Muistoja

Pitkäperjantai oli minun lapsuudenperheessäni hiljainen päivä. Siksi se on minulle edelleen hiljainen päivä, vaikka viettäisinkin sen  laskettelukeskuksessa. Olen tänään muistellut ja muistanut. Kuolema ja kärsimys koskettavat ihmistä, meitä kaikkia. En tiedä mitä on kuoleman tuolla puolella. Seuraavassa kuvaamastani tapahtumasta tulee kesällä jo kolme vuotta. Kirjoitin ensiversion tästä muisteluksesta vuosi sitten kesällä. Nyt olen jo saanut tapahtumaan ja kokemaani etäisyyttä, mikä rohkaisee minua tämän muiston jakamaan.

**************************************************************

Puhelin soi aamukolmelta. Olin palannut Unkarin-matkalta iltayöstä ja nukuin juuri syvintä untani isän kodin vuodesohvalla. Aamulla olisi tarkoitus tehdä sisareni kanssa vahdinvaihdos isän kuolinvuoteen äärellä. Kun puhelin soi, heräsin kuitenkin välittömästi ja täydellisesti, tiesinhän mistä olisi kyse. Isä oli siis kuollut. Nousin ja pukeuduin, söin vähän ja lähdin sairaalaan. Parin kilometrin ajomatka sujui nopeasti, eihän juhannusaattona kukaan ole vielä tuohon aikaan liikkeellä. Parkkipaikkakin löytyi helposti. Sairaala oli hiljainen.  

Kun olin perillä huoneessa numero 12, halasimme sisareni kanssa. Hän oli jäänyt yöksi isän luo, koska illalla oli vaikuttanut ilmeiseltä, että loppu on lähellä. Sisko oli nukkunut katkonaisesti, oli kuullostellut isän epätasaisia hengitysääniä vähän väliä. Sitten hän oli herännyt siihen, että oli ollut niin hiljaista. Isä oli lakannut hengittämästä.  

Yöhoitajat olivat lempeitä ja hienotunteisia. En muista kaikkea mitä tapahtui ja mitä he tekivät tai mitä me teimme. Hoitajat sanoivat vaihtavansa isälle vaatteet. Me autoimme sisareni kanssa. Riisuimme riutuneen ruumiin. Se mitä puettiin sairaalan pyjaman tilalle, ei nyt ajateltuna ollut kovin mieltäylentävää: valkoinen paperinen puku. Mutta ei se minua silloin haitannut, minusta kuului tehdä niin kuin hoitajat sanoivat. Tuntui kuin olisimme vielä hoivanneet häntä. Viimeisten vuosiensa saatossa olin monet kerrat pukenut ja riisunut häntä, pessyt ja syöttänytkin. Kammannut, leikannut kynsiä, taluttanut. Ja nyt vielä tämä, se oli tarpeellista ja kaunista. 

En muista kaikkea. Muistan kuitenkin että toinen hoitajista haki ulkoa oksia kimpuksi vainajan rinnalle. Harmittelimme, että alkukesän kukkijat olivat jo kukkimisensa lopettaneet eivätkä täyden kesän kukkijat vielä aloittaneet, tyydyimme siis vehreisiin villiviinin oksiin ja vaatimattomiin pihlaja-angervon kukkavarsiin. Hoitajat vaihtoivat tavallisen sairaalapeiton vanhanaikaiseen pitsireunuksiseen päällyslakanaan ja kauniin tummansiniseen huopaan. Otin valokuvan kimpusta, kuvassa näkyy myös peitto ja lakana pitseineen.  

Ja muistan että he jättivät meidät siskokset kahdestaan sinne isän luo. Ensin puhuimme, sitten vain istuimme hiljaa. Sisareni kertoi viimeisestä viikosta. Istuimme ja ajattelimme, istuin ja ajattelin, yö oli valoisa, ja minulle tuli tuntemus; tuntemus jota en ole kokenut kovin monta kertaa elämäni aikana. Se oli syvä ja vavisuttava, täysi, melkein ylitsevuotava. 

