Keittoa ja kuvia kunnantalolla – Sampsa Sarparanta ja kalasoppasunnuntai

Teimme sunnuntairetken Perniöön. Siellä oli tarjolla lohisoppaa tykötarpeineen kunnantalolla. Tarkemmin sanottuna entisellä kunnantalolla, nyky-Salo kun on hallintonsa keskittänyt kaupunkikeskustaan – mutta edelleen on talo nimeltään kunnantalo. Taloa pyörittää Osuuskunta Pro Perniö. Soppa oli hyvää ja sitä sai riittävästi. Leipäkin oli hyvää. Annos maksoi vain viisi euroa.

"Idylli" - katso maalaismaisemaa ja näet totuuden, osa maalauksesta

”Idylli” – katso maalaismaisemaa ja näet totuuden, osa maalauksesta

Pelkkä kalasoppa ei meitä sinne kuitenkaan vetänyt. Perniössä asuva kuvataiteilija Sampsa Sarparanta on asettanut näytteille 24 teosta kunnantalon eri tiloihin, kahvioon, valtuustosaliin, käytäville ja kahteen pienempään huoneeseen, näyttelyn otsikko on Ihmisen osa. Näyttelyn kaikki teokset ovat nähtävissä myös virtuaalinäyttelynä, täällä. Ensikohtaaminen Sarparannan taiteen kanssa on jäänyt hyvin mieleeni. Taidekeskus Salmela kesällä 2004, Mäntyharjulla. Kaikki oli kovin kaunista, mukavaa, leppoisaa (paitsi rantanurmikolla töröttävä mainosauto, oliko se Skoda?, se oli huvittava ja typerä). Sitten tulivat vastaan Sarparannan työt. Seuraavan kerran Salmelassa kesällä 2008. Sitten taisin lopettaakin Salmelassa käymisen, kauniit vanhat rakennukset ja hivelevä rantamaisema oli nähty, julkkisvieraatkin, taide ei ollut siellä ykkönen, siltä tuntui.

Sarparanta on taitava maalari niin kuin kouluja käyneen voi odottaakin olevan. Asiat näyttävät joltakin. Teknisen taituruuden lisäksi maalauksissa on sitä pelottavuutta ja tummuutta tai valoa, jota nähdäkseen katsoja haluaa nähdä vaivaa.

 

"Jonossa seuraava" - yksityiskohta maalauksesta

”Jonossa seuraava” – yksityiskohta maalauksesta

Katson vanhan naisen istumista rollaattorissaan, keskellä autiomaata ja yksin, ihan yksin. Nainen on kovin elävä mutta vanha. Voi miten vanha.  Teoksen nimen mukaan hän on Jonossa seuraava. Tiedän, hänen nimensä on kyllä viraston jonotuslistalla, ei tässä nyt kenellekään ole käden käänteessä mitään tarjolla, pitää malttaa odottaa, odottaa…

 

 

"Jonossa seuraava" - minä, sinä...

”Jonossa seuraava” – minä, sinä…

Miltä näyttää suomalainen maalaismaisema vuonna 2015? Idylli koostuu S-Marketin rautakaupan aidasta, asfaltista, peltopläntistä, asfaltista. Rekka-auto, joka lähestyy vauhdilla, herättää muistot joita en haluaisi ajatella – sininen taivas ja ihanat kumpupilvet kuitenkin helpottavat. Hieno kuva.

"Tässä sitä nyt ollaan". Joopa joo, eikä tästä nyt mihinkään päästä. Täytyy ja on pakko.

”Tässä sitä nyt ollaan”. Joopa joo, eikä tästä nyt mihinkään päästä. Täytyy ja on pakko.

Kunnantalon valtuustohuone on näyttelytilana aika erikoinen. 1950-luvulla rakennetun kunnantalon valtuustosali henkii 70-lukua seinäpaneeleineen, kokolattiamattoineen ja kuparinvärisine valaisimineen. Salin päätyseinälle sopii itseoikeutetusti maalaus nimeltä Tässä sitä nyt ollaan. Tähän on tultu, näin on asiat, ei ole vaihtoehtoa, näillä mennään. Mutta tuollakin miehellä on historiansa, hänkin on jostain kotoisin ja jonkun poika. Terveisiä Elinkeinoelämän valtuuskuntaan!

