Kotitila, kotitalo

Olen aika huono kirjabloggari. Sen kerran kun varaan kiireen keskellä aikaa blogijutun kirjoittamiselle, en löydä sitä kirjaa, josta oli tarkoitus esittää mietteitä. Koska kuitenkin olen oman blogini päätoimittaja, annan itselleni luvan kirjoittaa siitä huolimatta. Kirja löytyy jossain vaiheessa.

Olisin halunnut esitellä enoni Johannes Silvaniemen omakustannekirjan, jossa kerrotaan hänen ja siis myös oman äitini kotitilasta Moinsalmella Savonlinnassa. Entisinä aikoina Moijinhovina tunnetun talon historiassa on värikkäitä vaiheita, mielenkiintoisia ihmisiä ja tietenkin heijastuksia kunkin aikakauden yleisestä historiasta. Johannes-enoni hallitsee kertomisen taidon parhaaseen savolaiseen tapaan.

Mutta kirja löytyy siis aikanaan, varmaan sitten kun puramme muuttolaatikoita uudessa kodissa. Keskiviikkoiltana pakattiin täällä keltaisen talon pihassa pakettiautoon ensimmäinen muuttokuorma. Kirjoituspöytä, patjat, osa astioista, osa kirjoista, polkupyörät, mattoja, vaatteita, tuoleja, ruokapöytä, höyrypesin ja pölynimuri lähtevät torstaiaamuna muuttomatkalle Pertunmaalta Saloon.

Toiset meistä asuvat koko elämänsa samoilla sijoillaan. Heistä tuntuu arvatenkin oudolta se, että taas me toiset siirrymme kuin nomadit paikasta toiseen, vähintäänkin kotia jos ei paikkakuntaa vaihtaen. Olen asunut elämäni aikana yhdeksässä eri kodissa (tähän lukuun en laske kolmea osaviikkoista opiskelijakämppää). Kun nyt pakkaan muuttolaatikoita, takana on kuitenkin jo 23 vuotta tässä nimenomaisessa talossa, tässä kodissa, 25 vuotta samassa pitäjässä. Paljon muistoja. Paljon omia ja perheenjäsenteni muistoja, ystävien ja naapureiden kanssa koettua…

Kun itse nuorina ja innokkaina tänne metsän syliin heittäydyimme, saimme kuulla talosta ja sen asukkaista monenlaisia historioita. Riihellä (josta ei talokaupat tehdessämme vuonna 1988 enää ollut muuta jäljellä kuin rippeet, nyt ei enää niitäkään) oli sodan aikana järjestetty nurkkatansseja huvikieltoa uhmaten. Metsän halki kulki oikopolku, jota pitkin talosta oli viety voita kylän kaupalle myyntiin. Pientilan suurperheen toimeentulo 1940- ja 1950-luvuilla kursittiin kokoon monista lähteistä: metsätöillä, parturi- ja ompelutöillä. Minun ompeluhuoneeni – joka viime vuosina on palvellut enemmänkin kirjallisten töiden huoneena – oli ollut takavuosikymmeninä talon edellisen vakituisen emännän ompeluhuoneena.

Meitä edeltävä omistaja ei asunut täällä, vaan piti taloa vain kesäkäytössä. Talo ympäristöineen pääsi sillä kaudella kesannoitumaan. Syyskesällä 1988 aloimme kerätä viina- ja kaljapulloja aitan alta, syreenien juurelta, tien varresta. Eipä tullut pidettyä lukua. Hetekoitakin oli aika monta. Ja valtavia traktorinrenkaita. Istuimina pihassa, ja kukkapenkin reunuksina. Yksi pihakoivuista kasvoi traktorinrenkaan ympäröimänä.

Ja sitten remontoitiin.

Kun pesuhuonetta kaakeloitiin, kuunneltiin radiosta dramaattisia tapahtumia Kiinan Taivaallisen rauhan aukiolta, Berliinin muurin murtumisesta. Tuntui turvalliselta olla laittamassa omaa kotia.

Lapset kerran päättivät lähteä metsäretkelle, siinä oli jotakin erityistä, eväitä piti saada, se oli tavallista, mutta jotakin epätavallisempaa tunnistin ilmassa olevan. Kuulin vasta vajaa vuosi sitten, että tuolla kerralla tavoitteena oli ollut eksyä ja tavoittaa jokin suuri seikkailu. Ei  siitä harmi kyllä niin kovin suurenmoista sitten tullutkaan. Äidin onneksi.

Auvo toisinaan ammuskeli tuolla järven rannalla, huuteli suureen ääneen ja ammuskeli, reilun kilometrin päässä. Se kammotti. Joskus ajoi avolava-ajokillaan pihan läpi. Vuoren Jouni ajeli vain polkupyörällään. Kumpikin ovat jo kuolleet.

