Fanin iltapäivä ja ilta

Stéphane Mallarmé (1842–1898) kuvaa Faunin iltapäivä -runossaan faunia, joka valveen ja unen rajamailla hämmästelee, kohtasiko hän tanssivat nymfit todellisessa käsinkosketeltavassa maailmassa, vaiko vain musiikin ja unen luomassa hämyssä, todellisuuden tuolla puolen. Koska itse elämys oli kuitenkin todellisen tuntuinen, fauni päättelee ettei lopulta ole väliä sillä, missä maailmassa tuo kohtaaminen tapahtui. Sellainen siis on faunin iltapäivä: taiteen avulla mielikuvitus voi luoda oman, sisäsyntyisen, toden maailman; runouden ja musiikin totuuden.

Fanin ilta on ehdottomasti sukua faunin iltapäivälle. Jälkeenpäin voi miettiä, mikä oli totta, mikä oli oman mielikuvitukseni tuotetta; mikä mitattavissa olevaa hyvää ja mikä vain tuntein tunnettavaa hyvää. Todellisuuden ja kokemuksen rajaa ei kuitenkaan tarvitse piirtää viivasuorasti, sillä fani viipyilee mielellään oman mielensä ja mielikuvituksensa, muistojensa, musiikin, ilmapiirin, kanssaihmisten läsnäolon kokonaisvaltaisessa maailmassa.

Yleisön keski-ikä viidenkympin paremmalla puolella

Olin Turun Logomossa kuuntelemassa Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertueen päättänyttä konserttia lauantaina 6.10.2018. Alkukesällä tuli tieto että tällainen kiertue on tulossa; päätin hankkia liput, varsinkin kun vielä varmistui, että myös Jim Pembroke saapuu Yhdysvalloista  mukaan kiertueelle. Kiertuekokoonpano voisi kutsua itseään siis Wigwam-nimellä, ei alunperin miehistön suunnitelmissa olleella Wigwam Experience -nimellä. Mielenkiintoinen ilmiö oli, että kiertueen liput myytiin niin nopeasti loppuun – odotukset olivat siis korkealla, monella taholla.

Kun odotukset ovat korkealla, fania jännittää, koska mikään ei ole ikävämpää kuin tulla tylysti ajetuksi ulos omassa mielessä luomastaan unelmasta. En rohjennut kovin tarkasti lukea Turkua edeltävien konserttien arvioita, vilkaisin niitä, ja ilahduin positiivisista otsikoista. Panin merkille jopa iltapäivälehtijulkisuuden.

En kuunnellut Wigwam-levyjä konserttipäivän aattona enkä konserttipäivänä, en lukenut Wigwam-kirjaa (josta kiertueen merkeissä on otettu uusi painos, lisätietoa täältä) enkä katsonut vanhoja valokuvia. Huolehdin vain että minä ja siippani olimme ajoissa paikalla ravittuina ja liput printattuina (on joskus menty liput siinä kotiin jätetyssä laukussa, ja aika usein viime sekunnilla).

Ja kun soitto alkoi, fani tuli yllätetyksi. Se soitto alkoi, ja yhtäkkiä en enää ollutkaan siinä, vaan jossain muualla ja kuitenkin tässä, Logomon parvella C2-katsomossa, viidennellä rivillä. Se soitto oli jotakin tuttua, se oli jotakin ilmavaa, kevyttä, tuttua, se vei mennessään, se vei aikaan joka oli ollut joskus ennen – ja joka oli samaan aikaan juuri nyt. Olinkin Turun konserttitalossa, tai Björkhagenin tanssilavalla, Tampereen Tekulla, Helsingin Kulttuuritalossa – ja samaan aikaan olin Turun Logomon parvella C2-katsomossa viidennellä rivillä.

