Metsäkirje

Heijastus Kultalähteen pinnalla

Elokuisena sunnuntaina tein metsäretken. Kiikalan Kultalähteen metsät ovat ihana retkikohde. Se oli ihan äsken, vaikka siitä on jo yli kaksi kuukautta. Löysin mustia torvisieniä ja mustikoitakin, vaikka varsinainen mustikkakausi oli jo ohi. Paitsi että löysin metsän antimia ja nautin niin metsän äänistä, sen elokuisesta äänettömyydestä kuin tuoksuistakin, löysin jotain joka kuumottaa ja viiltelee minua edelleen. Löysin metsästä itselleni osoitetun kirjeen. Viesti oli kirjoitettu tasaisella ja kauniilla käsialalla; tasaisella ja kauniilla, minulle myös erittäin tutulla käsialalla. Tämän varmaotteisen kirjoittajan rivejä luin nuoruudessani säännöllisesti. Kauan sitten olimme niin läheiset ja samankaltaiset, että meitä usein luultiin sisaruksiksi, nyt olen loitommalla, niin kaukana että en näe hänestä kuin puuhun kaiverretun kirjeen.

Kirje tuli minua polulla vastaan. Lähteelle johtavalle polulle oli kaatunut puu, mänty, ja sen kyljessä tuo kirje oli. Kirjeen kirjoittaja on tiennyt että tästä minä menen, en muualta pääse, juuri tätä polkua kuljen, viestiä en voi olla näkemättä.

Kirje oli nuoruuteni tärkeimmältä ystävältä. Olemme vaihtelevalla intensiteetillä olleet yhteydessä nuoruusvuosiemme jälkeenkin, mutta yhteydenpito on ollut satunnaista. Toisinaan olen jo ollut aivan varma että enää en hänestä kuule, enkä häneen yhteyttä saa, ja juuri kun olen ollut vaipumassa varmuuteen siitä, että hän on hävinnyt ulottuviltani, saankin todisteen siitä, että luuloni on ollut ennenaikainen. Ennen elokuista kirjettä edellinen kohtaamisemme oli tapaaminen ystäväni isän haudalla joskus toissa kesänä, siellä tapasimme lyhyesti, hänen kutsustaan.

Nyt hän kirjoittaa:

”Hei tyttö. Tiesin että tällaisena päivänä tulet, tällaisena päivänä sinäkin haluat murusen metsää ja mielenrauhaa ja ajatella jotain muuta kuin kahden pyykinpesukoneellisen pesemistä, kolmen pussilakanan mankeloimista ja komean miehesi paitojen silittämistä, uuden kirjahyllyn hankkimista; aamulla saat kaipuun ja ajattelet mikä sinulle metsässä kuuluisi, kuinka sammal vihertäisi, kuinka linnut laulaisivat jo elokuun hiljaisuutta etkä pääse irti siitä haaveesta, että kuitenkin olet jotain velkaa minullekin ja yhteisille pyrkimyksillemme. Mutta sinusta on tullut jotakin mitä en enää tunne enkä haluakaan tuntea. Sinä, helvetin keski-ikäinen keskinkertainen opettaja, en olisi uskonut. Olet mitätöimässä itsesi ja sehän sinänsä ei haittaa, mutta tunnut unohtaneen että olet mitätöimässä myös työn jota joskus yhdessä teimme, olet muuttunut etkä halua enää yrittää mitään.”

Niin hän aloittaa. Olen tottunut tällaiseen, ja häneltä sen siedän, koska hän – koska hän on juuri hän. Kaikille ei voi asettaa ehtoja.