Enkä kuitenkaan koskaan ole täällä pelännyt niin kuin olen vaikkapa Espoossa pelännyt, Espoon-naapurissa kävi milloin palokunta, milloin poliisi ja milloin muuta seuraa. Täällä sen sijaan on nähty ukkometso keittiön ikkunasta. Metsä on turvallinen, multa muhevaa, eikä naapurin valoja näy. Lähimmän naapurin pihaan kerran tuli karhu, mutta se oli luikkinut vikkelästi metsään emännän tultua ihmettelemään koiran kummaa haukuntaa.

Hauskimpia alkukesän ääniä ovat olleet naapurin lehmien lehmänkellon kalkatus, sekin kuuluu yli kilometrin päästä metsälaitumelta tyynellä säällä. Pariin vuoteen ei enää ole kaikunut jäätelöauton kilinä maantieltä. Muutenkin on hiljentynyt.

Nämä ovat erilaisia muistoja kuin olisivat, jos talo olisi syntymäkotini ja sukuni koti. Koska molemmat vanhempani ovat maanviljelijäperheestä, tiedän jotakin siitä, mitä on omata tuollainen sukukoti. Nyt tiedän kuitenkin paljon enemmän siitä, millaista on kun tietää jollakulla toisella olevan tuollainen alkukoti. Se tapa, jolla äitini puhui lapsuudenkodistaan, oli aivan erityinen, siinä oli jotakin ei vain tunteellista, vaan lähes uskonnollista. Isä ei ehkä ollut yhtä paatoksellinen, mutta tunneside kotitilaan oli todella vahva hänelläkin. Lapsena tämä ilmapiiri tuntui vain luonnolliselta asiantilalta, nuoruusvuosinani muistan tuon tuollaisen ärsyttävän. Syntyi tunne, että olen jäänyt jotakin vaille. Useimpien naapuriemme suvut ovat asuneet näillä tienoilla monen sukupolven ajan. Me olemme siis vain käväisijöitä.

Kun huomisaamuna pakettiautomme suuntaa kohti Varsinais-Suomea, palaan nuoruuteni  maisemiin. Hyvä ystäväni totesi kuultuaan muuttosuunnastamme, että eikö tuo ole selvä vanhuuden merkki – että haluaa palata nuoruutensa maisemiin. En väitä vastaan. Mutta pois se minusta, että palaisin jonnekin kultaisen nuoruuden maisemiin. Kultaista nuoruutta en ole elänyt, ja siksi aikoinani lähdin heti tilaisuuden tullen omille reiteilleni, pois ahdistavan tuntuisesta pikkukaupunkimiljööstä.

Jos jotakuta kiinnostaa, millainen Salo oli minun nuoruudessani, etsiköön käsiinsä Mikko Vienosen ja Timo Lähteenmäen kirjan Koit ny rauhottu! – Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin (Teos 2009). (Onnistuinpas sittenkin ymppäämään tähän juttuun myös kirjan, vaikka ensin aikomaani opusta en löytänytkään…) Kirja on historiikkia nuorisokulttuurin esiinmarssista, siitä miten populaarikulttuurin eri ilmiöt 1950-luvulta 1980-luvun alkuun näkyivät pienessä varsinaissuomalaisessa kaupungissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla. Keväällä 2009 kaivelin omia vanhoja päiväkirjoja ja muita dokumentteja. Olin yksi 168:sta kirjaa varten haastatellusta. Kirja on hauska ja koskettava. Kun nuorena on ehdoton ja ihanteellinen eikä saa ideoilleen juuri haluamaansa vastakaikua, luulee olevansa maailmassa aivan yksin. Aikuisena osaa ymmärtää, että ne muutkin halusivat jotakin, mutta minä vain en osannut nähdä sitä.

Nostalgia on enimmäkseen vastenmielistä, mutta kyllä, viisikymmenvuotiaana osaa paremmin kuin aiemmin nähdä ja arvostaa omaa historiaansa ja samaten olla kiinnostunut niin sukunsa kuin muunkin lähipiirinsä menneisyyksistä.

Mietin, miten jatkuu tämän keltaisen talomme tarina, kun jatkossa koti-sana onkin varattu toiselle talolle. Suoraan sanottuna kammottavalta tuntuu välivaihe, jossa tämä rakennus ja pihapiiri on kiinteistönvälityksen ”kohde”. Alussa mainitsemani oman äitini kotipaikan tulevaisuus on ymmärtääkseni taattu, suvun nuori polvi jatkaa edellisten sukupolvien työtä.