Pisara vielä, ja olisin murtunut. Mutta tunsin olevani elossa, tunsin rakastavani ja olin onnellinen että olin juuri siinä hetkessä. Ihmettelin: kuinka kuolema voi olla näin hyvä? En voinut sanoa kokemastani kuitenkaan mitään, en kenellekään. 

Sisareni soitti veljellemme ja ilmoitti tapahtuneesta. Veli lähtisi ajamaan aamulla tännepäin. 

Lauloimme siskon kanssa isälle iltavirren. Isän sairauden ja vanhuuden vuosina olin vähitellen oppinut laulamaan iltavirsiä siten, että se vahvisti minua, siten, että ääneni ei murtunut. 

En muistaakseni itkenyt kuin vähän tuona yönä. Mutta itkin kuitenkin. Itkin sitä kuinka vaikeita viimeiset kuukaudet olivat olleet, itkin hämmennystäni siitä kuinka isä oli luottanut minuun. Itkin sitä että sisareni oli yksin istunut isän vierellä viimeisen, kaikista vaikeimman viikon. Itkin helpotuksesta.  

Nyt ei sitä perhettä, johon olin syntynyt, ollut enää olemassa. Ehkä itkin sitäkin. Perheet hajoavat, lakkaavat olemasta, syntyy uusia, ne muuttavat muotoaan. Ja sitten olenkin yksin. Ei ole sanoja kaikkeen. Ei myöskään ole sanoja kaikille. 

Kun olimme istuneet kylliksemme, hoitajat neuvoivat meitä käytännön asioissa. Pitäisi ottaa yhteyttä hautaustoimistoon. Puhuimme hautajaisista. Keräsimme isän henkilökohtaiset tavarat. Sitten jätimme hänet.  

Ajoimme isän asunnolle torin kautta. Halusin nähdä toimeliaita ihmisiä. Kauppiaat olivat pystyttämässä kojujaan varmaankin odottaen vilkasta myyntipäivää.  Oli alkamassa leppeän lämmin juhannusaattopäivä.  

*****************************************************

Tänään on leuto pitkäperjantai. Sisään nostamani omenapuun oksat versovat jo kevättä. 

 


Puutarhaunia

Kesän 2014 kukkailoa

Tsinnia ja sen ihailija kesältä 2014

Tammikuu on sopivaa aikaa ottaa puutarhakirjat esille. Syksyllä ei voi, koska on ensinnäkin toivuttava päättyneen kesän puuhista (itselleni tavallisesti iskee puutarhaväsymys siinä vaiheessa vuotta, kun pitäisi vielä saattaa valmiiksi kasvukauden viimeiset työt) ja toisekseen loppusyksystä, alkutalvesta, vuoden pimeimpänä aikana, kevät ja kesä ovat vain abstrakteja käsitteitä, joita ei auta miettiä liian syvällisesti…

Ajauduin viime viikolla kirjakauppaan, ja vaikka räikeät alekyltit hiljaa huokailivat niskaani lausetta ”älä osta mitään, älä osta mitään, sulla on hyllyt täynnä, sulla on hyllyt täynnä…” päädyin kuitenkin kaksi kirjaa kainalossani kassalle. Toinen lahjaksi (vajaa viisi euroa) ja toinen itselleni (vajaa kymmenen euroa). Tuli ostettua sitten taas yksi puutarhakirja. Lue loppuun

Anni Polva ja 100 vuotta

Olen lukenut Anni Polvalta yhden ainoan kirjan, ja siitä tapahtumasta on melkein sata vuotta – ei kun hei, ei sentään, täytin vasta 54 vuotta. Siitä täytyy siis olla vähemmän kuin sata vuotta. Veikkaan, että jos veikkaan yhden ja ainoan Tiina-kirjan lukemisestani olevan 42 46 vuotta, en veikkaa kovin paljon väärin. Anni Polvan syntymästä on nyt kulunut sata vuotta.