Musiikki toi kyyneleet silmiin, koska tämä kaikki oli niin intensiivistä silloin kun olin 14 – 17-vuotias. Minun nuoruuteni Wigwam päättyi vuonna1978, ja kuoli Ronnie Österbergin kuoleman myötä vuonna 1980. Nyt oli mahdollisuus lentää noihin vuosiin takaisin. Fani tuli onnelliseksi. Myöhempien aikojen Wigwam-ylösnousemuksia en ole intensiivisesti seurannut, koska 1980-luvun puolivälistä lähtien olen enemmän keskittynyt klassisen musiikin kuuntelemiseen ja seuraamiseen.

Fanin teki onnelliseksi se, että musiikki kuulosti siltä kuin sen pitikin, mutta myös siksi että fani näki muusikoiden lavalla olevan tyytyväisiä ja rauhallisia. Ja fani kuuli että he soittivat kauniisti yhteen, kukin omassa roolissaan: kuka solistina loistaen, kuka kuivaa huumoriaan viljellen, kuka kokonaisuudelle pohjaa luoden. Kiitos Jukka Gustavson, Jim Pembroke, Pekka Rechardt, Pedro ”Hessu” Hietanen, Esa Kotilainen, Jan Noponen, Pave Maijanen, Mikko Rintanen – soititte Wigwam-musiikkia.

Wigwam.fi-sivuston keskustelupalstalle on ansiokkaasti linkattu kiertueen konserttien arvioita, ja arvioista sekä palstan puheenvuoroista löytää iltojen settilistat, asiantuntevia huomioita äänibalansseista, delay-pedaalin käytöstä, pohdiskelua soolojen laadusta ym. Lukekaa ne jutut sieltä ja sitä kautta. Yhteen arvioon minäkin otan kantaa. Keskisuomalaisen kriitikko kutsuu Jyväskylän Lutakon keikkaa tylsäksi ja ylipitkäksi sekä kaipaa mukaan yhtyeen alkutaipaleen kappaleita, koska 50-vuotiskiertueen tulisi olla edustava otanta koko tuotannosta. Samaan aikaan kun kirjoittaja moittii iltaa siitä, ettei se vastaa hänen odotuksiaan edustavana näyteikkunana Wigwamin koko taipaleesta, hän säälii Wigwamia siitä, että yhtye ei aikoinaan kyennyt lunastamaan siihen kohdistettuja odotuksia: ”Wigwam on aina kantanut harteillaan taakkaa, joka on ollut sille liian suuri. Kuin se ei olisi olemassa itseään ja soittajiaan varten, vaan pikemminkin siihen kohdistuvia odotuksia varten.”

Voisin lähteä arvuuttelemaan kriitikon ikää ja kokemustaustaa, mutta en taida kuitenkaan. Wigwam on ollut suuri edelläkävijä ja raivannut tietä monella tavalla, niin se vanha monitahoinen Wigwam Pekka Pohjolan ja Jukka Gustavsonin kera, kuin sitten se Nuclear Nightclubin popimpi yhtye. Wigwam on aina ollut soittajiensa yhtye, omia polkujaan kulkeva, kompromisseja kaihtava. Jos yhtye jotain ulkopuolelta tulevaa taakkaa olisi lähtenyt kantamaan, tuskin oltaisiin nyt kuultu upeaa 50-vuotiskonserttia. Keskisuomalaisen kriitikko myös kaipasi yhtyeen alkupään tuotantoa konserttiin. Kukapa ei olisi kaivannut, mutta tämänkertaiset muusikot rakensivat omanlaisensa konserttikokonaisuuden. Itselleni on vuosien saatossa tullut selväksi se, että Jukka Gustavson ei vain halua esittää 19-vuotiaana kirjoittamaansa Luulosairas-kappaletta enää. Fairyport– ja Being-LP:t puolestaan ansaitsisivat aivan oman toisenlaisen konserttinsa. Kuten Jukka Gustavsonin koko omaperäinen Wigwamin-jälkeinen tuotanto.