Hämähäkki/EHOllessani teini asuimme molemmat Salossa, tutustuimme kirjastossa; ystävystyimme ja kiinnyimme toisiimme, se ei ollut mitään hengailua kaupungilla tai notkumista kaljabaareissa, alusta lähtien oli kyse samaan tahtiin lukevista silmistä ja kumpaisenkin pakosta saada kosketus metsään, veteen, kallioon, multaan, hiekkaan. Salon kaupunginkirjasto oli tuohon aikaan vanhassa puutalossa Raatihuoneenkadulla, hyllyvälit olivat ahtaat. Kirjastossa sananmukaisesti törmäsi kanssalukijoihin, vaarallisesti jopa sellaisiin, jotka eivät käyneet samaa koulua ja jotka eivät asuneet uusissa tiilisissä omakotitaloissa vanhempiensa kanssa. Olin ojentautumassa luontokirjojen hyllyn ääressä kohti LIN-kohtaa, samalla hetkellä toinenkin käsi kurottui kohti samaa teosta, ylempää; kohti Unelmia paremmasta maailmasta. Hänen kätensä, hänen utelias rohkea kätensä osui omaani. Siitä ystävyytemme alkoi. Siitä se alkoi. Eikä se koskaan ollut mitään rakastumista.

Kun itse siirryin lukion viimeiselle luokalle, hän muutti isompaan kaupunkiin. Kun koulutieni loppui, kuljimme yhdessä Koijärven, Altan, Hattuvaaran. Minä perustin perheen enkä ollut enää mukana kun hän vielä jatkoi Talaskankaalle, Kessiin, sinne missä tarvittiin. Hän muutti isosta kaupungista pienempään, sitten maalle, minä samaten omia reittejäni oman pienen perheeni kanssa, hän siirtyi entistä pienempiin kyliin, lähemmäs suurempia metsiä, 2000-luvun alusssa Suomussalmen Ylivuokkiin. Kirjoitimme kirjeitä, tapasimme joskus, puhuttiin ja suunniteltiin ja tehtiin paljon. Vähitellen minä hankin ammatin, toimeentulon, auton, hän hankki eloonjäämistaidot ja luopui yhä enemmästä. Viimein, lasteni aikuistuttua, minä halusin muuttaa takaisin nuoruudenkaupunkiini ja jättää maalaiskotini metsämaiseman, kaipasin vilkkautta ja helppoutta ympärilleni, ja olen taas Salon pikkukaupungissa. Kirjeet olivat jo harvenneet, samaten tapaamiset. Puhelut loppuivat kokonaan siinä vaiheessa kun muut siirtyivät kännykkäkauteen ja Ylivuokista purettiin kiinteät puhelinlinjat. Hän ei kännykkää hankkinut.

Vaikka viime vuosien yhteydenpito on ollut satunnaista, arvelen yhä tuntevani hänet. Hänen kirjeidensä ja erinäisten viestiensä kieli on kuitenkin muuttunut. Yhdessä vaiheessa epäilin, että hänen mielenterveytensä on järkkymässä, mutta arvioni meni aivan metsään. Hän on määrätietoisempi ja vahvempi kuin minä, kuin kukaan tuntemani. Hän on peruskalliota, hallitsee niin ajatuksensa kuin tekonsa, sanojaan hän ei aina hallitse, niissä hän pursuaa, hän oksentaa niitä, hän ruoskii ja kiusaa niillä. Te ette edes pysty lukemaan niitä. Minä pystyn. En siis sensuroi, mutta jo oman mielenrauhani vuoksi en toista koko kirjeen sisältöä tässä.

Hän jatkaa:

”Mitä luulet, mitä oikeasti ajattelet – mihin tuo mankelointisi ja pitsinnypläyksesi johtaa?  Olen aina arvostanut sitä, että teet käsilläsi kaunista, mutta en hyväksy sitä, että annat hauskan puuhastelun ja naisellisen turhamaisuuden peittää itseltäsi omat perimmäiset toiveesi ja ennen kaikkea järkesi äänen, joka joskus johti sinua arvioimaan omaa ja ympäristösi elämäntapaa ja sen seurauksia. Olin luullut sinun välittävän lapsistasi ja heidän lapsistaan, mutta olet tainnut itsekin jo luovuttaa, eihän meidän iässämme enää millään ole mitään väliä. Emme tule näkemään sitä mitä ne lapset ja heidän lapsensa joutuvat kestämään. Harva valitsee muuta kuin itselleen helppoa.

