Glenngouldistumisen hetki – diletanttisuutta karkuun

Välillä täytyy elää elämää ja unohtaa blogi, niin käy ohilulkijallekin; joutuu itse johonkin pyörteeseen mukaan. Elämään kun kuuluu monenlaisia asioita. Ja ne vaativat huomionsa.

Nyt olen taas tässä. Kirjoja on tullut luettua, siinä elämän elämisen ohessa. On välillä hetki hengittää, voin myös kirjoista, lukemistani, kirjoittaa.

***

Keväällä kirjoitin musiikista, nykymusiikista. Että en odota musiikilta itseni viihdyttämistä, vaadin enemmän. Nimimerkki Nok heitti tuohon postaukseeni haasteen kommentissaan: ”Entäs Thomas Bernhard?” Sitten piti tietysti hakea kirjastosta Thomas Bernhardin Haaskio (Der Untergeher 1983, suomentanut Tarja Roinila, kustantanut Teos v. 2009). Sen myötä piti myös lainata 1900-luvun jälkipuoliskon omalaatuisen pianovirtuoosin Glenn Gouldin levytys J.S.Bachin Goldberg-variaatioista. Ne soivat autossa ja kotona äitienpäivästä juhannukseen. Lainasin jopa nuotit. Ei niin että olisin soittanut – liikaa nuotteja liian tiheästi (no, myönnän, koko muunnelmasarjan aloittavaa aariaa, sen teemaa, tapailin).

Thomas Bernhard. Hän oli itävaltalainen, eli vuosina 1931–1989, kirjoitti näytelmiä, romaaneja, novelleja, runoja. Minulle ennen tätä lukemista tuntematon. Modernisti, sellaisena maineensa luonut. Mielestäni oli kiinnostavaa, kuinka miljoonia myyvä brasilialaiskirjailija Paulo Coelho juuri vähän aikaa sitten sanoi lehtihaastattelussa, että hänen mielestään James Joyce on tehnyt Ulysses-teoksellaan kirjallisuudelle tuhoa, koska kirja keskittyy vain tyyliin eikä siitä tavallinen lukija saa mitään irti. Samaa porukkaa taitaa tämä Bernhardkin olla, vaikeaa, vaikeaa, omalaatuista. Miksi lukea Bernhardia kun rakastettua Coelhoakin olisi tarjolla…?

Ensinnäkään en pidä viisaista kirjoista, ei minua tarvitse kirjallisuuden opettaa. Rautalankaa väännettäköön mieluummin vaikka joulukranssin kieputtamiseen kuin sanataiteessa. Kauneus viehättää enemmän kauniina kuin koristeltuna. Olen minä muuten lukenut viime aikoina yhden chick lit -kirjankin. Kirjailija Tommi Melender kirjoittaa (täällä)  haluavansa kirjallisuudelta lohtua, ei hupia. Jaan tuon ajatuksen. Samaa ajattelen musiikistakin. Siksi Bernhard, nyt.

Bernhardilla totisesti on oma ääni. En ole ennen lukenut tällaista. Hengästyttävää, siinä määrin hengästyttävää tekstiä, että lukeminen oli pakko jaksottaa – kovin montaa sivua en yhdellä istumalla pystynyt lukemaan. Eikä tuo ole moite ollenkaan! Kirjan sisältö vyöryy sivuilta lukijan syliin sellaisella voimalla ja vauhdilla, että maltillinen annostelu oli välttämätöntä. Ensinnäkin jo ihan tekninen asia: Bernhard ei käytä kappalejakoa ollenkaan. Kirja on yksi päättymätön jatkumo ja alusta loppuun kantava huokaus, ja pitäähän lukijan kuitenkin hengittää, siksi tauot. Ensin olin kiukkuinen. – Eihän tätä kestä Erkkikään (no ei varsinkaan Erkki)! Lähellä oli etten alkanut vetää open punakynällä kirjaan kappalejakomerkkejä – mietin miksi kirjailija haluaa kiusata minua tällä. Kunnes jokin loksahti; ajattelin että olenpa yksinkertainen, voihan näinkin tehdä, miksi ei voisi, kirjailija tehköön niin kuin haluaa – minä luen jos haluan ja saan irti mitä saan.

Kappalejako. Sehän on niitä suuria pyhiä asioita joita kaikessa kirjoittamisen opetuksessa korostetaan. Ajattele lukijaasi... Pakko miettiä, onko Bernhard ajatellut lukijaansa – miksi hän olisi ajatellut lukijaansa? Minä toisaalta ajattelen usein kirjailijaa lukiessani. Tätä kirjoittaessani ajattelen kyllä potentiaalisia lukijoitani, niitä muutamia – kyllä, kirjoitan heillekin, teille siis (Sinulle! – kuka lienetkään… tähän voisi laittaa hymiön mutten laita kuitenkaan..)  vaikka enemmän kyllä itselleni. Mutta Bernhard ja hänen tajunnanvirtansa, Haaskion vyörytys ystävyydestä, kuolemasta, luovasta työstä, pianismista, onnellisuudesta, neroudesta. Kirjan lopussa on teoksen kääntäjän Tarja Roinilan jälkisanat teoksen kääntämisestä ja teoksen luonteesta – luin sen, mutta olen yrittänyt unohtaa, jotta en tässä tekstissä toistaisi vain Roinilan äänellä sanottua.

