Teatteria vallatussa talossa

Harrastuspohjalta toimiva, ammattilaisjohtoinen Salon teatteri on tuonut tänä syksynä lavalleen iloisen ja energisen nuorisoryhmän. Arto Niemisen kirjoittama näytelmä ”NyyrokCity – Puljusta Pulpukkaan” kuvaa käsiohjelman mukaan 1970-luvun salolaisnuorten elämää ja tunnelmia ”pysähtyneisyyden aikakaudessa”, Kekkosen Suomessa, pikkukaupungissa josta haaveillaan päästävän pois. Ilo oli aistia nuorten esittäjien innostusta. Harmi vaan, että teksti ei ole esittäjiensä arvoinen.

Ei-salolaisia valistettakoon sen verran, että Pulju oli 1970-luvulla Salon kaupungin nuorisotalo, jossa oli paitsi avointen ovien toimintaa ja erilaisia tapahtumia, myös ja ennen kaikkea myös bändeille harjoitustilaa. Silloiset salonseutulaisnuoret olimme omatoimisia ja talossa tapahtui monenmoista muutakin, niin sallittua kuin vähemmänkin suotavaa toimintaa. Pulpukka taas oli kaupungin ensimmäinen ja pitkään ainoa disko, mutta mahdollinen ajanvietepaikka vain yli 18-vuotiaille.

Näytelmän on ohjannut sen käsikirjoittaja Arto Nieminen. Nieminen on lehtitietojen mukaan saanut innoitusta tekstiinsä vuonna 2009 ilmestyneestä, Mikko Vienosen ja Timo Lähteenmäen kirjoittamasta Salon nuorisohistoriikkiteoksesta ”Koit nyt rauhottu – tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin” (täällä Hesarin Jarkko Jokelaisen taannoinen arvio kirjasta). Muutaman sanan tästä kirjasta kirjoitin edellisessä postauksessani. Kirjaan on koottu toisaalta episodimaisesti mutta yhtenäisen kaaren (teema ja sen variaatiot) muodostavasti eri aikakausien nuorten muisteluita. Näytelmässä ei kuitenkaan seikkaile kuin yksi ainut todellinen, oikeasti olemassa ollut henkilö, Pulpukka-discon omistaja Pena. Käsikirjoittaja on tässä suhteessa tehnyt turvallisen ja varmaankin oikean ratkaisun. Mutta hän on tehnyt muitakin äärimmäisen turvallisia ja vähänkin vaativamman katsojan kannalta siis vähemmän oikeita ratkaisuja.

Ensinnäkin: tekstin ainut johdonmukaisesti läpi kulkeva asia on sen sisältämät irtovitsit. Irtovitsit naurattavat. Tuttua ja turvallista. ”Parempi humalahakuin juominen kuin jumalahakuinen huominen” toteaa rohkeutensa keräävä tyttö Puljun pihalle tytärtään kotiin  noutamaan tulleelle papiljottipäiselle hirviöäidille. Mutta irtovitsit eivät ole sellainen teema, jolle kovin kummoinen draaman kaari voisi rakentua. Onhan siellä mukana myös pariskunta, joka alussa on ajatutunut erilleen ja lopussa löytää toisensa, mutta se ei riitä. Kun näytelmän nimi on eteenpäinvievästi ”Puljusta Pulpukkaan” voisi olettaa, että näytelmä sisältäisi jonkunlaisen ajatuksen jostakin johonkin pyrkimisestä tai pääsemisestä, mutta sellaista en löytänyt. Toki näytelmän edetessä yksi jos toinenkin monista henkilöistä esitti pohdintaa Salosta, pikkukaupungista, lähtemisestä tai sinne jäämisestä, mutta ne taas eivät mitenkään liittyneet otsikkoon nostettuihin paikkoihin. Voisi olettaa, että näytelmän nimi merkitsisi jotakin.

Toisekseen: episodimainen rakenne voi toimia hyvin tai huonosti. Tässä teoksessa se toimii huonosti. Henkilöitä on paljon, heidän tekemisensä ja ratkaisunsa eivät näytä liittyvän mihinkään, eivät edes toisiinsa, eivätkä heidän motiivinsa selkene katsojalle – tai sitten ne väännetään rautalangasta ja vahvistetaan parin vitsin voimin. Miksi nynny tyttö lakaisee pihaa? Miksi ensin tuodaan ns. koskettavasti esille äidin ongelmajuominen ja seuraavassa kohtauksessa nauretaan hänen kännitoilailuilleen? (Aleksis Kivi on ainoa näytelmäkirjailija jolta siedän kännitoilailukohtauksia.)

