Liikaa kirjoja

”Kaikki kirjat 5 euroa/kappale!” Houkuttelevaako? Kenties, jos tarjolla on jokin teos, jonka hankkimista on pitkään suunnitellut. Mutta oikeastaan tuo mainoslause tekee minut alakuloiseksi. Kirja on vain kulutushyödyke muiden joukossa: ostetaan kun halvalla saa, ehkä luetaan, hylätään ja unohdetaan kun se lakkaa kiinnostamasta.

Oheisessa kuvassa näkyvän tarjouskyltin kuvasin kännykällä eilen lauantaina 23.3. Jyväskylän kirjamessuilla. Uskaltauduin toisille kirjamessuilleni siten perustellen, että Jyväskylän tapahtuma on pienimuotoisempi kuin massiivinen tungos, jonka ekakerrallani Helsingissä kymmenkunta vuotta sitten koin – ja että kun muuten jo olen Jyväskylässä mainittuna päivänä, olisi tyhmää jättää piipahtamatta. Ja pitäähän lukuihmisen kai olla kiinnostunut siitä, mitä alalla tapahtuu, olla ajan hermolla? Ensimmäinen ja kymmenen vuoden ajaksi ainoaksi jäänyt kirjamessukokemukseni tosin osoitti senkin, että useimmat kirjailijat ovat mielenkiintoisempia nimenomaan kirjojensa takana kuin estradilla.

Kannattiko mennä? Sikäli kannatti, että sain Savukeidas-kustantamon osastolta helposti ostettua kirjan, jonka postitse tilaaminen on ollut mielessäni mutta jäänyt toteuttamatta. Nyt omistan James Joycen esikoisrunokokoelman suomennoksen. Ja voin kehua nähneeni joitakin kirjallisia hahmoja livenä. Esseisti Timo Hännikäinen pyyhälsi vastaan messuosastojen välissä. Muitakin kirjallisia hahmoja varmaan näin, mutta en tunnistanut. Petri Tammisen tunnistin, koska hän oli lavalla puhumassa. Tapani Kinnusen, turkulaisen runoilijan, näin ja kuulin lavalla myös. Kiinnostavinta hänen puheenvuorossaan oli itse asiassa kuitenkin se mitä tapahtui lavahetken jälkeen: mielensä pahoittanut mummeli tuli moittimaan runoilijaa siitä, että tämä oli lavalla puhunut rumia. Oikea elämä on yleensä jännittävämpää kuin se, mitä estradilla tapahtuu…

Tapani Kinnunen lukee punkkarirunoaan – uusi kokoelma on nimeltään Haitin runot ja sen on kustantanut Savukeidas

Sikäli ei olisi kannattanut mennä, että piilevänä sairastamani kirjaähky tuntui alkavan messuilla oirehtia pahemman kerran. Kirjaähky on sairaus, joka syntyy tunteesta, että kirjoja on maailmassa liikaa – että kirjan arvo on mitätöitymässä määrän ollessa laatua olennaisempaa… Kirjaähkyn tunnusmerkistöä lienee sekin, että kohdatessani tarjouskyltin, joka kauppaa viidellä eurolla pinokaupalla kirjoja, en jaksa edes katsella mitä siellä olisi tarjolla.

Mutta kuten muissakin sairauksissa, myös kirjaähkyssä on olennaista, että sen oireet ovat nimenomaan tervehdyttävä reaktio taudin etenemistä ajatellen. Koska minulla on jonkunmoinen määrä kirjoja työhuoneeni pöydillä odottamassa paikkaansa hyllyssä, on selvää, että uusia tulokkaita ei ole nyt mahdollista ottaa vastaan. (Eikä ainoastaan jonkunmoinen määrä työhuoneen pöydillä, vaan aitassa on ns. muutama pahvilaatikollinen.) On myös totuteltava hyväksymään ajatus siitä, että elinaikanani ehdin lukea vain rajallisen määrän kirjoja. Tähän tilanteeseen kirjaähky on siis varsin tervetullut oire; kuin kuume joka tappaa basillit elimistöstä.