Kovasti mietin, miksi kaksi kuulemaani Wigwam Revisited -kokoonpanon keikkaa eivät ole yltäneet lähellekään tätä nyt isolla kiertueella kuultua. WR on kuulostanut kyllä osaavalta, ja kappaleet ovat olleet samoja. Osin soittajatkin samoja, eli Jukka Gustavson uruissa ja laulamassa, Jan Noponen rummuissa ja nyt isolla kiertueella parilla kappaleella vieraillut Mikko Rintanen kosketinsoittajana ja laulajana. Mutta Wigwam Revisited on ollut mielestäni raskassointinen, jopa tukkoinen. Tämä kiertue-Wigwam taas soinniltaan kevyt ja ilmava, kuten se Pembroke-Rechardt-vetoinen Wigwam aikoinaankin; svengaava, eteenpäin rullaava, myös niissä avaruuksia tavoittelevissa soolo-osuuksissa. Myös Wigwam Revisited on esitellyt virtuoottista sooloilua, mutta etenkin Mikko Rintasen virtuoottinen sooloilu on luonteeltaan aivan erilaista kuin Jukka Gustavsonin tai Pekka Rechardtin. Mikko Rintanen on Komean Rock-yhtyeen Iso Soolosoittaja, kun taas Gustavson ja Rechardt luottavat pelkkään musiikkiin itseensä. Kaikelle on paikkansa, ja Mikko Rintanen oli aikanaan aivan loistava Royalsin riveissä.

Erityiskiitoksen haluan osoittaa Wigwamin Logomon-konsertista – Pave Maijaselle. Wigwamin ympyröissä hän on pyörinyt Nuclear Nightclub -levystä alkaen, ja vaikka ei itse muistanutkaan asiaa, hän on omistanut myös Wigwamin fan clubin jäsenkortin. Joka tapauksessa, Maijasen musikaalinen soitto ja laulu olivat hienoa kuultavaa, vähäeleistä mutta niin osuvaa.

Innostunutta yleisöä kolmituntisen jälkeen

Melkoinen aikamatka tuli kuljettua  omalta 1970-luvultani, rähjäisiltä tanssipaikoilta nykyaikaiselle suurelle konserttilavalle kaikkine visuaalisine lisineen. Väliajan samppanjabaareja aulassa ei teininä osannut kuvitellakaan. – Konsertin jälkeen menimme kahdestaan puolisoni kanssa iltapalalle Humalistonkadun kulmakuppilaan. Paikalla oli paljon muitakin konsertissa olleita. Istuuduimme ahtauden vuoksi pöytään, jossa istui yksinään nuorehko nainen, meille ennestään tuntematon. Hän puhui puhelimessa:”Siis aivan uskomaton ilta!” Siitä on helppo jatkaa yhteistä keskustelua konsertti-illan kokemuksista. Se oli uskomaton ilta. Fani muistelee ilolla eikä oikeastaan ehkä kaipaa tätä edes lisää. Fani ei myöskään kärsi siitä, että ei osaa kovin analyyttisesti eritellä kokemustaan, vaan iloitsee kyvystään heittäytyä ja nauttia taiteesta.

***

Tässä linkki Logomon-konsertista taltioituun noin puolen tunnin pätkään konsertin loppupuolelta.

 

Tallenna

Varret, juuret ja kukkaset 2/2

Osa 2/2

Tässä jatkoa edelliseen, 7.2.2018 julkaisemaani postaukseen.***

img_5884

Jukka G, Salon yhteiskoulun konsertin jälkeen kirjoittamassa Teosto-papereita. Taustalla Helge.