En voi olla ollenkaan objektiivinen arvioidessani näytelmän luomaa ajankuvaa – se ei liene tarpeenkaan, kun näytelmä kuvaa aikakautta ja paikkoja, joissa olen elänyt vahvasti itse mukana. Nostalgiaa on mielestäni kahdenlaista: hyvää, lämmintä ja rakentavaa ja niukasti annosteltua ja toisaalta menneisyyteen kaivautuvaa ja menneisyyttä ihannoivaa. Tässä esityksessä en aistinut kumpaakaan lajia, ja ehkä se on näytelmälle kunniaksi. Puvustuksen puolelta kyllä bongasin muutaman hyvän muiston: poliisimiehen valtaisat silmälasinsangat iskivät heikkoon kohtaani! – Puvustuksesta on myös sanottava, että aivan tarkkaa ajankuvaa (näytelmän tapahtumat käsiohjelma täsmentää vuoteen 1977) sekään ei saavuttanut sikäli, että joidenkin aikuisten vermeet olivat ihan täyttä 60-lukua ja esimerkiksi punkkaripojan habitus näytti minusta enemmänkin 80-lukulaiselta.

Kun punkkarista ja hipistä väännetään oikein stereotyyppiset roolihahmot, saadaan pikkunaurattavaa sanailua aikaan, mutta yhtään mitään salolaista tai oman nuoruuteni henkeä en noista tyypeistä aistinut. Esityksen hippi ja punkkari olivat enemmänkin sketsihahmoja kuin aitoja ihmisiä, ja tämä koskee nimenomaan heidän osalleen langenneita vuorosanoja; roolien esittäjillä olisi varmasti ollut enempäänkin resursseja.

Esitystä katsoessani tuli väistämättä mieleen muutama menetetty miljoonan taalan paikka. Ensinnäkin, Puljun nuoret olivat aktiivisia teatteriharrastajia useammassa sukupolvessa, niin 70-luvun alkupuolen porukka kuin 70-luvun lopunkin aktiivijengi. Eikö tästä olisi saanut jonkunlaisen kaaren nykyisten salolaisnuorten esitykseen? Esityspaikkana, Salon teatterin vakituisena toimitilana on 70-luvun lopun nuorisoporukan aikanaan valtaama talo – talo oli purku-uhan alla, mutta kuten nyt tiedämme, päätettiin se sittenkin säilyttää ja luovuttaa kulttuuritoimintaan. Voisi ajatella tuollaisen faktan olevan herkullinen tärppi käsikirjoittajalle. (Joku irvistää: jaahas, talonvaltaaja-Hallivuori haluaisi päästä itse näytelmän henkilöksi. – Ei kiitos, kuitenkin.)

Yksi maininnan arvoinen koukku tekstissä ilman muuta oli. Näytelmän alussa porukka oli lähdössä Viestin talolle (paikallisen urheiluseuran talo, seura rahoitti toimintaansa järjestämällä huvitilaisuuksia), jossa illan pääesiintyjänä oli määrä olla Hurriganes ja lämppäriksi mainittiin Nimbus, salolainen progebändi. Allekirjoittaneen suu loksahti auki: ”Mitä hmmettiä – Nimbushan hajosi jo vuonna 1974 eikä siis varmana esiintynyt vuonna 1977 Hurriganesin kanssa samalla keikalla, varsinkaan Viestin talolla…” Näytelmän loppukohtauksessa ratkaistaan sitten tämä arvoitus: kerrotaan yleisölle, että juttuhan oli vain feikkiä, eihän Nimbus tosiaankaan esiintynyt vuonna 1977 Hurriganesin kanssa. Ehkä tämä oli käsikirjoittajan tietoinen vieraannuttava efekti, karkea ja tärkeä muistutus siitä, että katsomme teatteria, jossa mikään oikeasti ei olekaan aitoa ja todellista. Mutta koskettaakseen esityksen tulisi tarjota nimenomaan todellista, kouriintuntuvaa, irtohauska ei riitä. Arto Nieminen on ilmeisen tuottelias käsikirjoittaja – vuosi sitten Salossa nähtiin hänen kirjoittamansa ja ohjaamansa näyttämöteos SaloNkia (aiheena Saloran ja Nokian historiat), joka mielestäni kärsi aivan samoista puutteista kuin nyt nähty nuorisokuvaus: päällimmäiseksi jäi tuntu kovin kiireellä kasatusta tekstistä. Tuntuu että määrää on nyt enemmän kuin laatua.