Aamulla 8.8.2013 lähtee siis keltaisen talon pihasta pakettiauto. 280 kilometrin päässä odottaa vaaleanpunainen talo, uusi koti, kaupunki. Pitänee lähteä nukkumaan, että jaksan.

Keltamultamaali keitettiin itse. Valkoiset hennosti tuoksuvat narsissit ovat kotoisin Moijinhovin pihasta. Sinne ne toi äidinäitini oman kotitilansa pihalta. Purhonmäelle narsissit on luultavasti hankkinut 1900-luvun alussa Pietarista äidinäitini isä. Hän vei Kerimäeltä voita Pietariin ja kävi muutakin kauppaa.

Valkoiset hennosti tuoksuvat narsissit ovat kotoisin Moinsalmelta. Sinne ne toi äidinäitini oman kotitilansa pihalta. Tulevana syksynä istutan sipuleita kaupunkipihaamme. Tarina jatkuu.

8 thoughts on “Kotitila, kotitalo

  1. Päivitysilmoitus: ”Kaappi on täynnä muistojen mykkää meteliä” | Kirjeitä ohikulkijalta

  2. Päivitysilmoitus: Teatteria vallatussa talossa | Kirjeitä ohikulkijalta

  3. Toivottavasti muutto on sujunut hyvin. Laskin itse, että olen asunut ainakin 15 eri asunnossa, jos ei opiskelija-asuntoja ja varusmiespalvelusta lasketa mukaan.

    Tykkää

    • Kiitos toivotuksesta; tähän asti on kaikki sujunut mukavasti. Kun on 23 vuotta asunut samaa taloa siten että varastotilaa on suhteellisen paljon, on vaan tuo tavaranpaljous ihan hirveä, se teettää työtä. Kaikenlaista on tullut kerättyä ja varastoitua. Muutto pienempiin tiloihin on hyvä syy pohtia perusteellisesti, mitä oikeasti haluaa säilyttää ja mistä joutaa luopua. Toisaalta arkistointi- ja säilytysvimma on perhehistorian kannalta pelastus: kalleimpia aarteitani ovat eräät vanhempieni ja isovanhempieni dokumentit.

      Tykkää

      • Haikealta tuntuu kuulla tarinoita siitä keltaisesta talosta jossa kummitätini ompeli minulle mekkoja. Talo on kodikas mutta se synkkien puiden varjostama tie sinne oli aina niin pelottava. Lohdullista kuitenkin että siellä asui henkilö joka rakasti kirjallisuutta, havainnoi vuodenaikojen vaihtelut luonnossa.

        Tykkää

        • Riitta Jokinen, kiitos kommentista, onpa jännä miten muistomme näin risteilevät; sama talo, eri aikakaudet. Muistanpa meidän muuttaessamme tuonne metsän keskelle joidenkin vanhojen ihmisten ihmetelleen, että kuinka me tuoon taloon voimme muuttaa, eihän sinne ole tietäkään ollenkaan! He muistelivat jotakin hyvin vanhaa aikaa, jolloin tie taisi olla enemmän kärrypolku kuin tieksi kutsuttava. Ja totta puhuen, kyllä meidän asumisemme alkuvuosina aika rutkasti piti tietä kohentaa, siis ajattaa soraa. Mutta enpä usko että lapsiammekaan tuo metsätaival olisi enemmälti pelottanut, sen kulkemiseen kun sai tottua jo pienestä pitäen, ja koulumatkat oli sitä pitkin taitettava. – No jaa: lastemme aloitellessa koulunkäyntiään Pertunmaan kuntakin vielä eli taloudellisesti helppoja aikoja, ja parin vuoden ajan koulutaksi haki heidät aamulla pihasta asti!

          Tykkää

      • Hei
        Olisi kiva kuulla jotain tarinaa siitä uudesta kodista, talosta, ja kuvahan se kertoo enemmän kuin tuhat sanaa…

        Tykkää

        • Hei Repe, kiitos kommentista ja kiinnostuksestasi. Olen pyöritellyt mielessäni Gaston Bachelardin ”Tilan poetiikka” -kirjan ajatuksia siitä, kuinka erilaiset konkreettiset tilat – huoneet, talot, kolot, käytävät, komerot vaikuttavat ihmismieleen, tuntemuksiin ja ajatteluun ja sitä kautta ilmaisuun ja teksteihin. Kunhan saan viime viikonloppuna vanhasta kodista tuodut parikymmentä erilaista perennaa istutettua uuden kodin savimaahan, on aika palata kirjoittamisen pariin! – Tilan ja talon tuleminen omaksi, kodiksi, kestää yllättävän kauan. Näköjään.

          Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s