Tunnustuksia lukukamarista

Pääsiäinen: neljä vapaapäivää. Ihan vapaaksi en taida itseäni kuitenkaan tuntea. Viime yönä näin unta, jossa opetin suomea, oppilaana oli edellisiltana televisiosta katsomani Taking Woodstock -elokuvan (ohj. Ang Lee) herttainen päähenkilö, Elliot Tiber, ’Elli’, jota sopivan vähäeleisesti esitti lapsenkasvoinen Demetri Martin. Nuorukainen oli varsin hyvä oppimaan suomea. Unessani siis.

Yöaikaan sitä tietysti toivoisi olevansa jossain muualla kuin luokkahuoneessa suomen alkeita opettamassa. Onko olemassa jotain poppakonsteja siihen, miten voisi vaikuttaa uniensa sisältöön? Tiedän kyllä itsekin yhden keinon, mutta en ole varma pystynkö soveltamaan sitä – pystyisinkö nimittäin vähentämään niiden tuntien määrää, joina teen työtä, tai suunnittelen ja ajattelen sitä? Miten huijaisin itseni esimerkiksi enemmän lukemaan kirjoja, enemmän kuuntelemaan musiikkia, enemmän kirjoittamaan

Kun lukuhalut ovat vähissä, kirjat jäävät kesken. Aloitin jouluna Patti Smithin M Train -muistelmateoksen (Siltala 2015), se melkein imaisi, mutta ei ihan. Kirjanmerkki on sivulla 237, kaikkiaan sivuja 259. Kirja on fragmentaarista muistelua, joten keskeytykset eivät ole kohtalokkaita, mutta tiedän kyllä ettei kuukauden tauko lukemisessa ole kirjalle hyväksi.

Noin kuukausi sitten sain käsiini Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen tiiliskivimäisen tietokirjan Suomalaiset fasistit (WSOY 2016). Sen tietosisältö on mielenkiintoista ja näköaloja avaavaa, mutta tämänhetkinen meikäläinen ja myös kansainvälinen poliittinen ja henkinen ilmapiiri tekee tämän teoksen lukemisen minulle raskaaksi. Kun äärioikeistolaiset ja eriasteiset rasistit mellastavat netissä, katupartioissa ja tänään myös Brysselin kaduilla, on hätkähdyttävää tajuta yhtäläisyyksiä 30-luvun Suomeen. Voimavarani eivät nyt riitä koko kirjan lukemiseen. Selailen ja lueskelen ja rakennan historian palapeliä, taas tullen muistutetuksi siitä, että ei ole yhtä, selkeää, kaunista, johdonmukaista tarinaa nimeltä ”Suomen historia”. Kirja tuntuu hyvin kirjoitetulta, teksti juoksee eikä estä lukijan ymmärrystä.

Sotienvälistä historiaa lukiessani kohtaan myös omaa sukuhistoriaani ja mietin, mitä kaikkea olisikaan omilta vanhemmiltani pitänyt kysyä, mistä kaikesta olisi pitänyt keskustella. Nyt elämme vuotta 2016 – on 36 vuotta siitä kun pääsin ylioppilaaksi. Ylioppilaskeväänäni oli kulunut samaiset 36 vuotta siitä, kun isäni oli Petroskoissa keväällä 1944, lukiosta armeijaan ja rintamalle määrättynä; 19-vuotiaalle minulle se tuntui olevan valovuosien päässä omasta hetkestäni, nyt olen vähitellen alkanut ymmärtää kuinka lyhyt onkaan ihmiselämä. Salon seudun sotaveteraanit ovat keränneet täkäläisten veteraanien muisteluksia, siellä myös isäni kertomus, tässä

Jotain erittäin liikuttavaa on tässä minun isäni omassa luonnehdinnassaan: ”Olin sangen epäsotilaallinen, eikä minun sotilasurani ollut mikään nousujohteinen tai sankaritekoja sisältävä.” Mutta hän oli mitä parhain isä, vaikken sitäkään nuorena tiedostanut enkä varsinkaan myöntänyt.