Minusta on oikeastaan huvittavaa ajatella, että sinäkin olit täällä joskus rinnallani ja ajattelin aina olevan näin. Kuinka väärässä olinkaan, kuinka hullu ihminen voikaan nuoruuden huumassa ja hulluudessa olla, ethän sinäkään siis halunnut kieltäytyä monihuoneisesta asunnosta, matkustelusta, jatkuvasta uuden tavaran, roinan, saastan, hankkimisesta, lähimmäistesi ilahduttamisesta tavaroilla, maan uumenista kaivetuilla mineraaleilla, jotka kohta loppuvat. Ja kun ne lopppuvat, ne loppuvat. Ne loppuvat. Mutta sinä et osaa lukea tätä lausetta, ja jos osaatkin, sinä et halua lukea tätä lausetta, ja kun minä nyt pakotan sinut lukemaan tämän lauseen, se ei vaikuta sinuun millään tavalla. Täältä metsästä menet kotiisi autolla, asetut telkkarihuoneesi uudelle sohvalle  (valitsitko sen kukkakuvioisen vai harmaan? Sinulle taisi olla suurikin ongelma siinä, että huonekaluliikkeiden valikoimat tänä syksynä tarjoavat niin vähän värivaihtoehtoja, tumman harmaa vai vaalean harmaa – oletettavasti päädyit arvokkaaseeen löytöösi ketjujen ulkopuolisesta huonekalukaupasta – ”Näitä ei normihalleissa myydä!”) ja syöt sohvallasi avokadoa ja Kallen mätitahnaa ja katsot varmaan jotain liikuttavaa luontodokumenttia. Sinun, ystäväiseni, sinun luontosuhteesi on enää vain suhdetta  pihalla vaalimiisi tuontitavaraa oleviin dahlioihin, kesämökin kesähellehetkeen, uuden sohvan värikylläiseen kukkakuvioiseen kankaaseen. Ja tietenkin kuvittelet olevasi miljoona kertaa parempi ihminen kuin naapurisi, joka nauraa kompostoinnillesi ja jätteiden lajittelullesi. Jos rehellisiä ollaan, ja minähän sitä olen, kuten tiedät, olet aina tiennyt, vaikka et aina sitä olekaan sietänyt, ei sillä ole helvetin pienimmän pirun pikkusormenkaan vertaa väliä, samaa porukkaa te olette, toinen vaan kuvittelee itsestään enemmän kuin toinen, ja ehkä toinen on vähän surullisempi niitä jätteitä lajitellessaan kuin se toinen joka huolettomana sotkee kaikki paskansa samaan kasaan. Minua on alkanut entistä enemmän viehättää ajatus väkivaltaisesta—”

Tätä rataa. Tiedän että kulutustottumukseni ovat yltiöpäiset. Tiedän kuluttavani liikaa. Tiedän että maapallon kestokyky loppuu tätä menoa. Tiedän että edistän ilmaston lämpenemistä. Ja kyllä kyllä: ostan uutta vaikka entinenkin kelpaisi. Sinä, sinähän olet jo tuon kaiken ulkopuolella,  sinä voit vain arvostella. Jos häviää metsään kirjoittamaan toukkien kielellä ja asumaan lammen pohjalla ei tietysti tarvitse yksiäkään kenkiä, ei autoa, ei edes jäteastiaa.

Mutta takaisin kirjeeseen.

”Kävin viime keväänä jokavuotisella käynnillä äitini luona ja kuljin uuden Salon-kotisi ohitse. Olin ajatellut pitkästä aikaa poiketa, mutta näin jotakin mikä esti aikeeni. Miksi pihallasi on terassi? Mikä on terassi? Taso joka erottaa maan kamaran ja ihmisen, korottaa ihmisen pois maan pinnalta, tasaiselle, avoimen taivaan alla seinättömässä tilassa ollaan järjestetyissä olosuhteissa, joissa halutaan ilmaa, valoa, aurinkoa, tuulen virettä viilentämään hellettä, ja valokate erottamaan ihminen taivaasta ja sen auringosta, eli halutaan ja torjutaan samaan aikaan! Halutaan kaikkea ja samalla estetään ketään saavuttamasta sitä. Painekyllästetty puutavara vaakasuorassa helvetinmoisen soraperustuksen päällä – lauta-autiomaalla polyrottinkinen sohva jolla kukaan ei koskaan ehdi istua, koska on työkiireitä. Kuuletko mitä puu sanoo?  Se sanoo: haluan olla puu. Se haluaa olla puu, puu, puu, ei terassi. Puu ei halua olla puutavaraa, se ei halua olla terassi. Se haluaa olla puu. Se haluaa olla metsää. Se haluaa olla oma itsensä. Millä oikeudella sinä sen puun teurastit?

