Kirjatoukka puutarhassa

Toisella kymmenellä ollessani ajattelin aikuisuuden onnen olevan sitä, että ei tarvitse kitkeä. Äiti komensi kotona siistimään salaattirivejä – jotka eivät onnekseni pitkiä olleet – isoäiti, äitini kotikonnuilla, komensi meitä keskenkasvuisia loputtoman pitkiltä tuntuvien perunarivien ojentamiseen. Kesäkuumalla rinnepellolla se oli totista työtä. Perunoista selvittyämme oli vuorossa pionipenkkien kitku. Kaikesta tuosta ajattelin vapautuvani  saavuttaessani vähitellen täyden itsemäärämisoikeuden ajankäyttööni. Äidiltä joskus menin kasvimaan työvelvollisuutta piiloonkin, ja tietysti: kirjan kanssa.

Kuinka onkaan käynyt? Luen edelleen kirjoja, mutta sen lisäksi kesäaikojen yksi mielipuuhiani on – kitkeminen. Kitkeminen; olennainen osa puutarhaharrastustani. Kuinka mieluisaa onkaan nähdä kättensä työn tulos, siisti porkkanarivi tai kukoistava pionikasvusto. Ja kuinka mieluisaa onkaan loppukesän päivänä astella kasvimaalle keruuastian kanssa suunnitellen, mitä sieltä valitsisikaan juuri tänään aterian raaka-aineiksi.

Mieluisaa on myös lukea ja selailla puutarhakirjoja. Puutarhakirjojen varsinainen sesonki on alkuvuodesta; tammikuusta huhtikuuhun, eli niihin aikoihin kun puutarhuri on jo toipunut edellisen kesän ja syksyn uurastuksesta ja alkaa vähitellen valmistautua tulevan kevään toimiin. Toukokuu on jo tekemisen, ei lukemisen aikaa – juuri nyt tätä kirjoittaessani minun ei pitäisi olla kirjoittamassa, vaan haravoimassa, kääntämässä maata! Mutta mutta – olenhan puutarhaharrastaja enkä harrastukseni orja, joten en suostu potemaan huonoa omaatuntoa aurinkoisen iltahetken uhraamisesta kirjoittamiselle.

Pionien hurmaa

Ytimekkäästi nimetty Pionit-kirja on tekijöidensä, Vesa Koivun ja Rea Peltolan (Tammi 2007), vuosikymmenten aikana kertyneen pionitietämyksen ja -kokemuksen kyllästämä upea tietopaketti. Kirjan parissa voi viettää aikaansa vain ihastellen kauniita valokuvia, jotka uhkuvat pionien moninaisia värejä ja muotoja, puutarhanäkymien auringonvalon hehkua tai toisaalla sadepisaroiden kimallusta. Myös tiedonhaluiselle puutarhaihmiselle tämä kirja on paikallaan: itse olen hyödyntänyt kirjan ohjeita pionin jakamisesta (joka muuten pitäisi tehdä syksyllä, ei keväällä) ja istuttamisesta sekä kattavaa eri lajikkeiden esittelyä.

Kirjan laaja lajike-esittely on puutarhaharrastajalle – epäilemättä myös ammattilaiselle – siksi hyödyllinen, että pionien kauppanimistö on melko sekava ja moninainen, eikä ostaja näin ollen aina voi olla varma siitä, onko ostettu taimi oikeasti juuri sitä lajiketta, miksi se taimistossa tai tukussa on nimetty. Kirjoittajat kuvaavat tilannetta näin:

”Lajikkeita ja lajikenimiä on tuhansittain. On ollut liiankin yleistä, että jokainen kohtuullisen kaunis ja elinvoimainen siementaimi on nimetty ja pantu myyntiin. Monet kasvit ovat jossakin vaiheessa kadottaneet nimilappunsa, ja ne on saatettu nimetä uudelleen. Tunnettukin lajike on saatettu nimetä uudelleen paremmin myyvällä nimellä.”

Omat pionini ovat päätyneet pihaamme pääosin muuta kautta kuin myymälästä, ilman minkäänlaisia nimilappuja, joten niiden lajikemäärittelyssä kirjasta on ollut hyötyä. Vaikka en puutarhuroinnissani mikään pedantti olekaan ( en todellakaan ole kirjannut muistiin kaikkien kasvieni tarkkoja lajikenimiä), oli varsin mielenkiintoista uppoutua etsimään omille pioneille lajikemääritystä. Jokaisesta esitellystä lajikkeesta on hyvälaatuinen valokuva ja sanallista kuvailua kasvutavasta, lehtien muodosta, kukan väristä, tuoksusta ja muista oleellisista tunnistuspiirteistä.