Vaikka en nyt pystykään paneutuneesti ja innostuneesti lukemaan, pysyttelen kirjoissa kiinni monin tavoin. Selailen kirjoja, järjestelen hyllyjä, hypistelen. Poikkean kirjastoon, antikvariaattiin, kirjakauppaan. Kirjakauppa tosin ei mitenkään itsestäänselvästi ole kirjallisuudenlukusuhdetta ylläpitävä ja hoitava paikka: kosmetiikkaa, ”oheistuotteita”, koruja, paperitavaraa, tietysti. Kaikenlaista roinaa, jolla tehdään tiliä. Ja kun David Foster Wallacen Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Siltala 2014) on pantu dekkarihyllyyn, sanon OHO ja melkein vihastun myyjälle (en kuitenkaan ollut tuossa vaiheessa syksyä, sillä tämä tapahtui jo syksyllä, niin pahasti opetustyön koettelema ja siihen niin pahasti uppoutunut, että olisin ajanut myyjän ulos ”luokasta” eli kaupasta tämän virheen vuoksi). Wallace on outo ja kiivas, välillä niin helppo ja sujuva, niin tuttu ja oma, välillä rasittava pilkunviilaaja ja selittelijä, ja luen senkin loppuun myöhemmin, en kesällä kuitenkaan.

Thomas Bernhardin Hakkuu (Teos 2004, alunperin ilmestynyt v. 1984) osui käteeni  maaliskuun alussa turkulaisessa antikvariaatissa. Toisin kuin suuria painoksia painetuista ykköshittikirjoista, joita saa antikvariaatista – tai kirjakaupan alelaarista – muutamalla eurolla, tästä pyydettiin yhdeksän euroa. Maksoin sen. Sen jälkeen olen melkein päivittäin lukenut kirjasta puoli sivua tai sivun, tai neljäsosasivun, satunnaisesti mistä kohdasta milloinkin. Kirja kestää sen ja minäkin melkein. Kauhea vimma tällä  kirjan päähenkilöllä tietää kaikki, olla oikeassa ja antaa tuomionsa toisten toimista, luonteesta, tarkoitusperistä ja elämästä. Hän puhuu koko ajan toisista ihmisistä, mukamas, mutta taitaakin pohtia omaa itseään. Jos osaisin, kirjoittaisin jotakin Bernhardin elämäkerrallisesta sarjasta, jonka lukemisesta on jo noin vuosi aikaa. Se sarja osaltaan vaikutti tämänhetkiseen lukemisen vaikeuteeni: mitä sen jälkeen voisi edes lukea? Tai vielä painavammin: mitä syytä minulla enää on ainakaan kirjoittaa?

Kautena, jolloin lukeminen ei luista, on turha haaveilla suurisuuntaisista musiikkielämyksistäkään. Mutta ei kaiken tarvitsekaan olla suurta ja mullistavaa ja ekstaattista. Riittää vähempikin. Thomas Bernhardiin liittyy yksi viime aikojen harvoista mainitsemisen arvoisista musiikkikokemuksista. Viime vuoden marraskuussa kotikaupungissani Salossa toteutettiin leffatapahtuma Kaleidoskooppi, ja yksi minifestivaalin tapahtumista oli yhdistetty musiikkivideo-konsertti-ilta kaupunkimme taidemuseossa Veturitallissa (täällä lisäinfoa). Tuona iltana kitaravirtuoosi Patrik Kleemola (lisää hänestä täällä, tosin vaikuttaa siltä että nettisivuja ei päivitetä ollenkaan niin ahkerasti kuin kitaristin Facebook-sivuja; FB:ssa taas näyttää olevan infoa sekä hänen artistiprofiilissa, josta voi tykätä että hänen yksityisessä profiilissaan, jossa tosin tapahtumat näkyvät julkisina – joten kaino pyyntö: saisiko näin musiikin kuuntelijana eli maksavana asiakkaana tiedot, esimerkiksi konserttipäivämäärät, kootusti yhteen julkiseen selkeään paikkaan!) kantaesitti  Harri Suilamon tuoreen sävellyksen, Thomas Bernhardin tuotannosta innoituksensa saaneen soolokitarakappaleen Biographie des Schmerzes – Bernhard-Fragmente. Bernhardia lukiessa kulkee minulla ainakin mukana koko ajan sivuääniä, huojuvuutta, ärsyttäviä toistoja, Bernhard kiusaa minua, ja tekee sen juuri samoin kuin elämä ympärilläni, ja minä itsekin, eli Bernhardin tekstit ovat yhtä aikaa kauheita ja kauniita. Tämä musiikkiesitys on uskomattoman lähellä sitä totuutta, jonka Bernhard kuvaa sanoillaan. Kleemolan Salossa taltioitu esitys on nähtävissä ja kuultavissa täällä. Huomautus kuuntelijoille: soitin ei ole epävireessä, korvaa häiritsevät mikrointervallit ovat juuri kuin pitääkin. Kappale on mukana myös kitaristin loppusyksystä 2015 julkaistulla äänilevyllä Through Green Glass (Pilfink Records).