Puu ei halua olla terassi. Ei varsinkaan sinun terassisi. Se kuvitteli nimittäin, että sinä ymmärtäisit enemmän ja paremmin, vaan aina me petymme minä ja puu, siksi en tullut vaikka olisin voinut, vaikka halusin mutta sitten en enää kyennyt kun näin, että pihatuolisi on nostettu sille halpahintaiselle ja kalliisti vielä lunastettavalle terassille. Kerran kuljit metsässä hiljaa ja ymmärtäen. Nykyään kuljet metsässä vain repien ja vaatien itsellesi. Haluat vain lievitystä itse aiheutetulle kivulle.”

Auringonkilo/EHTässä kohtaa teksti muuttuu epäselväksi. Kaikki aiemmin kirjoitettu oli kauniilla selkeällä käsialalla kirjoitettua, nyt se muuttuu sekavaksi ja vaikealukuiseksi. Ymmärrän sanan sieltä toisen täältä. Ja ne ovat kamalia sanoja. Hän loukkaa minua sellaisilla sanoilla, joita en halua tässä julkisesti toistaa. Hän on ollut kultainen ystävä, hän on minulle muistoissani se kultainen ja viisas ystävä, mutta kaikkea en minäkään kestä. Palaan muistoihini, ja niiden kautta ymmärrän tämänkin kirjeen, jotenkin. Mitä terassiimme tulee, se ei ole painekyllästetystä puusta rakennettu, se on lehtikuusta, ei painekyllästettyä puuta. Olen tavallinen keski-ikäinen nainen, en mikään ituhippi, en se joka muuttaa minkään suuntaa.

Sinä olet asettunut sammaleeksi tuulenkaatojen pinnalle, levittäydyt yhtä aikaa elävään ja kuolleeseen, katsot yhtä aikaa alas maahan – metsässäsi on hiekkainen, kevyt maaperä – ja ylös avoimelle taivaalle, jota minä katson terassini lasikatteen läpi. Kirjoitat, että kaikesta ilkeydestäsi huolimatta (tiesin sen; et osaa olla julma pyytämättä anteeksi, siksi saat aina anteeksi, minulta kyllä, et muilta koska he pelkäävät sinua, minä näen pidemmälle ja tiedän sinun olevan oikeassa) rakastat edelleen minua.

Luonnosta luonnonvaraksi. Vain muutaman kilometrin päässä Kultalähteeltä on teollisuuslaitos, joka syö harjujen hiekkaa ja tuottaa ihmisille ”tuloja ja hyvinvointia”.

 

 

Mentiin Mänttään

Kevät meni maata kaivellessa, kalliolla istuksien; kesä meni mummina, muusana ja mammana, nyt syödään jo omia isoja perunoita ja on menty takaisin ammattia harjoittamaan ja yritetään muistaa miten se tapahtuukaan. Kesäloman rytmi on kovin erilainen – olen vapaa ja sidottu, olen velvoitettu ja vapautettu, roolit taistelevat kunnes taas on aika kaivaa herätyskello esiin ja ottaa käyttöön alennusmyynnin loppurutistuksesta ostetut uudet työvaatteet, siirtyä säännönmukaiseen tasatahtiin ja lopettaa taistelu siitä, mitä tänään tekisinkään.