Keväällä 1977, isosiskoni ylioppilaskeväänä, saimme 17.4. järjestettyä Jukka Gustavsonin silloisen kokoonpanon Alone Together Orchestran kotikaupunkiimme Saloon esiintymään, omalle koulullemme. Tätä ennen olimme järjestäneet Finnforestin konsertin. Silloinhan Wigwam jo oli hiipumassa, uusikin, joten meiltä riitti energiaa tällaiseen toimintaan. Jännitimme viime hetkiin asti, viekö uhkaava sähkölakko illasta terän. Ei vienyt, vaan kaikki meni hyvin. Muusikot ja Wigwamin ympyröistäkin tutuksi tullut Helge, legendaarinen roudari, tulivat meille konsertin jälkeen syömään; meidän äiti oli laittanut ruokaa. Lue loppuun

Varret, juuret ja kukkaset

Osa 1(2)

Kirjoitan pitkästä aikaa. Kirjoitan kasvamisesta ja siitä, mitkä muutamat tärkeät asiat (muiden lisäksi) ovat minua kasvamistyössä ravinneet. Kiitos Matti Pajuniemelle Prog Finlandia -kirjan laatimisesta, Mikko Meriläiselle Wigwam-kirjasta samaten; kiitos Mertsi Toivoselle saamistani äänitteistä.

***

Miksi minä innostun tästä mutta en tuosta musiikista? Miksi en voi tietystä musiikista puhua tavanomaisin sanoin, vaan sitä varten on etsittävä sanat  jostakin tietoisuuteni kaukaisimman sopukan violetinharmaasta alkuhämärästä? Mistä fanitus alkaa, mitä se aiheuttaa ja mihin se johtaa?

Miten meni se tarina, jonka seurauksena tänä iltana kuuntelen Jukka Gustavsonin Community Jazz -levyä tuntien, että sen harmoniat, melodiat, sanat, rytmiikka, sen moniulotteinen sävelvuoristo, ne kaikki yhdessä ovat kuin läheisen kasvinkumppanin kanssa seurustelua? Lue loppuun

Metsäkirje

Heijastus Kultalähteen pinnalla

Elokuisena sunnuntaina tein metsäretken. Kiikalan Kultalähteen metsät ovat ihana retkikohde. Se oli ihan äsken, vaikka siitä on jo yli kaksi kuukautta. Löysin mustia torvisieniä ja mustikoitakin, vaikka varsinainen mustikkakausi oli jo ohi. Paitsi että löysin metsän antimia ja nautin niin metsän äänistä, sen elokuisesta äänettömyydestä kuin tuoksuistakin, löysin jotain joka kuumottaa ja viiltelee minua edelleen. Löysin metsästä itselleni osoitetun kirjeen. Viesti oli kirjoitettu tasaisella ja kauniilla käsialalla; tasaisella ja kauniilla, minulle myös erittäin tutulla käsialalla. Tämän varmaotteisen kirjoittajan rivejä luin nuoruudessani säännöllisesti. Kauan sitten olimme niin läheiset ja samankaltaiset, että meitä usein luultiin sisaruksiksi, nyt olen loitommalla, niin kaukana että en näe hänestä kuin puuhun kaiverretun kirjeen.

Kirje tuli minua polulla vastaan. Lähteelle johtavalle polulle oli kaatunut puu, mänty, ja sen kyljessä tuo kirje oli. Kirjeen kirjoittaja on tiennyt että tästä minä menen, en muualta pääse, juuri tätä polkua kuljen, viestiä en voi olla näkemättä.

Lue loppuun

Mentiin Mänttään

Kevät meni maata kaivellessa, kalliolla istuksien; kesä meni mummina, muusana ja mammana, nyt syödään jo omia isoja perunoita ja on menty takaisin ammattia harjoittamaan ja yritetään muistaa miten se tapahtuukaan. Kesäloman rytmi on kovin erilainen – olen vapaa ja sidottu, olen velvoitettu ja vapautettu, roolit taistelevat kunnes taas on aika kaivaa herätyskello esiin ja ottaa käyttöön alennusmyynnin loppurutistuksesta ostetut uudet työvaatteet, siirtyä säännönmukaiseen tasatahtiin ja lopettaa taistelu siitä, mitä tänään tekisinkään.