Valtuustosalin tunnelma

Valtuustosalin tunnelma

 

IMG_2983

”Uudet passikuvat” ja käytävän kelmeä valo

Muistan monen monta musiikillista teemaa variaatioineen. Beethovenin 33 variaatiota Diabellin pienestä valssista, Bachin Goldberg-muunnelmat. Kuvataiteen puolelta huikea variaatiokokoelma oli loppukesästä esillä Heikki Marilalla Wäinö Aaltosen museossa Turussa: Martti Luther, pitkä komea rivi Martti Luthereita. Sarparantakin varioi, ja hänenkin variaationsa ovat minusta todella kiinnostavia, muutun uteliaaksi lapseksi joka etsii yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia ja keksin merkityksiä ja syitä eroavaisuuksille, katson elävää kuvaa, kun kuvia on monta. Kaikki muuttuu. Nainen jolla on mekko on erilainen kuin nainen jolla on housut, nainen jolla on vihreät kasvot on erilainen kuin nainen jolla ei ole housuja eikä hametta. Ja katse on aina intensiivinen, silmät syyttävät niin että en oikein rohkene katsoakaan suoraan silmiin häntä. Sinisen sarjan (Blue Series 1, 2, 7, 8) maalaukset ovat suuria, värisarjan (Colour series 1, 2, 3, 4) maalaukset pieniä ja hieman helpommin lähestyttäviä (koska ei tarvitse pelätä että se nainen olisi vaikkapa ilman housuja). Passikuvanainenkin varioituu. Uudet passikuvat pääsivät yllättämään käytävän nurkan takana. Hän on siis sellainen, ja sellainen ja sellainen! (En ole koskaan nähnyt passintarkastajan hymyilevän.)

Näyttelyn viimeisessä huoneessa viimeisenä maalauksena on kaunis elovena-tyttö pellollaan. Rento ja hauska, iloa synnyttävä maalaus, nimeltään Se valo jota seuraan.

"Se valo jota seuraan" ja taiteilija Sampsa Sarparanta

”Se valo jota seuraan” ja taiteilija Sampsa Sarparanta

Näyttely on auki vielä 13.12. asti, sunnuntaisin on myös taiteilija itse paikalla. Tänään avajaispäivänä paikalla oli runsaasti väkeä, ja niin soppa kuin taidekin kävi kaupaksi. Hyvä juttu!

Kotimatkan marraskuinen mielenmaisema.

Kotimatkan marraskuinen mielenmaisema.

 

Yksin yhdessä – kuulumisia vuodelta 1976

Vuonna 1976 olin toiveikas ja pelokas 15-vuotias, kirjoitin aineita oppikoulussa ja kuuntelin illat pitkät musiikkia. Vuonna 1976 olin oppikoulun neljännellä luokalla (vastaa peruskoulun kahdeksatta luokkaa) ja halusin toimia paremman maailman puolesta, halusin uskoa ihmiseen mutta en oikein uskonut siihen, että itse koskaan löytäisin todellisia sielunkumppaneita. En näköjään uskonut siihenkään, että vähän yli kaksikymmenvuotiaat taiteilijat voisivat uskottavasti kuvata nuoruuden kivuliaisuutta, hehän ovat jo aikuisia. Kolme vuotta vanhempi sisareni oli tukipylvääni. (”Without her I wouldn´t be here saying this!”) Kuuntelimme Wigwamia, Tasavallan Presidenttiä, Tabula Rasaa, Novaa, Nimbusta, joo, Hurriganesiakin, Royalsia,  kaikenlaista, jazzia, Zappaa, hullua Virtasta, Henry Cow´ta; minä paljon myös klassista musiikkia, Bachia, Brahmsia, Mozartia, maailma oli avoin ja samalla niin täynnä suljettuja ovia. – Seuraava teksti on ainekirjoitukseni keväältä 1976. Tervetuloa mukaan. Tarina jatkuu.

Ainevihkon sisäkannen kuvioita

Ainevihkon sisäkannen kuvioita

*********

Kansallisoopperan pienellä näyttämöllä sai 15.10.1975 ensi-iltansa Yksin yhdessä -niminen balettikonsertiksi nimetty teos. Mielestäni esitys kattaa kaiken sen, mistä taide ja kulttuuri ovat lähtöisin – eli se on kuvaus ihmisestä ja yhteiskunnasta sekä niiden vuorovaikutuksesta.

Esitys on syntynyt ryhmätyönä, joskin yksi ideointiryhmän jäsenistä, Jukka Gustavson, kantaakin päävastuun teeman suunnittelusta. Jukka Gustavsonhan on yksi edistyksellisen popmusiikin keulahahmoista Suomessa – hän on myös säveltänyt musiikin tähän balettiin.

Yksin yhdessä on toteutettu lähinnä tanssin, mimiikan ja pop-musiikin keinoin. Esityksen alkusysäys on peräisin joiltakin Kansallisoopperan tanssijoilta – he halusivat kerrankin luoda jotain täysin uutta ja itsenäistä. Klassisessa baletissahan ei tanssija ole mukana itse luomistapahtumassa, vaan hän joutuu olemaan koreografin luomisvoiman välittäjänä. Klassisessa baletissa ei tanssijalla ole mahdollisuutta ilmaista itseään täysin vapaasti eikä ole mahdollisuutta myöskään improvisointiin.

Oopperan äänitarkkailijan Kari Tiitisen välityksellä baletin ideointiin saatiin mukaan säveltäjät Jukka Gustavson ja Pekka Pohjola, molemmat tunnettuja vahvasta omaperäisyydestään ja luomisvoimaisuudestaan. Heidän oli määrä yhdessä säveltää musiikki esitykseen, mutta Pohjola joutui muiden töittensä takia jättämään koko työn Gustavsonin harteille.