Kesälomalla kävin Mäntässä. Mänttä on pohjoishämäläinen pikkukaupunki. Siellä on paperitehdas järven rannalla, suoria katuja, kirkko, S-market, isoin koskaan näkemäni Tokmanni, sekä hieno taidemuseo. Paperitehdas ja taidemuseo liittyvät yhteen, Gösta-taidemuseo on saanut laajat omat kokoelmansa ja toimitilansa tehtaan taannoiselta tirehtööriltä, Gösta Serlachiukselta. Taidemuseon toiminnasta vastaa Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Joenniemen kartano, Serlachiuksien itselleen rakennuttama kartano, oli taidekokoelman ensimmäinen museotila, vuonna 2014 avattiin uusi ajanmukainen ja kaunis taidemuseo kartanon päärakennuksen rinnalle. Lue loppuun

Tunnustuksia lukukamarista

Pääsiäinen: neljä vapaapäivää. Ihan vapaaksi en taida itseäni kuitenkaan tuntea. Viime yönä näin unta, jossa opetin suomea, oppilaana oli edellisiltana televisiosta katsomani Taking Woodstock -elokuvan (ohj. Ang Lee) herttainen päähenkilö, Elliot Tiber, ’Elli’, jota sopivan vähäeleisesti esitti lapsenkasvoinen Demetri Martin. Nuorukainen oli varsin hyvä oppimaan suomea. Unessani siis.

Yöaikaan sitä tietysti toivoisi olevansa jossain muualla kuin luokkahuoneessa suomen alkeita opettamassa. Onko olemassa jotain poppakonsteja siihen, miten voisi vaikuttaa uniensa sisältöön? Tiedän kyllä itsekin yhden keinon, mutta en ole varma pystynkö soveltamaan sitä – pystyisinkö nimittäin vähentämään niiden tuntien määrää, joina teen työtä, tai suunnittelen ja ajattelen sitä? Miten huijaisin itseni esimerkiksi enemmän lukemaan kirjoja, enemmän kuuntelemaan musiikkia, enemmän kirjoittamaanLue loppuun

Keittoa ja kuvia kunnantalolla – Sampsa Sarparanta ja kalasoppasunnuntai

Teimme sunnuntairetken Perniöön. Siellä oli tarjolla lohisoppaa tykötarpeineen kunnantalolla. Tarkemmin sanottuna entisellä kunnantalolla, nyky-Salo kun on hallintonsa keskittänyt kaupunkikeskustaan – mutta edelleen on talo nimeltään kunnantalo. Taloa pyörittää Osuuskunta Pro Perniö. Soppa oli hyvää ja sitä sai riittävästi. Leipäkin oli hyvää. Annos maksoi vain viisi euroa.

"Idylli" - katso maalaismaisemaa ja näet totuuden, osa maalauksesta

”Idylli” – katso maalaismaisemaa ja näet totuuden, osa maalauksesta

Pelkkä kalasoppa ei meitä sinne kuitenkaan vetänyt. Perniössä asuva kuvataiteilija Sampsa Sarparanta on asettanut näytteille 24 teosta kunnantalon eri tiloihin, kahvioon, valtuustosaliin, käytäville ja kahteen pienempään huoneeseen, näyttelyn otsikko on Ihmisen osa. Näyttelyn kaikki teokset ovat nähtävissä myös virtuaalinäyttelynä, täällä. Ensikohtaaminen Sarparannan taiteen kanssa on jäänyt hyvin mieleeni. Taidekeskus Salmela kesällä 2004, Mäntyharjulla. Kaikki oli kovin kaunista, mukavaa, leppoisaa (paitsi rantanurmikolla töröttävä mainosauto, oliko se Skoda?, se oli huvittava ja typerä). Sitten tulivat vastaan Sarparannan työt. Seuraavan kerran Salmelassa kesällä 2008. Sitten taisin lopettaakin Salmelassa käymisen, kauniit vanhat rakennukset ja hivelevä rantamaisema oli nähty, julkkisvieraatkin, taide ei ollut siellä ykkönen, siltä tuntui. Lue loppuun