Samaisessa taidemuseon isännöimässä (ja Kaleidoskooppi-tapahtuman työmiehen Timo Lähteenmäen emännöimässä, kiitos vielä kerran!) tapahtumassa – joka olikin nimetty illan säveltäjän mukaan Suilamo-illaksi – nähtiin nimikkosäveltäjän teoksiin tehtyjä lyhytelokuvia. Mainittakoon erityisesti kyseiseen iltaan parahiksi valmistunut Lotta-Pia Kallion omaperäinen ja kaunis visualisointi kantele-koto-sävellykseen Wasure-Gai  – Onnade Calligraphy. Siitä ei voi kuitenkaan kirjoittaa samalla istumalla kuin on kirjoittanut Thomas Bernhardista, David Foster Wallacesta ja fasismin historiaa käsittelevästä kirjasta.

Jatkuu siis.

  • Opetankohan alkaneen yön unissani suomea Thomas Bernhardille? Vai käänsikö tämäniltainen kirjoitusrupeama unien suuntaa siten, että huomaankin soittavani kitaraa kirjakaupassa, vai luennoinko fasismin historiaa Patti Smithille… Toivon näkeväni unta odotettavissa olevasta kevätlomasta, haluan uneksua vuoristosta, henkeäsalpaavasta näköalasta Välimerelle, eksoottisista puutarhoista, kaikesta kirkkaasta ja iloisesta mitä se meri voisi olla.- En usko, että tulevalla lomalla paneudun lukemiseen. Kirjoitusvälineet tulevat mukaan.

    img_3259

    Pääsiäinen. Kotiasiat ovat tärkeitä; että jossain on vähän jotain kaunista. Pienissä tavaroissa säilyvät muistot. Kenties pikkuporvarillista mutta sen asian kanssa voin vallan mainiosti elää.

 

 

Keittoa ja kuvia kunnantalolla – Sampsa Sarparanta ja kalasoppasunnuntai

Teimme sunnuntairetken Perniöön. Siellä oli tarjolla lohisoppaa tykötarpeineen kunnantalolla. Tarkemmin sanottuna entisellä kunnantalolla, nyky-Salo kun on hallintonsa keskittänyt kaupunkikeskustaan – mutta edelleen on talo nimeltään kunnantalo. Taloa pyörittää Osuuskunta Pro Perniö. Soppa oli hyvää ja sitä sai riittävästi. Leipäkin oli hyvää. Annos maksoi vain viisi euroa.

"Idylli" - katso maalaismaisemaa ja näet totuuden, osa maalauksesta

”Idylli” – katso maalaismaisemaa ja näet totuuden, osa maalauksesta

Pelkkä kalasoppa ei meitä sinne kuitenkaan vetänyt. Perniössä asuva kuvataiteilija Sampsa Sarparanta on asettanut näytteille 24 teosta kunnantalon eri tiloihin, kahvioon, valtuustosaliin, käytäville ja kahteen pienempään huoneeseen, näyttelyn otsikko on Ihmisen osa. Näyttelyn kaikki teokset ovat nähtävissä myös virtuaalinäyttelynä, täällä. Ensikohtaaminen Sarparannan taiteen kanssa on jäänyt hyvin mieleeni. Taidekeskus Salmela kesällä 2004, Mäntyharjulla. Kaikki oli kovin kaunista, mukavaa, leppoisaa (paitsi rantanurmikolla töröttävä mainosauto, oliko se Skoda?, se oli huvittava ja typerä). Sitten tulivat vastaan Sarparannan työt. Seuraavan kerran Salmelassa kesällä 2008. Sitten taisin lopettaakin Salmelassa käymisen, kauniit vanhat rakennukset ja hivelevä rantamaisema oli nähty, julkkisvieraatkin, taide ei ollut siellä ykkönen, siltä tuntui. Lue loppuun

Yksin yhdessä – kuulumisia vuodelta 1976

Vuonna 1976 olin toiveikas ja pelokas 15-vuotias, kirjoitin aineita oppikoulussa ja kuuntelin illat pitkät musiikkia. Vuonna 1976 olin oppikoulun neljännellä luokalla (vastaa peruskoulun kahdeksatta luokkaa) ja halusin toimia paremman maailman puolesta, halusin uskoa ihmiseen mutta en oikein uskonut siihen, että itse koskaan löytäisin todellisia sielunkumppaneita. En näköjään uskonut siihenkään, että vähän yli kaksikymmenvuotiaat taiteilijat voisivat uskottavasti kuvata nuoruuden kivuliaisuutta, hehän ovat jo aikuisia. Kolme vuotta vanhempi sisareni oli tukipylvääni. (”Without her I wouldn´t be here saying this!”) Kuuntelimme Wigwamia, Tasavallan Presidenttiä, Tabula Rasaa, Novaa, Nimbusta, joo, Hurriganesiakin, Royalsia,  kaikenlaista, jazzia, Zappaa, hullua Virtasta, Henry Cow´ta; minä paljon myös klassista musiikkia, Bachia, Brahmsia, Mozartia, maailma oli avoin ja samalla niin täynnä suljettuja ovia. – Seuraava teksti on ainekirjoitukseni keväältä 1976. Tervetuloa mukaan. Tarina jatkuu.

Ainevihkon sisäkannen kuvioita

Ainevihkon sisäkannen kuvioita

*********

Kansallisoopperan pienellä näyttämöllä sai 15.10.1975 ensi-iltansa Yksin yhdessä -niminen balettikonsertiksi nimetty teos. Mielestäni esitys kattaa kaiken sen, mistä taide ja kulttuuri ovat lähtöisin – eli se on kuvaus ihmisestä ja yhteiskunnasta sekä niiden vuorovaikutuksesta. Lue loppuun

Kunnallispoliittisia värssyjä

Aktiivisesta kuntapäättäjäkaudestani on nyt kulunut turvallisesti useampia vuosia, joten rohkenen julkaista seuraavat säkeet. Lisään kuitenkin vielä maininnan, että vaikka tunnelmapalat perustuvatkin omiin kokemuksiini, niissä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat täysin fiktiivisiä.

****

Teollisuushalli

Toimikunta, toimikunta

että saataisiin askelmerkkejä, lotkahtelis ne palvelut eteenpäin.

Kehittämisterveisin! Jos vaan kuuntelette positiivisesti!

Näin on, näin on

esityksen kannalla, esityksen kannalla.

Yhteistyö terveisin.

Onks tää nyt

Tarjoajien kelpoisuus…

Hoputetaan! Hoputetaan!

Olisi pitänyt olla investointiohjelmassa.

Vastaanottotyyppinen, vastaanottotyyppinen teollisuushalli.

Viemärikuviot

Hyvää tonttia

tää nyt oli keskustelu jota käytiin

rahoitus on nyt sitten saatu.

Niin puheenjohtaja

No niin

Se allekirjoitetaan

Maksajasopimus

Kehittämistyö!

Siitä nyt lähdetään liikkeelle.

Toki kehittämistyötä.

Tää on nyt sitä toimintaa.