Tiina-kirja oli mieleenpainuva lukukokemus. Muistan selvästi tunteeni ja ajatukseni sen parissa. Tiina oli ärsyttävä, tapahtumat epäkiinnostavia, henkilöt teennäisiä, kirja siis Lue loppuun

Sävyjä mustuuteen, kuoromarraskuu jatkuu

Synkkää/EHMarraskuu Varsinais-Suomessa on jatkunut märkänä, leutona ja synkkänä. Mustaa on riittämiin tarjolla. Ei siinä mitään, musta on tyylikäs taustaväri, mutta mustan rinnalle on löydettävä muitakin sävyjä (harmaankaan sävyt eivät riitä). Sain ilokseni kutsun mieskuoro Eugan ja urkuri Pétur Sakarin ranskalaisen musiikin konserttiin Turkuun. Marraskuuni siis jatkui kuorotunnelmissa (ks. pyhäinpäivän Requiem). Konsertin pääteos oli Maurice Duruflén Messe Cum Jubilo op. 11. En ole musiikikriitikko – en kykene enkä pyri analysoimaan iltaa kriitikon tavoin; en esitä huomioita liian hitaista tai nopeista tempoista (tiedättekö; suomen kieli elää ja voi Lue loppuun

Parasta musiikkia

Turun tuomiokirkko/EHPyhäinpäivään ja marraskuuhun muutoinkin parasta musiikkia on W.A. Mozartin Requiem. Sielunmessu on riipaisevaa musiikkia. Jylhää ja kirkasta, ankaraa ja lempeää. Olen tätä teosta elämäni aikana kuunnellut uudestaan ja uudestaan vuosikymmenten varrella, mutta vasta eilen olin ensimmäistä kertaa kuulemassa sitä elävänä – paikan päällä, ja millaisessa paikassa: Turun tuomiokirkon holvikaarien suojissa. Kirkko oli täynnä. Odotukseni olivat korkealla, mieli herkistynyt ja vastaanottavainen. Lue loppuun

Tuonen lehto, öinen lehto…

Jälleen perhesurma. Perheenäiti ajoi autonsa linja-autoa päin ja surmansa saivat äidin lisäksi hänen kolme lastaan. Perheen isä oli tuon kyseisen linja-auton kyydissä. Perheessä oli ilmeisesti – lehtitietojen mukaan – ollut ongelmia ja riitoja vastuunjaosta. Oliko äiti hullu? Oliko hän sairas vaan vain loppuunpalanut? Mitä äidin päässä, sydämessä ja rinnassa oikein tapahtui? Millainen ihminen surmaa lapsensa?

*****

En yritäkään lähteä vastaamaan noihin kysymyksiin, joita lähes jokaisen keittiönpöydän äärellä viime päivinä lienee pohdittu. En vastaa, vaan kerron kirjoista joita olen lukenut.
Olen kuunnellut Ylen Areenasta luentasarjana Maria Jotunin Huojuvan talon. Se on edelleen kuunneltavissa täältä. Huojuva talo ei kuvaa meidän aikaamme, vaan jo mennyttä Lue loppuun

Kirjamarkkinoilla

Terveisiä Turun kirjamessuilta. Kirjamessuilla on paljon ihmisiä, paljon kirjoja, kahvilajonoja, julkkiksia, meteliä, mainoslippulappuja, metrilakua, mielenkiintoisia välähdyksiä, kauniita, myös tavallisia ihmisiä, myös baskeripäisiä viiksiniekkoja, enemmän tai vähemmän kiinnostavia keskustelunpätkiä, näyttäytymisiä… Minäkin vähän paremmin pukeuduin.

Bongaa kuvasta kirjailija!

Bongaa kuvasta kirjailija!

Ostin kirjoja, viisi kappaletta. Neljä niistä uutena, yhden antikvariaatista, senkin Lue loppuun