Kirjamarkkinoilla

Terveisiä Turun kirjamessuilta. Kirjamessuilla on paljon ihmisiä, paljon kirjoja, kahvilajonoja, julkkiksia, meteliä, mainoslippulappuja, metrilakua, mielenkiintoisia välähdyksiä, kauniita, myös tavallisia ihmisiä, myös baskeripäisiä viiksiniekkoja, enemmän tai vähemmän kiinnostavia keskustelunpätkiä, näyttäytymisiä… Minäkin vähän paremmin pukeuduin.

Bongaa kuvasta kirjailija!

Bongaa kuvasta kirjailija!

Ostin kirjoja, viisi kappaletta. Neljä niistä uutena, yhden antikavariaatista, senkin uudenveroisena. Ainut aivan tuore tapaus on Tapani Kinnusen vastikään ilmestynyt romaani punk-nuoruudesta Pohjois-Karjalassa, Me noustiin kellareista (Robustos). Muut ostokseni:

Hassam Blasim: Irakin Purkkajeesus (WSOY 2013)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot (WSOY 2009)
Anu Lahtinen, Sini Ojala & Kirsi Vainio-Korhonen: Naisten kaupunki. Turkulaisten naisten historiaa (Turun historiallinen arkisto, 2010)
Hannu Mäkelä & Berndt Arell: L. Onerva – valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon (Minerva Kustannus 2004).

Kirjaostokseni/EH

Olin etukäteen merkannut itseäni kiinnostavia haastatteluja ja keskusteluja, kuten kunnollinen ja tunnollinen kirjamessuilija ainakin – mutta sitten siellä hulinan keskellä yhtäkkiä tajuaakin, että en jaksa laukata paikasta toiseen ihmisvilinässä vain kuullakseni irrallisia ajatuksia tai nähdäkseni Jonkun livenä. Eniten minua kiinnostavat kuitenkin kirjat. Mutta Andreï Makine – häntä kuuntelin mielelläni, hän oli olemukseltaan kuin kirjallisen sivistyksen ruumiillistuma. Makine puhui kääntäjänsä Ville Keynäsin haastattelemana muun muassa siitä, kuinka eurooppalainen kirjallinen kulttuuri eri kielialueilla kuitenkin on saman perinteen jatkumoa. Tolstoikin kirjoitti loistavaa ranskaa. Itse asiassa saman asian eri puolia valotti myös Raija Oranen, joka samalla isolla lavalla vähän myöhemmin oli haastateltavana uusimmasta, Aurora Karamzinin elämää valottavasta romaanistaan. Oranen mainitsi, että suomalainen nationalismi ja siihen liittyvä kirjallinen kulttuuri 1800-luvulla oikeastaan tekemällä tehtiin, osin jopa keinotekoisesti pinnistämällä. Oranen painotti, että me Suomessa asuvat kuitenkin olemme enemmän eurooppalaisia kuin erityisesti ”suomalaisia”.

Kansallisuustematiikkaan liittyy myös hassu anekdootti myöhemmin iltapäivällä. Olimme mieheni kanssa raumalaisten kuvataiteilijoiden mukavalla osastolla. Vieressä oli Varsinais-Suomessa toimivien monikulttuurisuusyhdistysten osasto ja värikkäisiin kansallispukuihinsa pukeutuneita ihmisiä, vaatteiden kuosien perusteella ehkäpä albaaneja; lapsia ja nuoria. Samaan aikaan meidän kanssamme kuvataideosastoa katseli eräs erittäin tyylikkäästi pukeutunut, meille tuntematon, hieman itseäni iäkkäämpi (näin arvelen…) naishenkilö. Rouvashenkilö, arvokkaan oloinen, kiinnostunut kuvataiteesta. Jutteli meille ensin jotakin taideteoksista, kunnes yhtäkkiä syrjäsilmällä kansallispukuihin pukeutuneisiin tokaisi: ”Mä en kyllä yhtään tykkää tuosta. – Taas oli lehdessä juttua siitä että ne iisikset oli hyökanneet. Kyllä se kuulkaa niin on, että kohta täälläkin pamahtaa. Se on kyllä ihan varma. Kun täällä vaan on enemmän ja enemmän noita tuollaisia.” En viitsinyt jatkaa keskustelua, olisi varmaan pitänyt. Olisi pitänyt suositella vaikkapa Hassam Blasamin novelleja, mutta ehkä rouva olisi niistäkin vain saanut vahvistusta ”kohta täälläkin pamahtaa” -ideologialleen. Voi olla että pamahtaakin. Mutta syyt ovat silloin moninaisemmat kuin rouva ajattelee.