Lajikekuvaukset on lukijaystävällisesti ryhmitelty värin perusteella. Näin ollen kuvauksista on vähemmänkin kasvitieteeseen perehtyneen harrastajapuutarhurin helppo lähteä etsimään määritysapua – eräs toinen perennakirjani (Månsson & Johansson: Perennat) esittelee kasvit tieteellisen nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Tästä opuksesta on kovin työlästä lähteä etsimään tiettyä kasvia – jos ei tiedä etsimänsä kasvin nimeä, joutuu selailemaan koko kirjan läpi!

Koivu ja Peltola ovat persoonallisia kirjoittajia, minun makuuni juuri sopivalla tavalla tuovat omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaankin esille. Kirjoittajat ovat tekstissään läsnä, mutta eivät onneksi muotivirtaukseksi yltyneellä puutarhakirjoittamisen tyylillä, jossa kaikki on vaan niin ihanaa ja niin leppeää.

Teos oli ilmestymisvuotenaan 2007 Tieto-Finlandia ehdokkaana, ensimmäisenä puutarhakirjana. Puutarhaharrastus on tätä nykyä kovassa nousussa, ja alalla liikkuu entistä enemmän myös rahaa. Myös rahastajia. Meillä ilmestyy vuosittain kevättalvella lukuisa määrä kauniita mutta melko heppoisia puutarhakirjoja, sellaisia jotka ovat muutamalla selailulla loppuun kulutettuja. Pionit kuuluu mielestäni raskaan sarjan teoksiin, kirjoihin jotka kestävät ja joihin voi palata.

Olen puutarhuroinnissani melko suoraviivainen ja boheemi, eli en lähde kovinkaan haastavia erikoisuuksia yrittelemään, en ehkä kokeilemaan pionien siemenestä kasvattamista sitäkään, mutta on todella hauska lukea miten se pitäisi tehdä!

Vierailulla maalarin puutarhassa

Muistattehan Claude Monet´n lummelammet, värihehkuiset maalaukset – kuvat, joissa on läsnä ilman läpi suodattuva tunnelma, väreilevä kesä? Vivian Russellin alunperin englanniksi ilmestynyt, runsaasti kuvitettu tietoteos nimeltä Monet´n puutarha – Vuodenajat Givernyssä (WSOY 2004, suomentanut Pirjo Latvala) kertoo taidemaalarin puutarhan synnystä, sen rappiovaiheesta ja sen uudesta, 1970-luvun lopulla alkaneesta kukoistuksesta maailmaan suosituimpana puutarhanähtävyytenä.

Kirjan alkuosassa kerrotaan noin neljänkymmenen sivun verran taiteilijan elämäntyöstä ja erityisesti 40 vuodesta Givernyssä, vuosista jolloin hän määrätietoisesti ja paneutuen suunnitteli ja rakensi puutarhaansa. Russell kirjoittaa:

 ”Monet´n lähimmät ystävät Givernyn vuosina olivat kaikki innokkaita puutarhanharrastajia, ja korkealentoisen poliittisen, kirjallisen ja filosofisen ajatustenvaihdon lomassa juteltiin kompstista, juopoista puutarhureista, milloin missäkin nähdyistä puutarhan ihmeistä kuten esimerkiksi lumpeista, jotka Monet näki kukkanäyttelyssä ja jotka, kuten kerrotaan, innostivat hänet perustamaan vesipuutarhan.”

Tosiaan, Monet´lla oli parhaimmillaan töissä jopa kuudesta kymmeneen palkattua puutarhuria. En tunne siis vähääkään kateutta kirjan kuvien puutarhanäkymistä, tiedän että tuo ei näillä ponnistuksilla onnistuisi…

Tämä kirja on suomalaiselle harrastajapuutarhurille enemmänkin inspiraationlähde kuin mikään käytännön opas, mutta kuvataiteesta kiinnostuneelle puutarhurille mitä hienoin tietokirja nimenomaan taidehistorian näkövinkkelistä. Esille tulee muun muassa se, kuinka Monet´n näön heikkeneminen ja elämän koettelemukset piirtyvät taulujen värisävyihin. Sama näkymä voi esittäytyä yhdessä teoksessa leikittelevän päivänpaisteisena, toisaalla synkemmällä väriasteikolla. Kirjan upeista puutarhavalokuvista voi saada ideoita omalle pihalleen erityyppisten kasvien yhdistelemisestä. Tosin on muistettava että Ranskan oloissa kukinta-ajankohdat ovat tietysti erilaiset kuin meillä pohjoisessa. Meillä eivät akileijat ja atsaleat kuki yhtä aikaa!

Vaikka ilmasto-olot  ovatkin erilaisia, on kovin mielenkiintoista lukea kirjan selostusta siitä, mitä toimia tällaisessa suuressa ja valtavan kukkarunsauden tarjoavassa puutarhassa minäkin kuukautena tehdään – ja kuinka saavutetaan tavoite, joka jo Monet´lla oli aikanaan: koko ajan jokin kukkii!

Monet´n puutarha avattiin yleisölle vuonna 1980, monen vuoden entistämisurakan jälkeen. Pääasiassa on pyritty, kirjan mukaan, autenttiseen asuun, mutta valtava kävijämäärä asettaa omat vaatimuksensa: käytäviä on levennetty, tiettyihin paikkoihin jopa asennettu sähköpaimenia estämään yleisöä tallomaan istutuksia…

Matkustaminen on ihanaa, mutta hyvän kirjan siivittämänä pääsen tähän taiteilijan puutarhaan hyvinkin elävästi – en ole ollenkaan varma, onko minun välttämätöntä itse päästä paikalle ällistelemään. Kirjan valokuvat on tietysti otettu silloin, kun puutarha on yleisöltä suljettu. Entä miltä paikka näyttäsi ja tuntuisi, jos olisin turistilauman puristuksessa kulkemassa Monet´n jalanjäljissä? Ehkä ratkaisu onkin tässä: kirjassa kerrotaan puutarhan olevan auki maanantaisin vain niille, jotka aikovat maalata siellä…

Ensimmäinen kirjallinen kontaktini Monet´n puutarhaan solmiutui kuitenkin jo ennen Russellin kirjaa, 1990-luvulla, kun meillä luettiin kuopukselle kirjaa  Linnea maalarin puutarhassa.  Tämä ruotsalaisten Christina Björkin (teksti) ja Lena Anderssonin (piirrokset) hauska ja kaunis lapsille laadittu tieto- ja kuvakirja herätti innostusta niin äidissä kuin tyttäressäkin. Kirjan on suomentanut Paula Karlsson ja kustantanut Otava, meidän kappaleemme on kolmatta painosta vuodelta 1992.

****

Mutta miksi kukkapenkin kitkeminen on niin paljon hauskempaa kuin kasvimaalla ahertaminen? Miksi uuden kukkaistutuksen sommittelu on mieluisampaa kuin vaikkapa marjapensaiden huoltaminen? Taidan olla auttamaton esteetikko. Toisaalta, kompostoitumisprosessin seuraaminen ja edistäminen on tainnut kiitää intressilistallani jo pionien kukkimisen ohitse. Lieneekö ikääntymisen oireita…

Kesän 2011 hehkua – pioni ”Bowl of Beauty”

8 thoughts on “Kirjatoukka puutarhassa

  1. Toistakymmentä vuotta olen saanut ihailla vain pionin lehtiä. Löytyisikökän kirjasta ensiapu vai onkohan se jo liian myöhäistä:)

    • Ansa I, on tuossa opuksessa myös luku ”Pionien hoito” ja sen alaotsikkona ”Mahdollisia ongelmia”. Äkkiseltään en itse löydä vastausta mainitsemaasi ongelmaan… mutta jos kasvisi lehdistö on hyvässä kunnossa, ei siinä varmaan mitään tautiakaan ole. Olisiko kyse kasvupaikan sopimattomuudesta?

      • Pionit kasvoivat ison koivun juurella ja eivät silloinkaan kukkineet. Ajattelin, että siirrän väljemmille vesille, jospa sitten kukkisivat. Jostain kuulin, että pioni on niin vaativainen, että jos sitä siirtää, niin sen tuntee ’nahoissaan’. Olen odottanut ja odottanut mutta mitään ei ole tapahtunut siis kukkimista ja luulisi pionin jo unohtaneen siirron. Mutta lieneekö maa liian laihaa, kun särkynyt sydänkin on todella särkynyt, varmaan sanoisi minulle multansa laadusta, jos vain osaisi. Samassa kukkapenkissä kyllä rikkaruhot rehoittaa ja todella upeasti.

        • Tämä on juuri tätä puutarhurin ”onnea”: joskus tulee tehtyä kaikenlaisia temppuja siinä toivossa, että kasvi menestyisi, mutta mikään ei tunnu tepsivän. Ja joskus taas käy niin, että se toivottomana tapauksena kompostikasaan heitetty juurakko alkaakin sitten siellä, tultuaan hyljätyksi, osoittaa mitä voimallisinta kasvuintoa. Näin minulle kävi yhden pionin kanssa…

  2. oli ihana kirjoitus. mun on pakko saada ainakin toi Monet-kirja käsiini, siispä kirjastoon… kiitos :)

    • Mukavaa jos tykkäsit! Ostin aikoinani Ateneumin museokaupasta tuon opuksen, se on pehmytkantinen eli ei muistaakseni ollut ihan hirveän kallis – kun näin sen, oli kyllä pakko saada se omaksi, ihastuin niin ikihyväksi.

    • Kiitosta vaan hyvästä kirjasta, oli ilo esitellä! – Kun kirjakaupassa olen selaillut uusia puutarhaopuksia, on joukossa harmillisen paljon sellaisia, jotka ovat kivan näköisiä ensi katsomalta, mutta joista näkee ensi katsomalta myös sen, että kovin syvällistä tai monipuolista infoa tai edes viihdettä ne eivät tarjoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s