Syyssiivous, kirjarovio ja H.C. Andersen

Syyssunnuntain sumuaamu

Syyssunnuntain sumuaamu

Tässä teksti, jonka kirjoitin ja olin julkaisevinani kaksi viikkoa sitten sunnuntaina. Jokin meni vikaan, ja postaus hävisi julkaisuistani. Sähköpostitilaajille se kuitenkin kulkeutui perille. En saanut selville, mitä tein väärin, epäilen artikkelin lipsahtaneen linkittäessäni vain kommentiksi toiseen, aiempaan postaukseen. Mutta selitykset sikseen, mennään asiaan:

Pitkän blogihiljaisuuteni katkaisen nyt mökkiterveisillä. Syyskuinen sunnuntai kului mökin pientä kirjahyllyä läpi käyden. Siivouksen lopputuloksena syttyy myöhemmin syksyllä rannassa kirjarovio.

Lapsuuden maiseman soisi aina pysyvän ennallaan. Lapsuuden kesänviettopaikan kirjahyllynkin ajattelee olevan jotakin olemukseltaan määrättyä ja koskematonta. Mutta ei. Aika ei pysähdy. Tämä onkin nyt minun kirjahyllyni, meidän kirjahyllymme; kas, ehkä tälle voisikin tehdä jotakin, elämme nyt vuotta 2014, ja se olen minä joka maksan kiinteistöveroa tästä mökistä.

Tyhjennys on alkanut

Tyhjennys on alkanut

Oli siis aika katsoa tarkemmin, mitä tässä hyllyssä onkaan. Kertyi iso muovikassillinen hylättävää. Alli Vallin Toukokuusta toukokuuhun, James Clavellin Noble House, Daphne du Maurieria, Valittujen Palojen kustantamia lyhennelmiä, Nyt Nappaa -kalastusoppaita, ruotsinkielistä kioskijännitystä – päätyvät päättämään päivänsä klassisessa kirjaroviossa. Pölyäkin oli aika paljon. Päätin myös poistaa joskus kauan sitten kaunistukseksi laaditun linnunpesä-linnunsulka-munankuoriasetelman. Se ei ollut enää ollenkaan kaunistus, kun tarkemmin katsoi ja ajatteli. Sen olemassaoloon hyllyssä vain oli tottunut.

Tätä ei jää kukaan kaipaamaan

Tätä ei jää kukaan kaipaamaan

Mitä säilytettävää: Agatha Christie kuulunee jokaiseen mökkikirjastoon (jälkikasvunkin mielestä), Ian Fleming ja William Johnstonin Salainen agentti 86 – Maxwell Smart, tuo mainio mies. Veikko Huovinen sulassa sovussa Alexandre Dumas´n ja Karl Mayn kanssa, ne jäävät hyllyyn. John Steinbeckin Eedenistä itään kirjaston poistomyyntiniteinä, Tšehovin novelleja pokkarimuodossa; niihin voi palata. Takavuosikymmenien viihderomaanit eivät enää kiinnosta ketään, eivät kuriositeettinakaan. Tietenkin jo mainitsemani Alli Valli voisi olla mainio hyppy tuntemattomaan, oivaa campia – voisi olla, mutta tällä kertaa raja kulki Alli Vallissa. Ei säilytetä.

Nämä säilyvät

Nämä säilyvät

Peppi säilyy tietenkin. Tätä on luettu ahkerasti.

Peppi säilyy tietenkin. Tätä on luettu ahkerasti.

Mökillä pitää tietenkin olla lastenkirjoja. Olin viisivuotias mökin valmistuessa. Minulla oli onni varttua kirjallisuusorientoituneiden vanhempien huomassa.Tärkein kirja joka tässä inventaariossa tuli vastaan, on Hans Christian Andersenin satu Isä tekee aina oikein.

Minun ikioma kirjani. Se piti lukea, katsella kuvat, ja pohdiskella tarinaa ja sen vaikutusta. Köyhän mutta iloisen maalaispariskunnan isäntä lähtee markkinoille vaihtamaan hevosta johonkin hyödyllisempään. Polveileva tarina kertoo, kuinka isäntä tapaa markkinareissullaan toinen toistaan värikkäämpiä tyyppejä, joiden kanssa tehdään vaihtokauppaa. Hevonen vaihtuu lehmään, lehmä lampaaseen, lammas hanheen, hanhi taasen kanaan. Toimitettuaan kaikki kaupunkiasiat menee isäntä kapakkaan, hän on väsynyt: ”Hän tarvitsi nyt ryypyn ja leipäpalan.” Siellä hän kohtaa ukkelin, jolla on säkillinen mätiä omenia. Sattuneista syistä isäntämme intoutuu vielä vaihtamaan kanansa säkilliseen mätiä omenia. Kapakassa oli hevoskauppiaiden, härkäkauppiaiden ja muun markkinaväen seassa kaksi umpirikasta englantilaista. Hepäs lyövät vetoa:

”- Saat selkään akaltasi, kun tulet kotiin. Saat selkääsi niin että roikaa!