"Käytkö useinkin täällä kirjamessuilla?"

”Käytkö useinkin täällä kirjamessuilla?”

Onneksi en ole mustasukkaista tyyppiä. Jos olisin, en tiedä kuinka olisi käynyt: sen verran hemaiseva raumalaisleidi unohtui nimittäin tuijottamaan miestäni tuon yllä kuvaamani sattumuksen jälkeen. Kuvanveistäjä Kerttu Horilalla on sormensa tässä pelissä mukana.

*****

Ensimmäisenä kirjamessuostoksistani houkuttelee sivuilleen ehdottomasti runoilija L.Onervan (1882-1972) mielisairaalavuosien tuotoksia esittelevä teos, Hannu Mäkelän ja Berndt Arellin näyttelykirja L. Onerva – valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon. Kirja löytyi erään antikvariaatin osastolta kymmenen euron hintaan – nide vaikuttaa aivan koskemattomalta, eli on päätynyt edelliseltä omistajaltaan, kuka lieneekään, selaamatta eteenpäin myyntiin. L. Onervan runous ja hänen elämäntarinansa ovat minua jo kouluikäisestä lähtien kiinnostaneet, ja vähitellen on hänen teoksiaan kertynyt  hyllyyni useampia. Tässä nyt ostamassani kirjassa pääosassa ovat L. Onervan Nikkilän mielisairaalassa maalaamat ja piirtämät kuvat. Mukana on myös siellä kirjoitettuja runoja. Kirja ilmestyi vuonna 2004 Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa järjestetyn näyttelyn julkaisuna. En nähnyt näyttelyä. L.Onerva vietti elämästään viisi vuotta suljettuna Nikkilän mielisairaalaan, pääsi pois miehensä, säveltäjä Leevi Madetojan kuoltua. Todellakin: pääsi pois miehensä kuoltua. Mieskin oli sairas, mutta 1940-luvulla oli mahdollista toimia näin: vaimo passitetaan  pakkohoitoon, mies (kansallisesti tunnustettu säveltäjä, ja professori) säilyttää vapautensa ja hoitaa itseään Huvitus-nimisessä alkoholistiparantolassa. Loppujen lopuksi kuitenkin L.Onerva oli se, joka varsinaisesti selvisi – Leevi Madetoja oli jo menettänyt alkoholismille terveytensä ja luovuutensa, Onerva kulki sitkeästi sairaalavankeudessaan, luovuuttaan piirtämällä ja kirjoittamalla vaalien, kohti uutta vapautta.

L. Onervan kuvat, runot ja kirjeet ovat paitsi järkyttäviä, myös kauniita ja uskoa antavia. Ihminen voi siis muovata omaa mieltään ja ajatteluaan työskentelemällä, olemalla sitkeä. Luova työ on antanut uskoa Onervalle. Hän uskoi pääsevänsä pois, kykenevänsä jatkamaan elämäänsä, arkeaan, koska hän kirjoitti ja koska hän maalasi. 1940-luvun mielisairaalahoidon jotkin käytännöt (varsinkin se, että aviopuolison sana painoi pakkohoidon jatkamisessa) tuntuvat tietenkin pöyristyttäviltä – toisaalta, mutta toisaalta taas saan lukea, että sairaalan ylihoitaja, Signe Waenerberg otti L.Onervan kotiinsa viettämään joulua (kun oma puoliso ei siihen kyennyt eikä sitä halunnut – ei jaksanut huolehtia oman sairautensa vuoksi). Sama hoitaja otti runoilijan myös kesälomamatkalleen mukaansa, ja oli tukemassa kotiutumista Madetojan kuoltua 60-vuotiaana. Hätkähdän hienoisesti kun löydän tutun nimen kirjassa mainituista lääkäreistä.

Berndt Arell kirjoittaa:

 ”Minulle L.Onervan kohtalo on myös vakuuttava osoitus taiteen voimasta eloonjäämiskeinona silloinkin, kun kaikki muu on ihmistä vastaan. Luovassa toiminnassa ehkä saavuttaa syvyyksiä, joita ei voi hallita tai ohjailla. Yhteistyössä niiden kanssa ja lataamalla niistä voimia voi, kuten olemme selvästi nähneet, päästä eteenpäin ja ylittää jopa tavattoman suuria kriisejä ja menetyksiä.”

