Tie Tampereelle

Ei, en ole lukenut Suomen sisällissodan historiaa. Olen ihan oikeasti menossa Tampereelle, kuuntelemaan musiikkia. Ja millaista? Ihan peräti tällaista nykyaikaista taidemusiikkia.

Mutta hei, nykytaidemusiikkihan on vaikeaa. Se on sellaista elitististä plimputtelua. Eihän sillä ilmaista mitään tunteellista. Se koostuu jostain tietokonemallinnetuista systeemeistä, joilla ei ole tarkoituskaan ilmentää mitään inhimillistä, vaan pikemminkin vain esittäjiensä virtuositeettia. Kaksitoistasäveljärjestelmä?! Mitäs säveltämistä se on kun ei ole mitään melodiaa eikä säännöllistä rytmiäkään. Ei nykytaidemusiikista ole mitään iloa. Ei musiikinystävälle, saati tavalliselle veronmaksajalle.

***

Niin. Olen harrastanut musiikkia koko pienen ikäni. Soittotunteja, sinfonia-, kamarimusiikki-, rock-, jazzkonsertteja, oopperaa, kesäfestareita moneen lähtöön; äänilevyjä, kasetteja, radion tarjontaa; vaatimattomassa mittakaavassa omaakin musisointia. Elämäni eri vaiheissa musiikki on kulkenut kumppanina mukana vaihtelevalla intensiteetillä.

Uusi taidemusiikki on ollut viimeisin valloituskohteeni. Olin ajatellut kuten niin moni muu: se on vaikeaa, se ei puhuttele minua. Mukavuusalueen ulkopuolella kuten hauskasti sanotaan. Kuinka antoisaa onkaan huomata, että vielä tässä iässä (!) voi löytää maailmasta jotakin uutta ja innostavaa, samalla harmitellen, että miksi mä en tätä jo aikasemmin tajunnut.

Kummallista – ikään kuin kirjallisuudessa ja kuvataiteessa olisi helpompi ottaa vastaan uutta, erilaista ilmaisutapaa, suhtautua avoimemmin? ”Mitä ne nyt ovat keksineet?” En tarkoita nyt vain itseäni, vaan mutu-tuntumalla vetäisen ihan yleistäen tällaisen johtopäätöksen. Mennessään johonkin kesäisessä maisemassa järjestettävään kuvataidehappeningiin yleisö odottaa ja haluaa jotakin yllättävää, jopa jotain omaa turvallisuutta järkyttävääkin. Ehkä kirjallisuuden suhteen sitten ollaan vähän konservatiivisempia, rakenteellista ja kielellistä kokeellisuutta pidetään ehkä rajatun älykkölukijakunnan juttuna, mutta harva aktiivinen kirjallisuudenharrastaja kuitenkaan jankkaisi, että oman aikamme kirjallisuutta ei oikein voi lukea, kun ei ole kirjallisuutta yliopistossa opiskellut.

Mutta kun taidemusiikista on kyse, halutaan konserttiin mennessä olla varmoja, että siellä soitetaan vain ja ainoastaan vähintään sata vuotta vanhaa musiikkia. (Populaarimusiikin jätän nyt tässä yhteydessä kokonaan käsittelemättä, totean vain, että sen valtavirrassa vasta ollaankin konservatiivisia eli vanhanaikaisia, mitä musiikin rakennusaineisiin tulee.)

***

Onko kyse sitten siitä, että nykytaidemusiikin luojat ja esittäjät tekevät musiikkiaan vain toinen toisilleen, vai siitä että musiikkiyleisö on jotenkin omaa ajattelemattomuuttaan sulkenut tuon alueen itseltään? Molemmat otaksumani lienevät osaltaan totta. Niiden yhteisvaikutusta sitten on, että nykymusiikki elää syrjemmässä kuin se ansaitsisi. Klassinen musiikki sinänsä on nykyään marginaalia. Se ei ole suurten massojen musiikkia eikä sellaiseksi ole tarvis pyrkiäkään kompromisseja tehden. Taiteella on olemassaolon oikeutus taiteena. Nykypäivän taidemusiikki on sitten marginaalin marginaalissa – sen marginaalin ei vain tarvitsisi olla ihan niin kapea kuin se nyt tuntuu olevan.