Siinä vaiheessa, kun teemaa ”yhteiskunta vastaan ihminen l. yksin yhdessä” alettiin suunnitella ryhmässä, ilmeni ylitsepääsemättömiä näkemyseroja sen jäsenten kesken – niiden vuoksi päätettiin, että jokainen ideoi oman suunnitelmansa itsenäisesti, minkä jälkeen voitaisiin näistä sitten koota teoksen lopullinen sisältö. Tämä johti siihen, että idea, joka toteutettiin, oli pääasiallisesti juuri Jukka Gustavsonin. Yksin yhdessä heijastelee hänen ajatusmaailmaansa täydellisesti: siinä on sama mietiskelevä, kaikkeen tunkeutuva, mutta ei kuitenkaan väkivaltainen (näitä sanoja käyttäisin mieluimmin tätä tunnelmaa kuvaamaan, jos musiikkia tai muutakaan ei-sanallista taidetta yleensä pystyy sanoin kuvailemaan) tunnelma, mikä on kuultu ja koettu aiemminkin Gustavsonin teoksissa. Hänhän oli viisi vuotta mukana Wigwam-yhtyeessä kantavana voimana.

Baletin harjoitukset pääsivät täydellä teholla käyntiin vasta muutamaa kuukautta ennen ensi-iltaa, ja tällöinkään ne eivät olleet varmastikaan niin tehokkaita kuin ne olisivat voineet olla. Siihen on parikin syytä: sävellystyö oli vielä syksylläkin jonkin verran kesken, sillä kovassa kiireessä ja touhussa ei varmaankaan ole kovin helppo keskittyä sellaiseen työhön; tanssijat eivät saaneet Oopperan taholta tarvittavaa työ- ja luomisrauhaa, vaan he joutuivat raskaimpana harjoitusaikanakin iltaisin esiintymään muissa baleteissa. Se, että ensi-ilta oli määrätty niin aikaiseen ajankohtaan, aiheutti myös sen, että Gustavson otti jo säveltämistä aloittaessaan lähtökohdaksi sen, ettei hän ehdi säveltämään kuin baletin ensimmäisen osan, toinen koottaisiin teemaan sopivista muiden säveltäjien kappaleista.

Olen itse nähnyt esityksen kahdesti: ensimmäisen kerran marraskuun alkupäivinä Helsingissä ja toisen kerran tammikuun alussa, jolloin Kansallisooppera vieraili Turussa.

Kansallisoopperan pieni näyttämö ei ole erityisen edullinen tasaisen lattiansa ja todella pienen näyttämönsä vuoksi, mutta näitäkin seikkoja on osattu käyttää hyödyksi esitystä kehiteltäessä – katsoja tuntee olevansa koko ajan keskellä tapahtumia ja pienet tilat saavat aikaan kodikkaan ja vapaamman tunnelman.

Sekä Helsingissä että Turussa yleisö koostui pääasiassa nuorista, mutta oli mukana toki vanhempaakin väkeä, niitä, jotka käyvät katsomassa kaikki baletin tai yleensä ”korkeamman taiteen” esitykset. Varmasti joku näistäkin sai paljon esityksestä, mutta luulen, että suurin osa heistä kuvaannollisesti sulki korvansa ja silmansä, kun he näkivät lavalla rumpuja, sähkökitaroita ja kaiken kukkuraksi niitä soittamaan astelevat ”kauheat partaradikaalit”, niin kuin Turussa kuulin takanani istuvan arvokkaan rouvan muusikoita nimittävän.

Baletin alku on mielestäni sellainen, että se saa tarkasti seuraamaan, mitä lavalla tapahtuu: muusikot tulevat soittimiensa ääreen ja ja pitävät muutaman minuutin – tässä tapauksessa nuo muutamat minuutit tuntuvat ainakin pariltakymmeneltä minuutilta – hiljaisuuden, sillä noin kahden tunnin mittainen intensiivinen, joka esityskerta uusiutuva teos vaatii keskittymistä.

IMG_2913

Yksin yhdessä -äänilevy ilmestyi vasta vuonna 1978

Ensimmäisellä kerralla tämän hiljaisuuden vaikutus minuun oli lamauttava: tunsin melkein pakokauhua, kun sali hiljeni täydellisen äänettömäksi ja uskalsin tuskin hengittää, sillä pelkäsin rikkovani pienimmalläkin äännähdyksellä hiljaisuuden lumouksen. Toisella kerralla vaikutus oli aivan toisenlainen: istuin rauhallisena ja odotin iloisin mielin tanssijoiden saapumista. Hiljaisuus teki minut todella iloiseksi; tunsin olevani jo tuttu odotettavissa olevien tapahtumien kanssa.