L.Onerva: "Ryhmä"

L.Onerva: ”Ryhmä”

Sunnuntai-illan aikana tulinkin jo lukeneeksi koko kirjan. Kuvissa riittää katselemista vastakin. Me ihmiset olemme tehdyt kummallisista aineista, kun toisilla meistä arki ja elämä kuluu päivästä toiseen tasaisesti, määrätyssä järjestyksessään, toisilla meistä, aika monellakin, sielua kuristaa niin että ei eletyksi saa. Ja ne kemikaalit. Reetta Nieminen siteeraa L.Onerva-elämäkerrassaan (Elämän punainen päivä, SKS 1982) runoilijan kirjettä miehelleen (kesällä 1926): ”—sydän on tottunut olemaan hermokiihoituksen korkeapaineen alla. Lääkäri sanoi minulle tänään, etten saisi olla koskaan aivan ilman konjakkia ja adexkoli tabletteja – ja että tällainen heikkoustila rasittaa sydäntä enemmän kuin stimuloiva lääke.” Riippuvuudet ja riitaisuus ovat onneton yhdistelmä, mutta L.Onerva sitkeästi työskenteli vielä tiensä tasaiseen arkeen 1940-luvun lopulla. Olikohan hän onnellinen? Näin uskon.

(Tässä vaiheessa tekisi mieli hypätä Aarre Merikantoon ja hänen morfiiniriippuvuuteensa, ja Aarre Merikannosta loistavan elämäkerran, tiiliskiven, kirjoittaneeseen Seppo Heikinheimoon – joka halusi tulla muistetuksi, mutta ei halunnut elää. Mutta maltan mieleni enkä rönsyä sinne. Uusimmassa Parnassossa on lukemisen arvoinen Arto Virtasen artikkeli otsikolla ”Keskisormea haudan takaa” – käsittelyssä Šostakovitšin, Heikinheimon ja Thomas Bernhardin postuumisti ilmestyneet muistelmateokset. Tarjolla katkeruutta yllin kyllin, noissa kirjoissa siis.)

 ****

Vilja-Tuulia Huotarisen runokirjan ostin vain sillä perusteella, että rakastan lehmiä. Lehmät ovat lämpimiä, suuria, hyviä kumppaneita ihmiselle. Ne antavat maitoa, ne asuttavat maisemaa. Lehmät ovat tärkeitä. Palaan muihin kirjoihin ehkä joskus; nyt olen jo oppinut olla lupaamatta, mitä täällä seuraavaksi on tulossa. Se ei sitten kuitenkaan välttämättä mene niin.

Olisi ollut mukava olla perjantaina kirjamessuilla, silloin olisi ollut Penjamikin, mutta ei onnistunut. Välillä pitää tehdä töitäkin. (Nyt voisin vielä vähän juoruilla, eli kertoa kuka olikaan se, joka kiilasi ohitsemme viinibaari-kahvilajonossa, mutta käyttäydyn kuten sivistyneet henkilöt, enkä vihjaa mihinkään suuntaan.)

Parasta talvessa

Parasta talvessa on valoisa lumi. Parasta talvessa on lumen perunajauhoinen narske huopikkaiden alla.

Vallin takana/EH

Täällä lumivallin takana on varsin turvallinen olo.

Parasta talvessa on aavistus sen päättymisestä. Kauheinta talvessa on pelko sen päättymisestä: pitäisikö tässä alkaa taas heräillä? Pitäisikö minun jotakin?

***

Lukeilla ja käsillä tällä hetkellä:

Patti Smith: Ihan kakaroita (2010, suom. Antti Nylén, WSOY, 2010)

Jan Blomstedt: Heinistä kuunnellessa (WSOY 2006)

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi (1964, suom. Jouko Linturi, WSOY 1984)

Juha Seppälä: Mr. Smith (WSOY 2012)

Friedrich Schiller: Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta (1800, suom. Henriikka Tavi, Tutkijaliitto 2008)

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (WSOY 2012)

Yhteyttä etsimässä

Tainaronissa kuljen edelleen. Tässä kirjoituksessani käsittelen kirjan muotoa – sehän on kirjeromaani. Leena Krohn on itse kertonut, että teos asettui kirjemuotoon vasta melko myöhäisessä vaiheessa kirjoitusprosessia. Se on mielenkiintoinen tieto, koska niin luontevasti erilliset ja eripituiset tarinat asettuvat nimenomaan kirjeiksi. Itse pidän Tainaronia enemmän nimenomaan kirjeromaanina kuin fantasiaromaanina, joksi sen monet määrittelevät. Omassa lukukokemuksessani painottuu tarinoiden kommunikatiivisuus, joka syntyy juuri kirjemuodosta. Ohessa Krohnin radiohaastattelu kirjan ilmestymisen ajoilta.