Kirjan ilmaisutapa on sikäli hyvinkin todentuntuista tajunnanvirtaa, että minäkertoja velloo asiasta toiseen, palaa ensimmäiseen, hyppää kolmanteen – kuten ihmismieli kai oikeastikin käsittelee asioita, ei järjestelmällisesti, laatikoihin sijoitettuina, kappalejaoin varustettuna, siististi, vaan todellakin virraten.  Virkkeet ovat välillä pitkän pitkiä, jatkuvasti toistaen ”hän sanoi, minä ajattelin” -kuviota.

Kirjan juoni, tapahtumat? Lyhyesti vain. Mies, minäkertoja, astuu sisään maalaiskylän majataloon, katselee sen likaisia ikkunoita ja samalla käy läpi mielessään lähimenneisyyden tapahtumia, juuri pidettyjä itsemurhaan päätyneen ystävänsä Wertheimerin hautajaisia, käy mielessään läpi kaukaisemman menneisyyden tapahtumia, yhteistä opiskeluaikaa Salzburgin Mozarteumissa tuon juuri haudatun ystävän ja myös jo edesmenneen Glenn Gouldin kanssa; mies menee majatalosta Wertheimerin metsästysmajalle ja kuulee talon metsärengiltä talon isännän viimeisistä viikoista. Siinä se.

Kustantamo kertoo kirjan olevan romaani menestyksestä ja perikadosta. Ystäväkolmikko, kirjan minäkertoja, itsemurhaaja Wertheimer ja Glenn Gould olivat nuoruudessaan kaikki pianovirtuooseja. Onnetonta oli se, että Glenn Gould oli niin ylivertainen, että kaksi muuta tajuavat oman virtuositeettinsa olevan sen rinnalla mitätöntä. He lopettavat pianistinuransa. Glenn Gouldin  Goldberg-variaatioiden kuuleminen teki lopun kahden muun siihen asti vakaista aikomuksista. (En voi olla tässä vaiheessa muistelematta omaa historiaani muusikkona: teininä oli helppoa tehdä soittotuntien lopetuspäätös, kun eräs ikätoverini siinä vaiheessa kun itse suoritin jotain kämyistä peruskurssia, soitti kaupunginorkesterin solistina – mihinkä minun soittamistani muka tarvittaisiin?)

Kimikki kukkii elokuussa ja haisee pahalta. Tuon hajunsa vuoksi se valikoitui Haaskion kukkakuvaksi.

Kirjan nyt-hetkessä tapahtuva ei siis ole järisyttävää, järisyttävää sen sijaan on se, kuinka minäkertoja 157:n sivun mitalla muistelee kolmikon historiaa ja elämänvalintoja, toisaalta niitä, mutta pohjimmiltaan pohtii omaa suhdettaan elämiseen ja itseensä. Ensin jotenkin ulkokohtaisesti, kirjan loppua kohden kiihtyvällä mutta toisaalta aavistuksen verran pehmentyvällä asenteella.

Wertheimeristä tuli aforistikko. Kun ei hänestä pianovirtuoosia, ei edes filosofia, tullut:

”Kun en kerran syntynyt filosofiksi, ryhdyin aforistikoksi, enkä ihan tahattomasti, se täytyy myöntää, ryhdyin yhdeksi näistä vastenmielisistä filosofian loiseläjistä, joita on tuhansittain —. ”

Mitä aforistikkoihin tulee, on tässä hetkessä pakko ajatella taas Paulo Coelhoa. Mitäpä Haaskion onneton Haaskio (tällaisen lempinimen rakas ystävä, Glenn Gould, toverilleen keksi, ”kanadanamerikkalaiseen suorasukaiseen tapaansa”), Wertheimer, ajattelee aforistiikasta kirjan minäkertojan mukaan (s. 63):

”Pohjimmiltani en ole mitään muuta kuin yksi näistä yhteiskuntarauhaa uhkaavista aforistikoista, jotka rajatonta röyhkeyttään soluttautuvat filosofien joukkoon, hän sanoi, minä ajattelin. Jos lopettaa juomisen, kuolee janoon, jos lopettaa syömisen, kuolee nälkään, hän sanoi, tällaista viisautta näistä aforismeista kumpuaa, elleivät ne ole sitten ole Novaliksen kynästä, mutta kyllä Novaliskin puhui paljon potaskaa, hän sanoi, minä ajattelin.”