Mitä vikaa sitten musiikin tekijöissä on? Ensinnäkin: usein he kirjoittavat musiikista liian etäisesti ja vaikeasti, siten että maallikolle, musiikin harrastajalle, syntyy väistämättä mielikuva nimenomaan etäisestä ja vaikeasta musiikista. Teosesittelyissä ei olisi tarpeen viljellä ylenpalttisesti musiikin erikoistermistöä. Teoretisoinnille suotakoon paikkansa ja tilansa, mutta toivoisin että musiikkikirjoittamisen lähtökohtana olisi ennemminkin taiteellinen elämyksellisyys kuin sävellysteknisillä seikoilla briljeeraus. Vaikka musiikki itsessään ei olisi sävelletty kommunikatiivisuuden lähtökohdista, viestittämään jotakin tiettyä asiaa, musiikista kirjoitetun tekstin kuitenkin tulee olla sitä. Monisärmäisestä asiasta selkeästi ja yksinkertaisesti kirjoittaminen on kyllä tunnetusti erittäin vaativaa.

Harmillista kaiken kaikkiaan on kuitenkin musiikista, nimenomaan konserteista kirjoittamisen vähyys päivälehdistössä. Kun itse harvakseltaan käyn konserteissa, lukisin äärettömän mielelläni myös arvioita kuulemastani. Oman alueeni sanomalehdessä, Länsi-Savossa, ei vuosikausiin ole ollut musiikkikritiikkiä. Kun ainakin tähän asti Mikkelin orkesterin yksi tavoite on ollut esittää perusohjelmiston lisäksi oman aikamme musiikkia, tätä taide-tällaista, olisi kovin antoisaa saada myös lukea asiantuntevaa kritiikkiä kuullusta. Helsingin sanomista seuraan pääkaupunkiseudun tapahtumia, mutta aika tympeätä on lukea nykyisiä typistettyjä ”kritiikkejä” – ne ovat enemmänkin sähkösanomamuotoisia yleisluonnehdintoja kuin tekstejä, jotka valaisisivat tilaisuuden antia yhtään syvemmästi toisaalta niille, jotka eivät paikalla olleet mutta joita asia kiinnostaa, ja toisaalta niille, jotka olivat paikalla (tai vaikkapa radion ääressä) ja haluavat syventää kokemaansa lukemalla asiantuntijan näkemyksiä. – Kuuntelin erittäin suurella kiinnostuksella Minna Lindgrenin taannoista Väitöstilaisuus-radio-ohjelmaa, jossa keskusteltiin taidekritiikin tilasta.

Musiikkiaiheisia blogeja, onko niitä? Muita kuin populaarimusiikkiin keskittyviä? Kirjallisuuden piirissähän tuntuu siltä, että mielenkiintoisimmat asiat tapahtuvat verkossa, ei enää painettujen lehtien sivuilla.

***

Kirjoitusten vähäisyyden ja niukkuuden lisäksi itseäni maallikkona musiikkikirjoittelussa ja -keskustelussa kummastuttava ja jopa häiritsevä seikka on jonkunmoinen koulukuntasota. Säveltäjä Sebastian Fagerlund julisti Kuhmon kamarimusiikkijuhlien parin vuoden takaisessa Iltasoitto-ohjelmakirjassa (2010, Karoliina Vesan tekemä haastattelu) seuraavasti: ”Modernismi, ainakin erityisesti suomalainen modernismi, ei ole enää eteenpäin vievä voima, vaan umpikujaan päättyneen suunnan ylläpitämistä.” – Jaa, sanon minä ja ihmettelen. Säveltäjä Uljas Pulkkis puolestaan on sitä mieltä, että musiikinhistoria teki toisen maailmansodan jälkeen ”harha-askeleen”, jolta nyt ollaan palaamassa 1900-luvun alun perinnettä jatkamaan – näin oheisessa haastattelussa,  joka on tehty syksyllä 2011, Pulkkiksen pianokonserton kantaesityksen yhteydessä.

Säveltäjä Ilmari Mäenpää on Yle Klassisen sivuilla julkaistuissa blogikirjoituksissaan samoilla linjoilla: kärjistäen hän toteaa, että Musiikkitalon uuden musiikin konserttisarja, maanantai-iltojen Klang!, onnistui syksyllä 2011 olemaan epäkiinnostava ja jopa tylsä. Hän pohtii esimerkiksi, miksi Sting ja Beatles ovat tonaalisella (tonaalisuudella tarkoitetaan yksinkertaistetusti sanoen duuri- ja mollimeininkiä) työkalupakilla saaneet niin paljon uutta ja tuoretta aikaiseksi – ja nyt nämä tonaalisuuden hylänneet klangilaiset eivät tunnu saavan aikaiseksi mitään kiinnostavaa ja varsinaisesti uutta. Hmm, minä huokaisen ja ihmettelen, miksi taidemusiikkimaailman sisällä tunnutaan olevan näin jotenkin närkästyneitä siitä, mitä toiset tekevät tai ovat tekemättä. Onko tämä sitten sitä asiantuntijakritiikkiä?

Kiinnostavampaa kuin yllämainitun skeptisen oloisen Mäenpään raportit ovat olleet kevätpuolella vastaavasta konserttisarjasta kirjoittaneen psykoterapeutti Mikko von Bruunin kirjaamat ajatukset. Vaikka tuossa edellä peräänkuulutin asiantuntijatekstejä lehtiin, näyttääkin siis siltä, että uudesta musiikista kirjoittaakin avoimemmin ja kiinnostavammin aivan muun alan ihminen.

***

Tottumus on kiintoisa kumppani musiikinkuuntelijalle, joskus peräti yllätyksellinen. Kun viime vuosina olen kuunnellut enenevässä määrin myös ns. uutta musiikkia romantiikan, barokin ja wieniläisklassikoiden rinnalla, ns. vanhaakaan musiikkia unohtamatta, voi käydä näinkin: Olli Mustosen pianokappale Jehkin Iivana kuulostaa ns. ihan kivalta, mutta intervallikieli (=se tapa miten sävelteoksessa sävelet seuraavat toisiaan, muodostavat linjaa) kuulostaa – tylsältä, jo moneen kertaan kuullulta…  Onko korvani, kuuntelutottumukseni jo tullut kaapatuksi siis modernismikoulukuntaan? Pitääkö porttiteoria tässä(kin) yhteydessä kutinsa: pikkusormi on annettu paholaiselle, paluuta ei moniarvoisuuteen enää ole? Syyllistynkö samaan koulukunta-ajatteluun kuin yllä moittimani Mäenpää?

Ei kai. Pysyn harrastajana ja sen myötä melkoisen avoimena kaikenlaiselle. Toivottavasti ammattilaisetkin muistavat avoimuuden voiman. Rikkautta on monenlaisuus – musiikissa, taiteessa ylipäätään, aivan kuten luonnossa, ekologinen monimuotoisuushan on ehto ylipäätään muuttuvissa olosuhteissa selviytymiselle. Amatööriyden ihanuutta on tietysti myös se, että voin kaikki kannanottoni ja mieltymykseni selittää vain sillä.

***

Juhana Vartiainen, taloustieteilijä, kirjoittaa Pekka Hakon toimittamassa Säveltäjän maailmat -kirjassa seuraavasti: ”Kun oivaltaa, että taiteessa ei ole kysymys vaikeudesta, helppoudesta tai ymmärtämisestä vaan elämästä, ja kun oivaltaa, että musiikin tehtävänä ei ole minun viihdyttämiseni tai minun pakottamiseni ymmärtämään jotakin käsittämätöntä vaan siinä on kysymys ihmislajin pakollisesta seremoniasta, konsertit muuttuvat loistavan kiinnostaviksi, ilmestyksellisen kauniiksi ja joskus vieläpä silmittömän hauskoiksi.”

Minua on kovin vaikea saada vaivautumaan konserttiin, jossa esitetään Vivaldin Vuodenajat tai  Mozartin Eine Kleine Nachtmusik. Mutta tiedän että monille ne ovat rakkaita teoksia, enkä paheksu sitä ollenkaan (!). Ensi viikon keskiviikkona alkaa Tampereella nykymusiikkitapahtuma Tampere Biennale. Mielenkiintoista, jännittävää.

Luhangan kirkossa oli tunnelma katossa, kun Meta4-kvartetti esiintyi viime kesän Sysmän suvisoiton konsertissa (EH).

Musiikkilukemistoa:

Pekka Hako (toim.) 2005: Säveltäjän maailmat. Näkökulmia aikamme suomalaiseen musiikkiin. Helsinki: Gaudeamus.

Pekka Hako (toim.) 2002 : Minä, säveltäjä. Nykysäveltäjät kertovat työstään. Osa 1. Helsinki: Summa.  Ykkösosassa 24 ennen vuotta 1965 syntynyttä säveltäjää kertoo työstään.

Juha Torvinen & Petri Tuovinen (toim.) 2002: Minä, säveltäjä. Nykysäveltäjät kertovat työstään. Osa 2. Helsinki: Summa.  Kakkososassa 30 vuoden 1966 jälkeen syntynyttä säveltäjää kertoo työstään.

Oliver Sacks 2008: Musikofilia. Tarinoita musiikista ja aivoista. Espoo: Absurdia.