Kirjeromaanihan on hyvin perinteinen muoto. Miksi se yhä kiehtoo?Ehkä siksi, että kirje on aina suora viesti ihmiseltä ihmiselle. Kirjeessä ollaan avoimia, ajatukset ja tunteet ilmaistaan niin suoraan kuin lähettäjän suhde vastaanottajaan vain sallii. Lukija pääsee hyvin lähelle kirjan henkilöitä, kun nämä kirjoittavat kirjeitä toisilleen – tietenkin vain niin lähelle kuin kirjailija lukijan päästää. Perinteisessä kirjeromaanissa (tarkoitan 1700- ja 1800-luvulla kirjoitettuja) pyrittiin lukuelämyksen eläytyvään autenttisuuteen, siihen että lukijalle syntyy illuusio aidon kirjeenvaihdon seuraamisesta.

Kirjeessä välitetyn viestin kohteena on tietty ihminen, ystävä, ja kirjettä kirjoittaessaan kirjoittaja tietää  – ainakin toivoo  – olevansa kirjallisen kommunikaation alkulähteillä. ”Haluan välittää ajatukseni ja tuntemukseni juuri tälle ihmiselle, juuri sellaisina kuin hänen haluan ne saavan tietoonsa.”

Tainaronissa ei ole ulkoisen tason pyrkimystä realistiseen ilmaisuun. Vai onko se onnistuneen sci-fin tunnuspiirre, että lukija eläytyy tähän outoon ympäristöön siihen sulautuen? En tiedä. Olennaista omasta mielestäni on se, että Tainaron esittää niin hyvin kirjeenkirjoittamisen ydinajatuksen: pyrkimyksen välittää jotakin tietylle vastaanottajalle. Pyrkimyksen kirjoittamalla jäsentää kokemuksiaan. Tainaronin minä voisi valita päiväkirjamuodonkin, mutta jostain syystä on tärkeää osoittaa tekstit juuri tälle vastaanottajalle. Traagista on sitten se, että kirjeenkirjoittaja tässä kirjassa ei koskaan saa viesteihinsä vastausta.

Ensimmäisessä kirjeessään kirjoittajalla on toiveena joskus saada esitellä nykyistä asuinpaikkaansa ja erityisesti sen kasvitieteellistä puutarhaa kirjeidensä vastaanottajalle:

Minulle tuottaa mielihyvää kuvitella, että kerran veisin sinut sinne ohdakkeitten alle. Niiden ihania huiskiloita verhoaa untuvainen seitti ja se hulmuaa korkealla kuin rantabulevardin puiden kruunut. 

Yhdeksäs kirje, jonka otsikko on Niin kuin turkkilot, alkaa näin:

Sinä et vastaa. Se on seikka, joka pysyy mielessäni melkein herkeämättä. syyt tähän vaikenemiseen ovat ehkä sinusta riippumattomat, tai sitten eivät. Mutta minä jatkan kirjoittamista – sen vapauden minä itselleni sallin – ja uskon, luotan – no, siitä ei enempää!

Kahdestoista kirje (Suurmogulin päivä) puolestaan alkaa näin:

En tiedä, miksi oikeastaan tartuin taas kynääni. En enää siksi, että odottaisin paluupostia. Silti tahtoisin kertoa jollekulle, että on tapahtunut muutoksia, enkä tiedä ollenkaan mistä ne johtuvat.

Vaikka kirjoittaja on epätietoinen jopa siitä, menevätkö kirjeet perille, hän jatkaa kirjeiden kirjoittamista ja niiden lähettämistä. Olennaista hänelle on siis ajatus vastaanottajasta. Toivoa vastakaiusta hänellä ei enää ole, silti kirjoittaminen jatkuu – aina siihen viimeiseen kirjeeseen asti.

Tainaronista lähetetyt kirjeet saivat minut ainakin nyt toisella lukukerralla pohtimaan yleensäkin kommunikaation toteutumista, sen mahdollisuutta ja sen toteutumisen ehtoja. Olisi liian yksinkertaista huudahtaa ”ei kukaan voi täysin ymmärtää toista!” tai yhtä hyvin ”tiedän hänen aina ymmärtävän mitä tarkoitan!” Kommunikaatio onnistuu joskus –  joskus ei. Joskus hyvät sananvalinnat ja sanomisen muu tapa auttavat viestin perillemenoa, joskus viesti ymmärretään oikein, vaikka sanat olivatkin vääriä ja niiden ajoitus tai esitystapa vielä epäonnistuneempi.

Mutta kuinka huikaisevia ovatkaan ne hetket, kun tunnen jonkun tavoittaneen lähettämäni viestin ytimen.