Coelholle erityisesti on omistettu tämä sitaatti (s. 63):

”— he ovat niin sanottuja puolifilosofeja sairaanhoitajien yöpöytiä varten, voisin myös sanoa kalenterifilosofeja jokamiehelle; saamme ajan mittaan lukea heidän mietelauseitaan joka ikisen lääkärin odotushuoneen seinältä —”

Tuli selväksi, Wertheimer uppoutui johonkin mitä ei itsekään arvostanut, ystävä, Haaskion minäkertoja kertoo tunnistaneensa tämän onnettomuuden jo aikaa sitten. Eikä osaa tai halua tai kykene tehdä mitään, auttaakseen ystäväänsä, uppoutuu itsekin johonkin,  ehkä ei oikein usko itse omaankaan tekemiseensä, tekstiinsä nimeltä Glenn Gouldista. Wertheimer päätyy itsemurhaan, kertojan päätelmän mukaan Glenn Gouldin, todellisen virtuoosin, kuoltua, sairauden lopetettua tämän maanisen pianoradikalismin.

Haaskio on kovin maskuliininen kirja – jotenkin. Se kertoo kolmen miehen ystävyydestä, heidän taiteellisista ambitioistaan, kateudesta, kilpailusta – pätemisestä. Jos olisin kirjallisuustieteilijä tai muuten viitseliäs, lisäisin tähän jonkun osuvan viittauksen feministisestä kirjallisuustutkimuksesta. Koska en ole, täsmennän vain mutuhuttu-periaatteella: teoksessa naiset ovat sivuroolissa, olemassa vain miesten kautta, heitä varten, ja teoksen miehet tuntuvat olevan äärimmäisen suorituskeskeisiä. Pianovirtuositeetin (sittemmin tuloksettoman filosofian ja aforistiikan) harjoittamisen sijasta kirja voisi kertoa aivan yhtä hyvin vaikka painonnostosta tai Formula-kuskaamisesta. Ehkä tämä on käsitettävä kuvaksi maskuliinisuudesta. Se vähän murtuu loppua kohden.

Minäkertoja mainitsee aina vihanneensa subjektiivisuutta – jolta ei kuitenkaan koskaan ole osannut itseään varjella. Ah! Hienoa. ”Oman olemassaolon uhraaminen tunteilulle ei kuulu tapoihini.” (s. 17.) Taiteilija, pianovirtuoosi, sittemmin sanankäyttäjä, pianovirtuoosista, täydellisestä Glenn Gouldista kirjoittava. Toisaalta hän ei siis siedä subjektiivisuutta, mutta ei hän kestä pikkuporvarillisuuttakaan, joka rinnastuu kaikenasteiseen keskinkertaisuuteen. Se on rikkaalta ihmiseltä ihan oikein (s. 104):

”—(Mozarteumin opiskelutoverit) löysivät diletanttisuudestaan elinikäisen turvapaikan, nimittävät nyt itseään professoreiksi ja antavat hukuttaa itsensä tunnustuksiin ja kunniamerkkeihin.”

Olennainen yksityiskohta on sekin, että minäkertoja lahjoittaa upean (ja tietysti huippukalliin) flyygelinsä jollekin tarkemmin määrittelemättömälle ”opettajan tyttärelle”. Siis mitäänsanomattomalle keskinkertaisuudelle.

Traagisuudestaan huolimatta tämä Haaskio on myös hauska kirja. Bernhard on niin tarkka. Oli pakko lukea osia kirjasta ääneen kanssaihmisilleni: ”Kuunnelkaa!” Taisin kuulostaa vähän opettavaiselta aforistikolta. Loppua kohden kertoja ottaa esille jo joitakin ”hempeileviä osasyitä”, ei ole enää niin kyyninen ja toivoton, kai. Wertheimerin metsästysmajalla hän esittää peräti positiivisenkin asian: ”— Traichissa olen aina saanut parasta vettä mitä tiedän.” (s. 151.) Tuo on kauniisti sanottu sen kaiken ikävyyden jälkeen mitä on ollut. Kertoja tajuaa ehkä lopulta senkin, että voidakseen kirjoittaa Glenn Gouldista, hänen on kirjoitettava myös Wertheimerista – ja lopulta jotain myös itsestään. Ehkä hän vielä joskus saa yhdeksän vuotta tekeillä olleen Glenn Gould -tutkielmansa valmiiksi.

Valitse Haaskiosta oma näkökulmasi, niitä on tarjolla riittämiin. Minua erityisesti kiinnosti järkyttävät mutta niin todet pohdinnat keskinkertaisuuden ja diletanttiuden kauhuista. Haluaako pianisti olla piano eikä ihminen?

Glenn Gouldin jälkeen kannattaa kuunnella vaikkapa András Schiffin tulkinta!

***

Päivitys 23.9.2012: Ylen Teema lähetti tänään dokumenttielokuvan oikeasti eläneestä pianisti Glenn Gouldista. Se on nähtävissä Areenassa vielä kuukauden verran tästä päivästä lukien. Linkki on tässä.

2 thoughts on “Glenngouldistumisen hetki – diletanttisuutta karkuun

  1. Mäkin luin Haaskion vähän aikaa sitten! Erityisesti mua viehätti toi ’hän sanoi, minä ajattelin’ ja aika alussa selkeimmin esiin tuleva ajattelun kehämäisyys.

    Tykkää

    • Se kehämäisyys on myös piirre, joka ensi alkuun minulla ainakin laittoi pistämään hanttiin! Eikö hyvä kirja olekin juuri sellainen joka ei antaudu ihan helpolla?

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s