Ei tarvii Martti huitoa koko ajan

sinä saat sen puheenvuoron

 

*****

 

MINÄ

Niin puheenjohtaja

haluan minäkin puhua pitkään

onhan oleellista tämä lähestymistapa

jossa haetaan ratkaisua

tähän keskusteluun

koska

koska

tavoitteemme pääsääntöisesti

seutuvaliokunnassa sovitaan

ihan omassa työryhmässä

ja tässä aluekokeiluhankkeessa

Edistyksellisiä

on valmiutta

joku putosi kelkasta

suljettu piiri

tuotantoyksikkö

nyt pyritään että saadaan

SUUREMPIA JÄRJESTELMIÄ.

 

 ******

PAKKO

Meidän on pakko tehdä jotain.

Pakkoa ei missään nimessä ole.

Ei housut kintuissa.

Mutta laaja sopimusviidakko. Mikä malli tämä on? Yhteistoimintamalli. Kokoluokka on, kyllä on kokoluokka.

Kuka tekee? Kuka vastaa? Järjestämisvastuu, missä mennään? Tähän on tultu, nyt on tultu tähän, on tähän tultu.

Ei ole näkyvissä. On toisenlaiset näköalat. Tämä on turvallinen tapa. Pässiä narusta.

Puhutaan täällä. Korvamerkittyä.

Mutta meiltä loppuu rahat. Ei se ole mahdollista, täällä puhutaan, tiiviissä yhteistyössä, näillä mennään, aika hyvä esitys, selvät perusteet, sopimusten osalta, kyllä se lisääkin poikii, askelmerkkejä, hyvällä mallilla homma, kyllä se lisääkin poikii.

Jatkossa on kyllä pakko, tähän on tultu.

Jalokallioinen

Jalokallioinen, keskikesän kukkija, vapaana kunnallispoliittisista huolista.

 

 

Eletään vuotta 1979 ja…

… ja joensuulainen Topias käy lukiota, perustaa punk-bändin, on mukana valtaamassa rukoushuonetta, rakastuu, kirjoittaa musiikista paikallislehteen, lukee runoja… Hei, tämähän kuulostaa tutulta! Kuulostaa jopa niin tutulta, että vaikka hankinkin nykyään Turussa asuvan, useita runokokoelmia julkaisseen Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (kust. Robustos 2014) jo viime syksynä, heti sen ilmestyttyä, piti minun tsempata itseäni lukemiseen ryhtymisessä: tuo kaikki kuului minunkin nuoruuteeni, enkä sittenkään ollut ihan varma, haluanko taas kerrata sitä.

Mutta nyt on kirja luettu, sujui nopeasti, 144 sivua suoraviivaista kerrontaa. Kirja ei yritä olla enempää kuin se on: kertomus yhdestä nuoresta miehestä. Vaikka nuorella miehellä on runsaasti kavereita niin koulussa, bändissä, kielikurssilla, myös tyttöystäviä ja seksikavereita, tuli lukukokemuksesta tunne siitä, että tässäpä tämä nuorukainen pyörii omassa maailmassaan, sellaista se on, nuoren elämä. Ei oikein osaa nähdä muita. Ja sitä myöten palautuivat mieleen muistot siitä, kuinka itsekeskeisiä useimmat omien kaveripiirieni pojat olivatkaan, siis tuntuivat ainakin olevan, silloisen minun mielestäni. Kakaroita. Niin.

Jotenkin minulle tuli kovin nuorisokirjallinen olo tästä teoksesta. Tilanteita ei turhaan analysoida, kohelletaan tilanteesta seuraavaan, kerrotaan mitä kaveri sanoi ja mitä kertojaminä vastaa, sen kummemmin ei pysähdellä, vaan kirjan rytmi kulkee Ramonesin nakuttavaa saundia noudatellen. Ehkä siellä pinnan alla jotakin on kehittymässä, mutta sen on tarkoitus puhjeta Topiaksessa vasta joskus jossain, ehkä. Parempi tietysti näin, kuvata sitä mitä oli, kuin ällönostalgisesti värittää nykynäkökulmasta, viisikymppisen viisaudella katsoa omaa nuoruuttaan. Kari Peitsamoa, muun muassa, tämä Topias ihailee, ja jotakin peitsamomaista on siinä tavassa, jolla Kinnunen kirjottaa Topiaksestaan. Jotakin naiivia, mikä osaa olla aika hellyttävääkin.