Tainaronissa minua liikuttaa se, että kirjeidenkirjoittaja muistaa  näitä hetkiä olleen ja tavoittelee edelleenkin tuota yhteyttä. Vaikka yhteys sinänsä ei toteudu, kirjoittaja kypsyy ajatuksissaan nimenomaan sen yhteydentavoittelun avulla, selkiyttää oloaan tuntemattomassa, jäsentää itseään uudessa ympäristössään. Tai oikeastaan sen uuden ympäristön kautta, itselleen oudon ajan ja tilan kautta.

Rinnan Tainaronin kanssa luin nyt toisella kierroksella Zinaida Lindénin omaan aikaamme sijoittuvaa, vuonna 2007 julkaistua realistista kirjeromaania, jossa yksi pääteemoista on sama kuin mielestäni Tainaronissakin: ulkopuolisuuden tunne, oman identiteetin hahmottaminen: Kirjeitä Japanista.  Toisena rinnakkaislukemistona oli autenttinen kirjeenvaihto 1800-luvun Ranskasta, Gustave Flaubertin ja George Sandin laaja kirjeenvaihtosuomennos Rakas vanha trubaduuri.

Sand ja Flaubert, loistavat sanankäyttäjät, kiivaat ajatustenvaihtajat, antavat mallia todellisesta dialogista – mukaan mahtuu mitä sydämellisintä uskoutumista, mutta myös välirikkoja. Heidän kirjeenvaihtonsa lukeminen pysäytti myös tässä suhteessa: kuinkahan moni nykykirjailija, tai kuka tahansa meistä, kykenee ylläpitämään moista kirjeenvaihtoa? Mihin meidän aikamme kuluu? (Yksinkertaisimmillaan vastaus kuuluu: se aika kuluu muun muassa kotitöihin; minulla ei ole palveluskuntaa kuten arvoisilla ranskalaisklassikoilla… toisaalta, aikani kuluu kiivaan elämänrytmin myötä kaikenlaisiin turhuuksiinkin, kirjeenvaihdon kustannuksella.) Eila Kostamo on tämän kirjekokoelman suomentanut ja toimittanut ansiokkaasti, aikakausi avautuu viite- ja elämäkertatietojen avulla.

Zinaida Lindénin kirjeromaanissa Kirjeitä Japanista kaksi hyvin erilaista ihmistä käy kirjeenvaihtoa, omassa ajassamme, henkilöitä yhdistää sama kansallisuus. Kirjeenvaihtotoverit ovat kumpikin venäläisiä, kumpikin omasta maastaan lähteneitä, toinen Japanissa, toinen Suomessa asuva. Toinen heistä on entinen sumopainija, nykyinen koti-isä ja toinen taas naispuolinen toimittaja-kirjailija, kulttuurihenkilö, kovin erilaisia taustoiltaan siis – mutta ajatustenvaihto omasta tilanteesta vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa rakentaa heidän välilleen lujan siteen. Lindén on onnistunut siinä, mihin vanhanajan kirjeromaanissa pyrittiin: illuusio aidon kirjeenvaihdon seuraamisesta syntyy, ja lukija ahmii kirjan sivuja eteenpäin…Kirjaa voi luonnehtia jopa viihteelliseksi, niin helppolukuinen se mielestäni on, olematta kuitenkaan pinnallisen yksiulotteinen.

Aivan vastikään on SKS julkaissut Maarit Leskelä-Kärjen, Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittaman teoksen Kirjeet ja historiantutkimus, jossa valotetaan kirjeiden kirjoittamisen historiaa pergamenttikääröistä sähköpostikirjeenvaihtoon. Tähän kirjaan haluan ehdottomasti tutustua.

Kaikkein tärkein rinnakkaisteksti Tainaronille on nyt kuitenkin ollut pieni novelli, Mårten Westön Ur nattboken -niminen tarina novellikokoelmasta En sorts värme (ilmestynyt suomeksi nimellä Eräänlaista lämpöä; kyseinen novelli on suomeksi saanut otsikon Yökirjasta). Sekin on kirje. Kirje jota ei koskaan lähetetä, joka poltetaan heti kun se tulee valmiiksi. Kirjeen kirjoittaja, mielisairaalahoidossa lastaan ikävöivä nuori äiti on menettänyt uskonsa itseensä, uskonsa yhteyden mahdollisuuteen, ymmärtämisen ja rakkauden mahdollisuuteen.

Aidossa kirjeenvaihdossa on tietenkin aina pyrkimys kommunikaatioon. Fiktiivisessä kirjeenvaihdossa, kaunokirjallisessa teoksessa, kirjailija tutkii kommunikaation mahdollisuuksia ja esteitä. Mutta onko kaunokirjallinen teos sinänsä viesti?