Kesälomalla kävin Mäntässä. Mänttä on pohjoishämäläinen pikkukaupunki. Siellä on paperitehdas järven rannalla, suoria katuja, kirkko, S-market, isoin koskaan näkemäni Tokmanni, sekä hieno taidemuseo. Paperitehdas ja taidemuseo liittyvät yhteen, Gösta-taidemuseo on saanut laajat omat kokoelmansa ja toimitilansa tehtaan taannoiselta tirehtööriltä, Gösta Serlachiukselta. Taidemuseon toiminnasta vastaa Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Joenniemen kartano, Serlachiuksien itselleen rakennuttama kartano, oli taidekokoelman ensimmäinen museotila, vuonna 2014 avattiin uusi ajanmukainen ja kaunis taidemuseo kartanon päärakennuksen rinnalle. Lue loppuun

Tunnustuksia lukukamarista

Pääsiäinen: neljä vapaapäivää. Ihan vapaaksi en taida itseäni kuitenkaan tuntea. Viime yönä näin unta, jossa opetin suomea, oppilaana oli edellisiltana televisiosta katsomani Taking Woodstock -elokuvan (ohj. Ang Lee) herttainen päähenkilö, Elliot Tiber, ’Elli’, jota sopivan vähäeleisesti esitti lapsenkasvoinen Demetri Martin. Nuorukainen oli varsin hyvä oppimaan suomea. Unessani siis.

Yöaikaan sitä tietysti toivoisi olevansa jossain muualla kuin luokkahuoneessa suomen alkeita opettamassa. Onko olemassa jotain poppakonsteja siihen, miten voisi vaikuttaa uniensa sisältöön? Tiedän kyllä itsekin yhden keinon, mutta en ole varma pystynkö soveltamaan sitä – pystyisinkö nimittäin vähentämään niiden tuntien määrää, joina teen työtä, tai suunnittelen ja ajattelen sitä? Miten huijaisin itseni esimerkiksi enemmän lukemaan kirjoja, enemmän kuuntelemaan musiikkia, enemmän kirjoittamaanLue loppuun

Keittoa ja kuvia kunnantalolla – Sampsa Sarparanta ja kalasoppasunnuntai

Teimme sunnuntairetken Perniöön. Siellä oli tarjolla lohisoppaa tykötarpeineen kunnantalolla. Tarkemmin sanottuna entisellä kunnantalolla, nyky-Salo kun on hallintonsa keskittänyt kaupunkikeskustaan – mutta edelleen on talo nimeltään kunnantalo. Taloa pyörittää Osuuskunta Pro Perniö. Soppa oli hyvää ja sitä sai riittävästi. Leipäkin oli hyvää. Annos maksoi vain viisi euroa.

"Idylli" - katso maalaismaisemaa ja näet totuuden, osa maalauksesta

”Idylli” – katso maalaismaisemaa ja näet totuuden, osa maalauksesta

Pelkkä kalasoppa ei meitä sinne kuitenkaan vetänyt. Perniössä asuva kuvataiteilija Sampsa Sarparanta on asettanut näytteille 24 teosta kunnantalon eri tiloihin, kahvioon, valtuustosaliin, käytäville ja kahteen pienempään huoneeseen, näyttelyn otsikko on Ihmisen osa. Näyttelyn kaikki teokset ovat nähtävissä myös virtuaalinäyttelynä, täällä. Ensikohtaaminen Sarparannan taiteen kanssa on jäänyt hyvin mieleeni. Taidekeskus Salmela kesällä 2004, Mäntyharjulla. Kaikki oli kovin kaunista, mukavaa, leppoisaa (paitsi rantanurmikolla töröttävä mainosauto, oliko se Skoda?, se oli huvittava ja typerä). Sitten tulivat vastaan Sarparannan työt. Seuraavan kerran Salmelassa kesällä 2008. Sitten taisin lopettaakin Salmelassa käymisen, kauniit vanhat rakennukset ja hivelevä rantamaisema oli nähty, julkkisvieraatkin, taide ei ollut siellä ykkönen, siltä tuntui. Lue loppuun