Tyylillinen valinta vaikuttaa siten, että tarina etenee ilman erityisiä kohokohtia, eli mitään klassista draaman kaarta ei tarina muodosta. Edetään tapahtumien virrassa.

Kirjan kielellinen ilmaisu keikkuu suoruudessaan ja ajoittaisessa hellyttävässä naiiviudessaan myös vaarallisilla alueilla. Paikoin mennään kökön puolelle. Dialogit ovat paikoin kömpelön oloisia. Olisiko hiominen vielä ollut paikallaan? Kielen iskevyys kärsii pahan kerran, kun lukija pysähtyy tyylillisesti töksähtävään lauseeseen. Samaten häiritsevää on välillä se, kun kertojaminä joko vuorosanoissaan tai kertojana alkaa pitää musiikkihistoriallista luentoa. Tarkoitan kohtia, joissa selostetaan vaikkapa The Whon Quadrophenian sisältöä ja ideaa, tai Veltto Virtasen Heru-bändin koostumusta. Valveutunut lukija joko tietää asiat, ja jos ei tiedä, ottaa selvää lukemansa innoittamana.

Seksikohtaukset on kuvattu minun makuuni turhan yksityiskohtaisesti ja hassun arkisesti. Ehkä vaan olen tässä suhteessa elämän perusasioita nolosteleva romantikko.

Kritiikin sana myös kirjan nimestä. Ratsialla on biisi nimeltä Me noustiin kellareistamme. Minä jäin miettimään, mikä oli se kellari, josta Topias nousi?  Mitä olivat ne pelot, joista hän pääsi? Se tulee kirjan myötä selväksi, että kirjoittaminen on Topiakselle se suuri ja pieni, jota hän itse, omaehtoisesti, kenenkään holhoamatta, punkin hengessä, haluaa tehdä. Ratsian kappaleessa on vahvasti mukana yhteisyys, joka tuossa aikakaudessa eli voimakkaasti, osittain harhana, mutta kuitenkin. Topias-parka jää siihen nähden aika yksinäiseksi. Sikäli kirja ei ihan vangitse aikakautensa ja vaateliaan otsikkonsa henkeä sivuilleen. Topias tosin ihan eksplisiittisesti tiedostaa olevansa enemmän yksintekijä eli runoilija kuin vaikkapa bändin jäsen, mutta miksi Topiaan tarina sitten on otsikoitu juuri näin?

Joensuun ja oman nuoruusvuosieni koulukaupungin Salon tapahtumat ja henki 70 – 80-lukujen taitteessa ovat kuin kaksi marjaa. Joka kylässähän silloin perustettiin elmu, joka kylässä vallattiin rukoushuone, joka kylässä kuunneltiin samoja bändejä. Joka kylässä oli diinarinsa ja punkkarinsa ja vielä hämypunkkarit. Ja varsinaiset hämyt. Oli isät ja äidit ja opettajat. Ja taistolaiset ja taistolaisilla pelottelevat. Kaikki tuo on kirjassa niin tuttua. Se tuntuu niin turvalliselta.

Ne vuodet muokkasivat. Ne olivat tärkeitä. Ne tekivät meistä sitä mitä olemme. Siksi Tapani Kinnunen on tämän kirjoittanut.

****

Oranssi ry:n tiloissa Kaasutehtaankatu ykkösessä Helsingissä on tänään avattu pienlehtinäyttely, joka täytynee mennä katsastamaan ennen loppumistaan toukokuun viimeisenä päivänä. Oranssi ry on myös tehnyt hienon kulttuuriteon; toteuttanut projektin jossa saatettiin luettavaksi nettiin suuri määrä punk-aikakauden pienlehtiä, tässä linkki arkiston etusivulle.