Yksin yhdessä ei paljoakaan tanssilliselta puoleltaan nojaudu klassilliseen balettiin, ja tästä johtuen tanssijoilla on mahdollisuus improvisointiinkin niin kuin myös muusikoilla. En tosin ole mikään asiantuntija baletin teknisestä puolesta puhuttaessa, mutta sen pystyn sanomaan, että ensimmäinen osa lienee se, jossa käytetään pohjana enemmän klassista balettia kuin modernia tanssia, ja tämä osa on myös se, joka on enemmän syvällisempi ja ”vakavampi” kuin toinen.

Baletin alkua en ymmärtänyt ensimmäisellä kerralla enkä toisellakaan kerralla, mutta olen jälkeenpäin miettinyt sitä ja pystynyt muodostamaan siitä selvemmän kuvan. Aivan alun jälkeen esitys onkin huomattavasti yksiselitteisempi, sen kielen ymmärtää juuri sillä hetkellä, kun esitystä seuraa. Tätä seikkaa hämmästyinkin aluksi, sillä yleensähän todella syvälliseksi kutsuttu taide on sellaista, josta ymmärtää tuskin mitään, ja myös minä odotin, paitsi mielenkiintoista, niin myös välillä liian korkealentoista esitystä. Ja kun sitten huomasinkin teoksen kielen olevan suoraa ja täysin ymmärrettävää, ilostuin ja seurasin esitystä entistäkin tarkkaavaisemmin.

Alussa kuvatun maailman ja ihmiskunnan luomisen tapahtumaa – eräänlainen tulkinta raamatun luomiskertomuksesta – siirrytään tarkastelemaan yksilön kehitystä ja sitä, miten jokainen kuitenkin on yksin yhteiskunnan ja yleensä elämän asettamien suurten vaatimusten edessä. Koko esityksessä käytetään runsaasti myös teatterin keinoja eli tanssijat ovat mukana koko sielullaan eivätkä vain vartalollaan.

Ensimmäinen osa kuvaa lapsen kasvua murrosikäiseksi ja siitä aikuiseksi sekä niitä tuskia, joiden kautta hän viimein löytää itselleen ihanteet ja esikuvat. Tässä on mielestäni onnistuttu erittäin hyvin, sillä jokainen nuori joutuu käymään läpi nuo samat vaiheet – jokainen tuntee aikanaan kuolemanpelon, inhon aikuisia kohtaan, jengin painostuksen jne. Ajattelin ennen kuin olin nähnyt teosta, miten itse jo aikuiset ihmiset pystyvät välittämään tuollaisia tunteita, mutta he selviytyivät siitä odottamattoman hyvin.

Toinen osa on laajempi analyysi yhteiskunnasta, siitä, miten yksi mahtailevasti liikehtivä voimahahmo määrää massan tahdin ja tanssin kuvion – näinhän on, oli sitten kysymyksessä poliitikko, liikemies tai pop-idoli; massa seuraa aina mukana ja jos syntyy vähäistäkin hämminkiä, sen aiheuttaja kyllä mukautetaan pian takaisin pomon suunnittelemiin kuvioihin.Tämä turtumus tappaa viimein taiteenkin: tanssijat suorittavat tietyt kuviot ja poistuvat työstään kiirehtien ja kellokorttinsa leimaten.

Mutta Yksin yhdessä ei ole kuitenkaan täydellisen pessimistinen näkemyksissään, eikä se näin ollen jää pelkäksi ihmiskunnan itsesäälissä kylpeväksi kokonaisuudeksi, sillä vaikka ongelmiimme ei voi mitään patenttiratkaisua esittääkään, on jokaisella kuitenkin toivo paremmasta, ja ilman sitä ei maailmaa saada rahtuakan muuttumaan. Baletissa ihmiskunnan tulevaisuus on esitetty hyvin valoisana: vaikka onkin aika, jolloin massa on alistettu pomon mekaaniseksi työvälineeksi, tulee vihdoin joku, joka vähitellen saa nämä koneet jälleen ihmisiksi – ja vaikka he sitten käyvätkin taisteluun entistä pomoaan vastaan, tulee tässäkin tilanteessa joku väliin ja sulauttaa pomonkin yhteiseen, tasapainoiseen tanssiin. Silloin, kun näin baletin ensimmäisen kerran, tässä kohtauksessa oli pomon mukaanhyväksyminen toteutettu aivan konkreettisesti, eli hän löi veljen kättä entisten orjiensa kanssa. Tämä oli mielestäni jotenkin läpinäkyvää ja kovin naiivia – tuli mieleen tilanne, jossa Nixon ja Mao kättelevät ja hymyilevät tuota ikuista hymyään. Niinpä olinkin mielissäni, kun Turussa tämä kättely oli jätetty pois ja sulautuminen tapahtui ilman väkinäisiä liikkeitä.

Mainitsen vielä sen, että en sulautumisesta puhuessani tarkoita sitä, että kaikki sulautuvat yhdeksi latteaksi massaksi – tosin ilman pomoa! – vaan sitä, että jokainen ottaa huomioon myös toiset ja näin ihmiset muodostavat sulavan ja joustavan yhteisön.