Yksin yhdessä – kuulumisia vuodelta 1976

Vuonna 1976 olin toiveikas ja pelokas 15-vuotias, kirjoitin aineita oppikoulussa ja kuuntelin illat pitkät musiikkia. Vuonna 1976 olin oppikoulun neljännellä luokalla (vastaa peruskoulun kahdeksatta luokkaa) ja halusin toimia paremman maailman puolesta, halusin uskoa ihmiseen mutta en oikein uskonut siihen, että itse koskaan löytäisin todellisia sielunkumppaneita. En näköjään uskonut siihenkään, että vähän yli kaksikymmenvuotiaat taiteilijat voisivat uskottavasti kuvata nuoruuden kivuliaisuutta, hehän ovat jo aikuisia. Kolme vuotta vanhempi sisareni oli tukipylvääni. (”Without her I wouldn´t be here saying this!”) Kuuntelimme Wigwamia, Tasavallan Presidenttiä, Tabula Rasaa, Novaa, Nimbusta, joo, Hurriganesiakin, Royalsia,  kaikenlaista, jazzia, Zappaa, hullua Virtasta, Henry Cow´ta; minä paljon myös klassista musiikkia, Bachia, Brahmsia, Mozartia, maailma oli avoin ja samalla niin täynnä suljettuja ovia. – Seuraava teksti on ainekirjoitukseni keväältä 1976. Tervetuloa mukaan. Tarina jatkuu.

Ainevihkon sisäkannen kuvioita

Ainevihkon sisäkannen kuvioita

*********

Kansallisoopperan pienellä näyttämöllä sai 15.10.1975 ensi-iltansa Yksin yhdessä -niminen balettikonsertiksi nimetty teos. Mielestäni esitys kattaa kaiken sen, mistä taide ja kulttuuri ovat lähtöisin – eli se on kuvaus ihmisestä ja yhteiskunnasta sekä niiden vuorovaikutuksesta. Lue loppuun

Kunnallispoliittisia värssyjä

Aktiivisesta kuntapäättäjäkaudestani on nyt kulunut turvallisesti useampia vuosia, joten rohkenen julkaista seuraavat säkeet. Lisään kuitenkin vielä maininnan, että vaikka tunnelmapalat perustuvatkin omiin kokemuksiini, niissä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat täysin fiktiivisiä.

****

Teollisuushalli

Toimikunta, toimikunta

että saataisiin askelmerkkejä, lotkahtelis ne palvelut eteenpäin.

Kehittämisterveisin! Jos vaan kuuntelette positiivisesti!

Näin on, näin on

esityksen kannalla, esityksen kannalla.

Yhteistyö terveisin.

Onks tää nyt

Tarjoajien kelpoisuus… Lue loppuun

Eletään vuotta 1979 ja…

… ja joensuulainen Topias käy lukiota, perustaa punk-bändin, on mukana valtaamassa rukoushuonetta, rakastuu, kirjoittaa musiikista paikallislehteen, lukee runoja… Hei, tämähän kuulostaa tutulta! Kuulostaa jopa niin tutulta, että vaikka hankinkin nykyään Turussa asuvan, useita runokokoelmia julkaisseen Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (kust. Robustos 2014) jo viime syksynä, heti sen ilmestyttyä, piti minun tsempata itseäni lukemiseen ryhtymisessä: tuo kaikki kuului minunkin nuoruuteeni, enkä sittenkään ollut ihan varma, haluanko taas kerrata sitä.

Mutta nyt on kirja luettu, sujui nopeasti, 144 sivua suoraviivaista kerrontaa. Kirja ei yritä olla enempää kuin se on: kertomus yhdestä nuoresta miehestä. Vaikka nuorella miehellä on runsaasti kavereita niin koulussa, bändissä, kielikurssilla, myös tyttöystäviä ja seksikavereita, tuli lukukokemuksesta tunne siitä, että tässäpä tämä nuorukainen pyörii omassa maailmassaan, sellaista se on, nuoren elämä. Ei oikein osaa nähdä muita. Ja sitä myöten palautuivat mieleen muistot siitä, kuinka itsekeskeisiä useimmat omien kaveripiirieni pojat olivatkaan, siis tuntuivat ainakin olevan, silloisen minun mielestäni. Kakaroita. Niin. Lue loppuun