Arkistosta kaivettavissa on salolaista tuotantoa oleva Vatkain & Aabell nro 2 vuodelta 1979. Oman lehtiprojektini jälkeen liityin poikien porukkaan, kasaamaan V&A:ta. Lehdessä on allekirjoittaneen vuodatus otsikolla Suuria asioita. Juttuni alkaa seuraavasti:”Muuttuuko maailmassa ikinä mikään? Pystymmekö me sittenkään vaikuttamaan toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan?” Jos nämä virkkeet luettuasi yhä haluat lukea käsin tekstatun jutun, klikkaa ylläolevaa linkkiä. Itse en kyennyt juttua enää lukemaan kokonaan…

Ja lopuksi puheenvuoro Ratsialle!

Muistoja

Pitkäperjantai oli minun lapsuudenperheessäni hiljainen päivä. Siksi se on minulle edelleen hiljainen päivä, vaikka viettäisinkin sen  laskettelukeskuksessa. Olen tänään muistellut ja muistanut. Kuolema ja kärsimys koskettavat ihmistä, meitä kaikkia. En tiedä mitä on kuoleman tuolla puolella. Seuraavassa kuvaamastani tapahtumasta tulee kesällä jo kolme vuotta. Kirjoitin ensiversion tästä muisteluksesta vuosi sitten kesällä. Nyt olen jo saanut tapahtumaan ja kokemaani etäisyyttä, mikä rohkaisee minua tämän muiston jakamaan.

**************************************************************

Puhelin soi aamukolmelta. Olin palannut Unkarin-matkalta iltayöstä ja nukuin juuri syvintä untani isän kodin vuodesohvalla. Aamulla olisi tarkoitus tehdä sisareni kanssa vahdinvaihdos isän kuolinvuoteen äärellä. Kun puhelin soi, heräsin kuitenkin välittömästi ja täydellisesti, tiesinhän mistä olisi kyse. Isä oli siis kuollut. Nousin ja pukeuduin, söin vähän ja lähdin sairaalaan. Parin kilometrin ajomatka sujui nopeasti, eihän juhannusaattona kukaan ole vielä tuohon aikaan liikkeellä. Parkkipaikkakin löytyi helposti. Sairaala oli hiljainen.  

Kun olin perillä huoneessa numero 12, halasimme sisareni kanssa. Hän oli jäänyt yöksi isän luo, koska illalla oli vaikuttanut ilmeiseltä, että loppu on lähellä. Sisko oli nukkunut katkonaisesti, oli kuullostellut isän epätasaisia hengitysääniä vähän väliä. Sitten hän oli herännyt siihen, että oli ollut niin hiljaista. Isä oli lakannut hengittämästä.  

Yöhoitajat olivat lempeitä ja hienotunteisia. En muista kaikkea mitä tapahtui ja mitä he tekivät tai mitä me teimme. Hoitajat sanoivat vaihtavansa isälle vaatteet. Me autoimme sisareni kanssa. Riisuimme riutuneen ruumiin. Se mitä puettiin sairaalan pyjaman tilalle, ei nyt ajateltuna ollut kovin mieltäylentävää: valkoinen paperinen puku. Mutta ei se minua silloin haitannut, minusta kuului tehdä niin kuin hoitajat sanoivat. Tuntui kuin olisimme vielä hoivanneet häntä. Viimeisten vuosiensa saatossa olin monet kerrat pukenut ja riisunut häntä, pessyt ja syöttänytkin. Kammannut, leikannut kynsiä, taluttanut. Ja nyt vielä tämä, se oli tarpeellista ja kaunista. 

En muista kaikkea. Muistan kuitenkin että toinen hoitajista haki ulkoa oksia kimpuksi vainajan rinnalle. Harmittelimme, että alkukesän kukkijat olivat jo kukkimisensa lopettaneet eivätkä täyden kesän kukkijat vielä aloittaneet, tyydyimme siis vehreisiin villiviinin oksiin ja vaatimattomiin pihlaja-angervon kukkavarsiin. Hoitajat vaihtoivat tavallisen sairaalapeiton vanhanaikaiseen pitsireunuksiseen päällyslakanaan ja kauniin tummansiniseen huopaan. Otin valokuvan kimpusta, kuvassa näkyy myös peitto ja lakana pitseineen.  