Baletin toinen osa on eräänlainen kontrasti ensimmäiselle, sillä vaikkakaan sen sisältö ei ole vähääkään merkityksettömämpi kuin ensimmäisen osan, sen käsittelytapa on jotenkin kevyempi ja vauhdikkaampi. Tämän johdosta monet ovat ennättäneet arvioimaan toista osaa hätiköidysti kootuksi ja keskeneräiseksi. Toisessa osassahan on musiikkikin vieraiden säveltäjien käsialaa. Mielestäni olisi väärin väittää toista osaa keskeneräiseksi, sillä se ikään kuin palauttaa katsojan takaisin maan päälle alkuosan vietyä hänet mukanaan ihmisen sisimpään. Ja tämä toinen osa oli muuttunut melkoisesti näkemieni esityskertojen välillä, ja Turussa koko teos vaikutti kypsemmältä. Tässä on tietysti otettava huomioon myös se, että jokainen esityskerta on erilainen, koska tanssijoiden on aina otettava uusi ote balettiin, sillä muutenhan se perusidea jäisi toteutumatta eli esittäjät alkaisivat vain toistaa jo opittuja kaavoja.

Yksin yhdessä antaa lopuksi yleisölle kovan palan mietittäväksi, johon tosin annetaan vastauskin – viimeksi nimittäin kuullaan Bob Dylanin säveltämä jo klassikoksi muodostunut ”Blowin’ In The Wind”. Se todella kruunaa kaiken!

"Mutta onko Sinun silti aina kirjoitettava näin laajasta aiheesta?" kysyy äidinkielenopettaja Reetta Nieminen.

”Mutta onko Sinun silti aina kirjoitettava näin laajasta aiheesta?” kysyy äidinkielenopettaja Reetta Nieminen.

Kunnallispoliittisia värssyjä

Aktiivisesta kuntapäättäjäkaudestani on nyt kulunut turvallisesti useampia vuosia, joten rohkenen julkaista seuraavat säkeet. Lisään kuitenkin vielä maininnan, että vaikka tunnelmapalat perustuvatkin omiin kokemuksiini, niissä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat täysin fiktiivisiä.

****

Teollisuushalli

Toimikunta, toimikunta

että saataisiin askelmerkkejä, lotkahtelis ne palvelut eteenpäin.

Kehittämisterveisin! Jos vaan kuuntelette positiivisesti!

Näin on, näin on

esityksen kannalla, esityksen kannalla.

Yhteistyö terveisin.

Onks tää nyt

Tarjoajien kelpoisuus…

Hoputetaan! Hoputetaan!

Olisi pitänyt olla investointiohjelmassa.

Vastaanottotyyppinen, vastaanottotyyppinen teollisuushalli.

Viemärikuviot

Hyvää tonttia

tää nyt oli keskustelu jota käytiin

rahoitus on nyt sitten saatu.

Niin puheenjohtaja

No niin

Se allekirjoitetaan

Maksajasopimus

Kehittämistyö!

Siitä nyt lähdetään liikkeelle.

Toki kehittämistyötä.

Tää on nyt sitä toimintaa.

Ei tarvii Martti huitoa koko ajan

sinä saat sen puheenvuoron

 

*****

 

MINÄ

Niin puheenjohtaja

haluan minäkin puhua pitkään

onhan oleellista tämä lähestymistapa

jossa haetaan ratkaisua

tähän keskusteluun

koska

koska

tavoitteemme pääsääntöisesti

seutuvaliokunnassa sovitaan

ihan omassa työryhmässä

ja tässä aluekokeiluhankkeessa

Edistyksellisiä

on valmiutta

joku putosi kelkasta

suljettu piiri

tuotantoyksikkö

nyt pyritään että saadaan

SUUREMPIA JÄRJESTELMIÄ.

 

 ******

PAKKO

Meidän on pakko tehdä jotain.

Pakkoa ei missään nimessä ole.

Ei housut kintuissa.

Mutta laaja sopimusviidakko. Mikä malli tämä on? Yhteistoimintamalli. Kokoluokka on, kyllä on kokoluokka.

Kuka tekee? Kuka vastaa? Järjestämisvastuu, missä mennään? Tähän on tultu, nyt on tultu tähän, on tähän tultu.

Ei ole näkyvissä. On toisenlaiset näköalat. Tämä on turvallinen tapa. Pässiä narusta.

Puhutaan täällä. Korvamerkittyä.

Mutta meiltä loppuu rahat. Ei se ole mahdollista, täällä puhutaan, tiiviissä yhteistyössä, näillä mennään, aika hyvä esitys, selvät perusteet, sopimusten osalta, kyllä se lisääkin poikii, askelmerkkejä, hyvällä mallilla homma, kyllä se lisääkin poikii.

Jatkossa on kyllä pakko, tähän on tultu.

Jalokallioinen

Jalokallioinen, keskikesän kukkija, vapaana kunnallispoliittisista huolista.