Kirjaähkyni on osin seurausta siitä, että viime syksynä oli mietittävä sisaruksineni mitä teemme perimällemme kirjakokoelmalle. Antikvariaatit ottavat myyntiin vain hyvin harkiten. J.V.Snellmanin kootut teokset, vaikka olisivat todella kauniisti nahkaseluksin sidotut, eivät nykylukijaa kiinnosta, eivätkä siis antikvariaatinpitäjääkään. En minäkään haluaisi hyllyyni noita koottuja. Eino Leinon kootut kyllä kelpasivat – vaikka totuus on, että en elämäni aikana tule kaikkia nyt omistamiani Leinojakaan lukemaan. Varsinaista keräilyarvoa on vain hyvin harvalla kirjalla. Loppujen lopuksi meille kävi kuitenkin hyvin, mielestäni, vaikka emme siis myyntiruljanssiin ryhtyneetkään. Hyvin kävi siinä mielessä, että emme joutuneet viemään kaatopaikalle lainkaan kirjoja. Perillisille jakautui melkoinen osa, yhteen nuoreen kotiin meni jopa 12-osainen tietosanakirjasarja 1960-luvun lopulta. (En tosin ole varma, päätyikö kirjasarja kirjahyllyyn vai materiaaliksi johonkin uuteen…) Lähipiirille jakautui sitten seuraava osa kokoelmaa. Platonin kootutkin taisivat saada hyvän kodin. Loppuviimeiseksi jääneet kirjalaatikot tuli hakemaan tuttava, joka vei lootat Tammisaaren Emmaukseen ja puolisolleen, joka harjoittaa kirjojen myyntiä Huuto.netissä. Olen nähnyt hänen kirjavarastonsa ja se on – mykistävä. Kodittomia kirjoja on viitseliäälle ja tarpeeksi varastotilaa omistavalle tarjolla mielin määrin, ja aina joku jonkun sitten ostaakin, kuulemma.

On tosin mahdollista, että lykkäsimme kaatopaikkakeikan käsistämme seuraavalle taholle. Niin toiveikas en ole, että jokaiselle niteelle ottaja tai ostaja löytyisi. En tiedä miten kirjaähkytautini olisikaan kehittynyt, jos olisin joutunut itse virittelemään kirjaroviota, eli kippaamaan kirjalastin poltettavan jätteen astiaan, kuten eräs Kirjailijaliiton jäsen kertoo tehneensä (lue lisää Harri Nordellin kaatopaikkakeikasta täältä.)

Isäni sukupolvelle kirjat olivat arvoesineitä. Niitä hankittiin harvakseltaan ja niitä arvostettiin, niistä huolehdittiin, niihin myös palattiin. Kauan sitten kirjojen arvon myös ajateltiin ajan mittaan säilyvän ja jopa kasvavan. Toisin on kuitenkin käynyt. Niitä on nyt liikaa, niitä tuotetaan liikaa. Niitä myydään liian halvalla. Ne ovat muuttuneet kertakäyttöisiksi! Niistä pitää vain yrittää päästä eroon… Niitä on liikaa!

Olen siis opetellut kieltäytymään halvoistakin kirjoista. Olen opetellut kieltäytymään jopa ilmaiseksi tarjolla olevista.

Joitakin kirjoja olen itselleni edelleen hankkinut ähkyni uhallakin. Syyspuolella ostin Juha Seppälän Mr. Smith -romaanin. Kirjasta joitakin arvioita luettuani tuli tunne, että haluan sen omistaa – tunne liittynee tietoisuuteen siitä, että kyseinen kirja ei ole kerralla puhki luettu, että siinä riittää pureksmista pidemmäksikin aikaa (kunnolla pureksiminenhan auttaa ähkyyn). Huuto.netistä ostin kahdeksalla eurolla Elias Canettin elämäkertatrilogiasta ne kaksi osaa, jotka minulta puuttuivat – kirjaston poistokirjoja nyt koko trilogia (kirjastolaitoksen tehtävähän nykyään ei ole pitää tarjolla klassikoita, nehän vievät hyllytilaa, vaan elää mukana kirjamaailman yhä nopeutuvassa tempossa). Tilasin Enostone-pienkustantamosta Asko Lehtosen uusimman runokokoelman Puhukaa oikeilla nimillä. Ja eilen siis ostin James Joycen Kamarimusiikkia suomeksi, teos on Savukeitaan kustantama ja  Ville-Juhani Hytösen suomentama (koko kokoelma englanniksi luettavissa täällä). Tämän blogikirjoitukseni aihepiiriin sopii myös toinen eilinen Joyce-ostokseni, pienen pieni runokokoelma Runoja pennin kappale. Menin halpaan ja ostin, kun halvalla sai: 15 euroa yhteensä nämä kaksi kirjaa. Mutta ne eivät vie paljon hyllytilaa. Niiden lukeminenkin vie vähemmän aikaa kuin eräs paksukaisempi saman kirjailijan teos.

Asko Lehtosen runokokoelma olkoon kuitenkin osoitus siitä, että loppujen lopuksi olen väärässä. Ei kirjoja voi sanoa olevan liikaa. On hienoa, että kirjoja julkaisevat myös muut kuin suuret ja mahtavat kustantajat; on upeaa että kirjoittavalla ihmisellä on väylät löytää lukijansa.

Hyllytilan rajallisuuteen on jo olemassa ratkaisu: sähkökirja. Se on oman juttunsa arvoinen asia, ja palaan siihen joskus kun olen saanut itsestäni irti opetella omaani käyttämään. Muiden ähkyä aiheuttavien tekijöiden kanssa on opeteltava elämään. Yritän huolehtia lukuterveydestäni: luen vain hyviä kirjoja, välttelen kirjojen halpamyymälöitä ja psyykkaan itseäni hyväksymään oman itseni ja aikani rajallisuuden.