Ja muistan että he jättivät meidät siskokset kahdestaan sinne isän luo. Ensin puhuimme, sitten vain istuimme hiljaa. Sisareni kertoi viimeisestä viikosta. Istuimme ja ajattelimme, istuin ja ajattelin, yö oli valoisa, ja minulle tuli tuntemus; tuntemus jota en ole kokenut kovin monta kertaa elämäni aikana. Se oli syvä ja vavisuttava, täysi, melkein ylitsevuotava. 

Pisara vielä, ja olisin murtunut. Mutta tunsin olevani elossa, tunsin rakastavani ja olin onnellinen että olin juuri siinä hetkessä. Ihmettelin: kuinka kuolema voi olla näin hyvä? En voinut sanoa kokemastani kuitenkaan mitään, en kenellekään. 

Sisareni soitti veljellemme ja ilmoitti tapahtuneesta. Veli lähtisi ajamaan aamulla tännepäin. 

Lauloimme siskon kanssa isälle iltavirren. Isän sairauden ja vanhuuden vuosina olin vähitellen oppinut laulamaan iltavirsiä siten, että se vahvisti minua, siten, että ääneni ei murtunut. 

En muistaakseni itkenyt kuin vähän tuona yönä. Mutta itkin kuitenkin. Itkin sitä kuinka vaikeita viimeiset kuukaudet olivat olleet, itkin hämmennystäni siitä kuinka isä oli luottanut minuun. Itkin sitä että sisareni oli yksin istunut isän vierellä viimeisen, kaikista vaikeimman viikon. Itkin helpotuksesta.  

Nyt ei sitä perhettä, johon olin syntynyt, ollut enää olemassa. Ehkä itkin sitäkin. Perheet hajoavat, lakkaavat olemasta, syntyy uusia, ne muuttavat muotoaan. Ja sitten olenkin yksin. Ei ole sanoja kaikkeen. Ei myöskään ole sanoja kaikille. 

Kun olimme istuneet kylliksemme, hoitajat neuvoivat meitä käytännön asioissa. Pitäisi ottaa yhteyttä hautaustoimistoon. Puhuimme hautajaisista. Keräsimme isän henkilökohtaiset tavarat. Sitten jätimme hänet.  

Ajoimme isän asunnolle torin kautta. Halusin nähdä toimeliaita ihmisiä. Kauppiaat olivat pystyttämässä kojujaan varmaankin odottaen vilkasta myyntipäivää.  Oli alkamassa leppeän lämmin juhannusaattopäivä.  

*****************************************************

Tänään on leuto pitkäperjantai. Sisään nostamani omenapuun oksat versovat jo kevättä. 

 


Puutarhaunia

Kesän 2014 kukkailoa

Tsinnia ja sen ihailija kesältä 2014

Tammikuu on sopivaa aikaa ottaa puutarhakirjat esille. Syksyllä ei voi, koska on ensinnäkin toivuttava päättyneen kesän puuhista (itselleni tavallisesti iskee puutarhaväsymys siinä vaiheessa vuotta, kun pitäisi vielä saattaa valmiiksi kasvukauden viimeiset työt) ja toisekseen loppusyksystä, alkutalvesta, vuoden pimeimpänä aikana, kevät ja kesä ovat vain abstrakteja käsitteitä, joita ei auta miettiä liian syvällisesti…

Ajauduin viime viikolla kirjakauppaan, ja vaikka räikeät alekyltit hiljaa huokailivat niskaani lausetta ”älä osta mitään, älä osta mitään, sulla on hyllyt täynnä, sulla on hyllyt täynnä…” päädyin kuitenkin kaksi kirjaa kainalossani kassalle. Toinen lahjaksi (vajaa viisi euroa) ja toinen itselleni (vajaa kymmenen euroa). Tuli ostettua sitten taas yksi puutarhakirja. Lue loppuun