 

 

Eletään vuotta 1979 ja…

… ja joensuulainen Topias käy lukiota, perustaa punk-bändin, on mukana valtaamassa rukoushuonetta, rakastuu, kirjoittaa musiikista paikallislehteen, lukee runoja… Hei, tämähän kuulostaa tutulta! Kuulostaa jopa niin tutulta, että vaikka hankinkin nykyään Turussa asuvan, useita runokokoelmia julkaisseen Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (kust. Robustos 2014) jo viime syksynä, heti sen ilmestyttyä, piti minun tsempata itseäni lukemiseen ryhtymisessä: tuo kaikki kuului minunkin nuoruuteeni, enkä sittenkään ollut ihan varma, haluanko taas kerrata sitä.

Mutta nyt on kirja luettu, sujui nopeasti, 144 sivua suoraviivaista kerrontaa. Kirja ei yritä olla enempää kuin se on: kertomus yhdestä nuoresta miehestä. Vaikka nuorella miehellä on runsaasti kavereita niin koulussa, bändissä, kielikurssilla, myös tyttöystäviä ja seksikavereita, tuli lukukokemuksesta tunne siitä, että tässäpä tämä nuorukainen pyörii omassa maailmassaan, sellaista se on, nuoren elämä. Ei oikein osaa nähdä muita. Ja sitä myöten palautuivat mieleen muistot siitä, kuinka itsekeskeisiä useimmat omien kaveripiirieni pojat olivatkaan, siis tuntuivat ainakin olevan, silloisen minun mielestäni. Kakaroita. Niin.

Jotenkin minulle tuli kovin nuorisokirjallinen olo tästä teoksesta. Tilanteita ei turhaan analysoida, kohelletaan tilanteesta seuraavaan, kerrotaan mitä kaveri sanoi ja mitä kertojaminä vastaa, sen kummemmin ei pysähdellä, vaan kirjan rytmi kulkee Ramonesin nakuttavaa saundia noudatellen. Ehkä siellä pinnan alla jotakin on kehittymässä, mutta sen on tarkoitus puhjeta Topiaksessa vasta joskus jossain, ehkä. Parempi tietysti näin, kuvata sitä mitä oli, kuin ällönostalgisesti värittää nykynäkökulmasta, viisikymppisen viisaudella katsoa omaa nuoruuttaan. Kari Peitsamoa, muun muassa, tämä Topias ihailee, ja jotakin peitsamomaista on siinä tavassa, jolla Kinnunen kirjottaa Topiaksestaan. Jotakin naiivia, mikä osaa olla aika hellyttävääkin.

Tyylillinen valinta vaikuttaa siten, että tarina etenee ilman erityisiä kohokohtia, eli mitään klassista draaman kaarta ei tarina muodosta. Edetään tapahtumien virrassa.

Kirjan kielellinen ilmaisu keikkuu suoruudessaan ja ajoittaisessa hellyttävässä naiiviudessaan myös vaarallisilla alueilla. Paikoin mennään kökön puolelle. Dialogit ovat paikoin kömpelön oloisia. Olisiko hiominen vielä ollut paikallaan? Kielen iskevyys kärsii pahan kerran, kun lukija pysähtyy tyylillisesti töksähtävään lauseeseen. Samaten häiritsevää on välillä se, kun kertojaminä joko vuorosanoissaan tai kertojana alkaa pitää musiikkihistoriallista luentoa. Tarkoitan kohtia, joissa selostetaan vaikkapa The Whon Quadrophenian sisältöä ja ideaa, tai Veltto Virtasen Heru-bändin koostumusta. Valveutunut lukija joko tietää asiat, ja jos ei tiedä, ottaa selvää lukemansa innoittamana.

Seksikohtaukset on kuvattu minun makuuni turhan yksityiskohtaisesti ja hassun arkisesti. Ehkä vaan olen tässä suhteessa elämän perusasioita nolosteleva romantikko.

Kritiikin sana myös kirjan nimestä. Ratsialla on biisi nimeltä Me noustiin kellareistamme. Minä jäin miettimään, mikä oli se kellari, josta Topias nousi?  Mitä olivat ne pelot, joista hän pääsi? Se tulee kirjan myötä selväksi, että kirjoittaminen on Topiakselle se suuri ja pieni, jota hän itse, omaehtoisesti, kenenkään holhoamatta, punkin hengessä, haluaa tehdä. Ratsian kappaleessa on vahvasti mukana yhteisyys, joka tuossa aikakaudessa eli voimakkaasti, osittain harhana, mutta kuitenkin. Topias-parka jää siihen nähden aika yksinäiseksi. Sikäli kirja ei ihan vangitse aikakautensa ja vaateliaan otsikkonsa henkeä sivuilleen. Topias tosin ihan eksplisiittisesti tiedostaa olevansa enemmän yksintekijä eli runoilija kuin vaikkapa bändin jäsen, mutta miksi Topiaan tarina sitten on otsikoitu juuri näin?