– Suukon minä saan enkä selkääni! sanoi talonpoika.

– Äiti sanoo: meidän isä tekee aina oikein.

– Lyödäänkö vetoa, sanovat englantilaiset. – Saat tynnyrillisen kultarahoja, jos voitat, sata naulaa saat, viisi leiviskää!”

Niin sovitaan veto: talonpoika panee likoon vakkasen omenia, itsensä ja eukkonsa. Ja kuinka käy – hyvinpä tietenkin, säkillinen mätiä omenia oli juuri se mitä eukkokulta oli vailla. Tämä kun oli käynyt koulumestarilta pyytämässä lainaksi sipulia saadakseen ukolleen laitettua herkkuaterian tämän tullessa markkinoilta kotiin. Vaan koulumestarin saita rouva ei lainaksi antanut, totesi että milläs sen eukko maksaisi: ”Mitään ei kasva teidän pihassa, ei edes mätää omenaa!” Nyt olisi eukolla kokonainen säkillinen mätiä omenia koulumestarin kitupiikille rouvalle! Siinäpä kylliksi syytä iloita oman ukkonsa vaihtokaupoista.

Veto tuli siis voitettua.

”Niin sitä pitää! sanoivat englantilaiset. – Aina alamäkeä ja aina yhtä iloisia! Siitä kyllä kannattaa maksaa!

Ja niin he antoivat leiviskän kultaa talonpojalle, joka sai selkäsaunan asemesta suukon.”

Tämä ei ole mitään menestyksen teologiaa tai sarasvuolaista positiivisuusmantraa. H.C Andersen kirjoittaa kauniisti pyyteettömästä mutta ihan tavallisesta rakkaudesta, jonka ilmenemismuoto on luottamus kumppaniin. Älkääkä antako Andersenin aikakauden hämätä – kun satusetä kirjoittaa loppulauseensa, helmeilee tausta-ajatuksena ainakin minun sieluuni myös vastavuoroisuus:

”Niinpä niin, vaimon kannattaa aina myöntää, että isä on viisain kaikista ja tekee aina oikein.”

Jos isä ei vastaavasti luottaisi vaimonsa aina tekevän oikein, ei yhtälö toimisi, syntyisi alistussuhde rakkaussuhteen sijasta. Muistan viihtyneeni tämän kuvakirjan parissa. Mietin nyt sitäkin, miten paljon tämä kirja on vaikuttanut siihen, mitä ajattelin omasta isästäni, miten rajaton se pienen lapsen luottamus isän kaikkivoipaisuuteen ja oikeassaolemiseen voikaan olla. Ja vastaavasti: miten rankka ja raju onkaan se pudotus lapsuuden luottamuksesta omaan aikuisuuteensa, omaaan oikeassaolemiseensa, elämän itsellisesti käsittämiseen kulkiessa. Isä kun ei aina tehnytkään oikein. Mitä olen tarinasta omaksunut omaan aikuiseen elämääni, suhteessa omaan puolisooni?

Sadun tämän version, Gummeruksen kustantaman (1960) on suomentanut Eeva-Liisa Manner. Tulee kiinnittäneeksi huomiota tärkeisiin sanavalintoihin: päähenkilöt ovat isä ja äiti – toisaalla talonpoika ja akka. Koko tarinassa ei ole mainintaa henkilöistä, jotka tekisivät päähenkilöistämme sananmukaisesti, biologisesti, isän ja äidin – lapsia ei nimittäin näy missään! Ja puolisot ovat siis kuitenkin toisilleen isä ja äiti. Hassua. Mutta niinhän se minunkin lapsuudenperheessäni oli: vanhempani kutsuivat toisiaan isäksi ja äidiksi, enimmäkseen, eikä siinä silloin aikanaan ollut mitään outoa. Omassa perheessäni on toisin. En ole puolisolleni äiti, vaikka lastemme äiti olenkin, vaan nimeltä mainittu. Tarinan tanskankielinen nimi on Hvad fatter gjør, det er altid det rigtige – eli isä se sielläkin on. Kirjastotietokannasta löytyi tieto, että Anna-Maija Raittila on suomentanut saman tarinan SLEY-kustantamolle vuonna 1989 otsikolla Meidän isä tekee aina oikein.

Suukko/EH

Suukko ja kultarahat

Kirjan kuvituskin on hauska. Se on Gustav Hjortlundin käsialaa; reipasta, iloista ja elämäntäyteistä on, sanoisinko että tanskalaista. Kapakassa on isot oluttuopit pöydillä ja remakka meno, eläimet luonteikkaita yksilöitä ja tanskalainen maaseutu kaunista. Ja mikä itselleni lapsena oli tärkeää: tarpeeksi paljon kiinnostavia yksityiskohtia kuvituksessa.

Tarinassa on siis onnellinen loppu. