Sinne ja takaisin – autolla

Helvin-päivän aamuna ennen kahdeksaa olin matkalla kohti uutta työpäivää. Autoni ulkolämpömittari näytti kahta lämpöastetta. Ajoin kuorma-auton perässä. Näytti että kuorma-auton lavalta pöllysi jotakin. Kesti jonkin aikaa ennen kuin suostuin uskomaan: ei se pöllyävä ole kuorma-auton lavalta peräisin, se tulee taivaasta. Se on lunta. Sitä se on.

Aamut pimenevät, illat pimenevät, ja minä istun autossani joka arkipäivä tunnin aamuin, tunnin illoin. Anteeksi on pyydettävä napajäätiköiltä ja tulevilta sukupolvilta. Näin vain nyt ovat asiat, että autoilen. Kotini on siellä missä se on. Jotain hyvääkin tässä autoilun välttämättömyydessä väitän olevan. Minulla on joka päivä kaksi tuntia aikaa ajatella – kuunnella, katsella ja miettiä, siirtyä tilasta toiseen.

Radio on hyvä seuralainen. Enimmäkseen Ylen ykkönen musiikki- ja muine ohjelmineen, joskus Radio Suomi paikallisjuttuineen, toisinaan myösYleX. Urheilusta en välitä ja radiomainoksia inhoan. Tylsä radiolöpinä on kuitenkin radioilmiöistä kurjin – vaikka YleX:n musiikkitarjonta kiinnostaisikin, en siedä sitä löysää jutustelua. Sama löpinä kieltämättä varjostaa Yle Suomenkin profiilia. Terävän alueellisen journalismin tai kunnolla tehdyn viihteen sijasta juontajat juttelevat mukavia. Ei ollenkaan mukavaa. Vaihdan siis Ylen ykköselle, ja jos siellä miljoonannen kerran keskustellaan Euroopan talouskriisistä, napsautan cd:n soimaan.

Viime aikoina soineita:

  • Ralf Gothóni: Franz Schubertin B-duuripianosonaatti + Deutsche Tänze Op.33 (Ondine 1988)
  • Duo Eva Alkula & Tomoya Nakai: Yokihi (Texicalli Records 2009)
  • 22Pistepirkko: Lime Green DeLorean (Bone Voyage 2011)

En ole mikään vimmainen levykokoelman kartuttaja, ostan melko sattumanvaraisesti hyvinkin erilaista musiikkia. Ja kyllä, ostan vanhanaikaisesti edelleen musiikkitallenteita esinemuodossa. Vaihtelen säännöllisesti autossa tarjolla olevaa kokoelmaa ja kausittain kuuntelen tiettyjä levyjä uudestaan ja uudestaan. Miksi juuri nämä musiikit soivat nyt aamujen ja iltojen pimetessä? Niitä yhdistää alakuloinen duuri – se on soivaa syksyä.

Gothónin mainittua Schubert-levytystä olen kuunnellut vuosien varrella niin paljon, että sen aloittava B-mollisonaatin aloittava nuotti on porautunut jonnekin selkärankaani asti. Sano minulle ”Schubertin B-duuripianosonaatti” niin laulan sinulle B-sävelen. Laajan ja surumielisen kauniin sonaatin vastapainoksi levyllä on kokoelma Schubertin saksalaisia tansseja. Tanssisävelmäthän ovat tietenkin rytmikkäitä ja iloisia. Niidenkin iloisuudessa on jotakin alakuloista. Iloisuuden ja alakulon yhdistelmä on satuttavampaa kuin silkka yksinkertainen molli.

22Pistepirkko sopii maisemamusiikiksi. En tarkoita tällä mitään maantierockia, vaan nimenomaan maisemallisuutta: välillä pienipiirteistä ja hiljaisempaa, välillä äänekkäämpää ja suorempaa. Ei tasapaksua. Pistepirkkojen äänimaailma on omalaatuista ja hauskaa. Jotkut laulut ovat yksinkertaisia tavallisia pikku lauluja, toiset isompia.

Suomalaisen Eva Alkulan ja japanilaisen Tomoya Nakain kantele- & kotoduon musiikki poikkeaa kahdesta edellisestä äänitteestä sikäli, että musiikin yleissävy on valoisampi. Tämä on kirkasta musiikkia. Ja jos Schubert Gothónin tulkitsemana ja Pistepirkot ovat helposti luokiteltavissa ensimmäinen klassisen ja jälkimmäinen rock-musiikin aitaukseen, ei tämän duon musiikille löydykään niin yksiselitteistä otsikkoa. Kansanmusiikkia? Etnoa? Nykykansanmusiikkia? Onko sillä väliä? Kansansoitin- ja kansanmusiikkiperinteestä tämä kumpuaa, mutta hyvin omanlaisenaan. Piupali paupali Eva Alkulan sovittamana on enemmänkin ”vain” musiikkia kuin kansakoulusta tuttua Suutarinemännän kehtolaulua. Yllättävää kyllä, nämä kahden eri maan kielisoitinperinnettä edustavaa instrumenttia, kotoinen kantele ja japanilainen koto, yltävät taitavissa käsissä hyvin jylhiinkin sointiväreihin, tarinankerrontaan. Koton sointi tuo mieleeni japanilaisen rakukeramiikan. Soittimen äänessä on jotain hyvin ikivanhaa ja alkuvoimaista. Ehkä kantele koton rinnalla soi ohuenohuena kiinalaisena posliinina, läpinäkyvänä. Täältä kuunneltavissa

Automusiikin karkea kriteeri on se, että musiikin mukana on voitava laulaa. Siksi en ota autoseurakseni esimerkiksi Anton Weberniä. Siksi en myöskään yleensä soita autossa levyjä muulloin kuin yksin ajaessani.

***

Mutta eikö kirjallisuudenrakastajana minun pitäisi hyödyntää autoiluani kirjallisuuden kuuntelemiseen? Missä ovat äänikirjat?  – Ne ovat siellä kirjaston hyllyissä. En jaksa aina sanoja.

Kohta perillä kotona, hyvissä ajoin kerrankin – onhan vielä aivan valoisaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s