Joensuun ja oman nuoruusvuosieni koulukaupungin Salon tapahtumat ja henki 70 – 80-lukujen taitteessa ovat kuin kaksi marjaa. Joka kylässähän silloin perustettiin elmu, joka kylässä vallattiin rukoushuone, joka kylässä kuunneltiin samoja bändejä. Joka kylässä oli diinarinsa ja punkkarinsa ja vielä hämypunkkarit. Ja varsinaiset hämyt. Oli isät ja äidit ja opettajat. Ja taistolaiset ja taistolaisilla pelottelevat. Kaikki tuo on kirjassa niin tuttua. Se tuntuu niin turvalliselta.

Ne vuodet muokkasivat. Ne olivat tärkeitä. Ne tekivät meistä sitä mitä olemme. Siksi Tapani Kinnunen on tämän kirjoittanut.

****

Oranssi ry:n tiloissa Kaasutehtaankatu ykkösessä Helsingissä on tänään avattu pienlehtinäyttely, joka täytynee mennä katsastamaan ennen loppumistaan toukokuun viimeisenä päivänä. Oranssi ry on myös tehnyt hienon kulttuuriteon; toteuttanut projektin jossa saatettiin luettavaksi nettiin suuri määrä punk-aikakauden pienlehtiä, tässä linkki arkiston etusivulle.

Arkistosta kaivettavissa on salolaista tuotantoa oleva Vatkain & Aabell nro 2 vuodelta 1979. Oman lehtiprojektini jälkeen liityin poikien porukkaan, kasaamaan V&A:ta. Lehdessä on allekirjoittaneen vuodatus otsikolla Suuria asioita. Juttuni alkaa seuraavasti:”Muuttuuko maailmassa ikinä mikään? Pystymmekö me sittenkään vaikuttamaan toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan?” Jos nämä virkkeet luettuasi yhä haluat lukea käsin tekstatun jutun, klikkaa ylläolevaa linkkiä. Itse en kyennyt juttua enää lukemaan kokonaan…

Ja lopuksi puheenvuoro Ratsialle!

Muistoja

Pitkäperjantai oli minun lapsuudenperheessäni hiljainen päivä. Siksi se on minulle edelleen hiljainen päivä, vaikka viettäisinkin sen  laskettelukeskuksessa. Olen tänään muistellut ja muistanut. Kuolema ja kärsimys koskettavat ihmistä, meitä kaikkia. En tiedä mitä on kuoleman tuolla puolella. Seuraavassa kuvaamastani tapahtumasta tulee kesällä jo kolme vuotta. Kirjoitin ensiversion tästä muisteluksesta vuosi sitten kesällä. Nyt olen jo saanut tapahtumaan ja kokemaani etäisyyttä, mikä rohkaisee minua tämän muiston jakamaan.

**************************************************************

Puhelin soi aamukolmelta. Olin palannut Unkarin-matkalta iltayöstä ja nukuin juuri syvintä untani isän kodin vuodesohvalla. Aamulla olisi tarkoitus tehdä sisareni kanssa vahdinvaihdos isän kuolinvuoteen äärellä. Kun puhelin soi, heräsin kuitenkin välittömästi ja täydellisesti, tiesinhän mistä olisi kyse. Isä oli siis kuollut. Nousin ja pukeuduin, söin vähän ja lähdin sairaalaan. Parin kilometrin ajomatka sujui nopeasti, eihän juhannusaattona kukaan ole vielä tuohon aikaan liikkeellä. Parkkipaikkakin löytyi helposti. Sairaala oli hiljainen.  

Kun olin perillä huoneessa numero 12, halasimme sisareni kanssa. Hän oli jäänyt yöksi isän luo, koska illalla oli vaikuttanut ilmeiseltä, että loppu on lähellä. Sisko oli nukkunut katkonaisesti, oli kuullostellut isän epätasaisia hengitysääniä vähän väliä. Sitten hän oli herännyt siihen, että oli ollut niin hiljaista. Isä oli lakannut hengittämästä.  

Yöhoitajat olivat lempeitä ja hienotunteisia. En muista kaikkea mitä tapahtui ja mitä he tekivät tai mitä me teimme. Hoitajat sanoivat vaihtavansa isälle vaatteet. Me autoimme sisareni kanssa. Riisuimme riutuneen ruumiin. Se mitä puettiin sairaalan pyjaman tilalle, ei nyt ajateltuna ollut kovin mieltäylentävää: valkoinen paperinen puku. Mutta ei se minua silloin haitannut, minusta kuului tehdä niin kuin hoitajat sanoivat. Tuntui kuin olisimme vielä hoivanneet häntä. Viimeisten vuosiensa saatossa olin monet kerrat pukenut ja riisunut häntä, pessyt ja syöttänytkin. Kammannut, leikannut kynsiä, taluttanut. Ja nyt vielä tämä, se oli tarpeellista ja kaunista. 