Ja entä näytelmän musiikki? En kuullut musiikkivalinnoissa vuoden 1977 Saloa. Taideteoksen ei tietenkään tarvitse olla mikään näköispatsas, mutta oma odotushorisonttini oli asennoitunut kuulemaan musiikkia ”Puljusta Pulpukkaan”. Myös musiikkivalinnoissa näkyy ja tuntuu näytelmätekstin suurin puute,  teemattomuus ja episodimaisuus . Sinänsä hyviä esityksiä (mieleen jäi alunperin Maaritin kappale ”Lainaa vain” puhtaasti ja herkästi laulettuna) vaivaa siis kokonaisuuden sirpalemaisuus.

Kaikkein oudoin valinta on näytelmän päättävä Hectorin ”Ei mittään”. Eikö siis mikään ollutkaan mittään? Jäi tyhjä olo.

***

Koska joku kuitenkin kysyy, listaan tähän näytelmässä esitettävät kappaleet (näiden lisäksi mukana oli Henri Lepän kaksi varta vasten esitykseen tekemää kappaletta):

  • Maukka Perusjätkä: Säpinää
  • The First: Perjantai
  • Kontra: Muumi
  • Hector: Olen hautausmaa
  • Juice: Nuku
  • Kollaa Kestää: Jäähyväiset aseille
  • Maarit: Lainaa vain
  • BoneyM: Love for Sale
  • Kaseva: Kun maailma elää
  • Hector: Jäävalssi
  • Skädäm: Katujen kuningatar
  • Hector: Ei mittään

***

EPILOGI

Nimbuksen ainoaksi jäänyt älppäri on vastikään uudelleenjulkaistu CD-formaatissa, kurkkaa tänne. Aitoa 1970-luvun alkupuolen henkeä on tarjolla tällä videolla.

3 thoughts on “Teatteria vallatussa talossa

  1. Muistathan painottaa äärimmäisen paljon sanaa ”mielestäni”. Ehkä puvustus oli aikuisilla näyttelijöillä vuosikymmenen aikaisessa, kun ei aikuiset yleensä ole aivan perässä muodista. Esimerkiksi pukeutuvatko nykyään vanhemmat lökäpöksyihin ja kolme kokoa suurempiin paitoihin?
    Osaan ottaa kritiikkiä vastaan, mutta pdän varsin erikoisena sitä, että rooli, jonka vuorosanat, roolivaatteet ja olemus ovat miltei tismalleen samat kun minulla itselläni siviilinä, on sinun mielestäsi kuin sketsihahmo. Jokaisella oikeus mielipiteeseen, joten en moiti sen enempää.

    Tykkää

    • Hei ja kiitos kommentista. Eihän minun kokemukseni näytelmästä ole mikään ainut totuus, tietenkään, siksi ei mielestäni ole olennaista joka välissä painottaa sanaa ”mielestäni”. Mutta oma kokemukseni perustuu kuitenkin suhteellisen paljon teatteria nähneen ja jonkun verran myös sitä itse tehneen tieto- ja näkemyspohjaan. Lukija päättäköön mikä on hänen asennoitumisensa.

      Itse asiassa ajattelin tässä yksi päivä silleen, että nuoruusikä tavallaan on itse asiassa jonkunlaisessa sketsihahmossa elämistä. Siinä mielessä olemme siis tavallaan samaa mieltä. Ja yläkoulun opena katselen näiden sketsihahmojen toilailua tuolla koulun käytävillä – jos nyt karkeasti ilmaistaan. Ehkä olin itsekin aikuisten silmissä sketsihahmo 70-luvun lopulla. Mutta vakavasti puhuen: sketsihahmokin tarvitsee vuorosanoihinsa näytelmässä syvyyttä ja rosoa ollakseen paljon kokeneen ja nähneen katsojan silmissä koskettava ja uskottava.

      Näytelmää kohtaan esittämäni kritiikki on tarkoitettu kohdistumaan draaman kaaren heikkouteen – kuten jo yllä kirjoitin, te nuoret olisitte ansainneet vielä paljon paremman tekstin – ja me kalkkikset, 70-luvun nuoret, olisimme halunneet nähdä jotakin siitä, mitä näytelmän nimi lupaa! Toivon että porukkanne edelleen jatkaa näyttämöharrastuksen parissa, se antaa todella paljon eväitä elämään.

      Tykkää

    • Ja pakko vielä heittää ilmaan tällainen ajatus: minkälainen olisi näytelmä tämän ajan, oman aikamme, juuri-nyt-hetken, nuorten elämästä?

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s