En muista kaikkea. Muistan kuitenkin että toinen hoitajista haki ulkoa oksia kimpuksi vainajan rinnalle. Harmittelimme, että alkukesän kukkijat olivat jo kukkimisensa lopettaneet eivätkä täyden kesän kukkijat vielä aloittaneet, tyydyimme siis vehreisiin villiviinin oksiin ja vaatimattomiin pihlaja-angervon kukkavarsiin. Hoitajat vaihtoivat tavallisen sairaalapeiton vanhanaikaiseen pitsireunuksiseen päällyslakanaan ja kauniin tummansiniseen huopaan. Otin valokuvan kimpusta, kuvassa näkyy myös peitto ja lakana pitseineen.  

Ja muistan että he jättivät meidät siskokset kahdestaan sinne isän luo. Ensin puhuimme, sitten vain istuimme hiljaa. Sisareni kertoi viimeisestä viikosta. Istuimme ja ajattelimme, istuin ja ajattelin, yö oli valoisa, ja minulle tuli tuntemus; tuntemus jota en ole kokenut kovin monta kertaa elämäni aikana. Se oli syvä ja vavisuttava, täysi, melkein ylitsevuotava. 

Pisara vielä, ja olisin murtunut. Mutta tunsin olevani elossa, tunsin rakastavani ja olin onnellinen että olin juuri siinä hetkessä. Ihmettelin: kuinka kuolema voi olla näin hyvä? En voinut sanoa kokemastani kuitenkaan mitään, en kenellekään. 

Sisareni soitti veljellemme ja ilmoitti tapahtuneesta. Veli lähtisi ajamaan aamulla tännepäin. 

Lauloimme siskon kanssa isälle iltavirren. Isän sairauden ja vanhuuden vuosina olin vähitellen oppinut laulamaan iltavirsiä siten, että se vahvisti minua, siten, että ääneni ei murtunut. 

En muistaakseni itkenyt kuin vähän tuona yönä. Mutta itkin kuitenkin. Itkin sitä kuinka vaikeita viimeiset kuukaudet olivat olleet, itkin hämmennystäni siitä kuinka isä oli luottanut minuun. Itkin sitä että sisareni oli yksin istunut isän vierellä viimeisen, kaikista vaikeimman viikon. Itkin helpotuksesta.  

Nyt ei sitä perhettä, johon olin syntynyt, ollut enää olemassa. Ehkä itkin sitäkin. Perheet hajoavat, lakkaavat olemasta, syntyy uusia, ne muuttavat muotoaan. Ja sitten olenkin yksin. Ei ole sanoja kaikkeen. Ei myöskään ole sanoja kaikille. 

Kun olimme istuneet kylliksemme, hoitajat neuvoivat meitä käytännön asioissa. Pitäisi ottaa yhteyttä hautaustoimistoon. Puhuimme hautajaisista. Keräsimme isän henkilökohtaiset tavarat. Sitten jätimme hänet.  

Ajoimme isän asunnolle torin kautta. Halusin nähdä toimeliaita ihmisiä. Kauppiaat olivat pystyttämässä kojujaan varmaankin odottaen vilkasta myyntipäivää.  Oli alkamassa leppeän lämmin juhannusaattopäivä.  

*****************************************************

Tänään on leuto pitkäperjantai. Sisään nostamani omenapuun oksat versovat jo kevättä. 

 


Puutarhaunia

Kesän 2014 kukkailoa

Tsinnia ja sen ihailija kesältä 2014

Tammikuu on sopivaa aikaa ottaa puutarhakirjat esille. Syksyllä ei voi, koska on ensinnäkin toivuttava päättyneen kesän puuhista (itselleni tavallisesti iskee puutarhaväsymys siinä vaiheessa vuotta, kun pitäisi vielä saattaa valmiiksi kasvukauden viimeiset työt) ja toisekseen loppusyksystä, alkutalvesta, vuoden pimeimpänä aikana, kevät ja kesä ovat vain abstrakteja käsitteitä, joita ei auta miettiä liian syvällisesti…

Ajauduin viime viikolla kirjakauppaan, ja vaikka räikeät alekyltit hiljaa huokailivat niskaani lausetta ”älä osta mitään, älä osta mitään, sulla on hyllyt täynnä, sulla on hyllyt täynnä…” päädyin kuitenkin kaksi kirjaa kainalossani kassalle. Toinen lahjaksi (vajaa viisi euroa) ja toinen itselleni (vajaa kymmenen euroa). Tuli ostettua sitten taas yksi puutarhakirja. Lue loppuun

Anni Polva ja 100 vuotta

Olen lukenut Anni Polvalta yhden ainoan kirjan, ja siitä tapahtumasta on melkein sata vuotta – ei kun hei, ei sentään, täytin vasta 54 vuotta. Siitä täytyy siis olla vähemmän kuin sata vuotta. Veikkaan, että jos veikkaan yhden ja ainoan Tiina-kirjan lukemisestani olevan 42 46 vuotta, en veikkaa kovin paljon väärin. Anni Polvan syntymästä on nyt kulunut sata vuotta.

Tiina-kirja oli mieleenpainuva lukukokemus. Muistan selvästi tunteeni ja ajatukseni sen parissa. Tiina oli ärsyttävä, tapahtumat epäkiinnostavia, henkilöt teennäisiä, kirja siis Lue loppuun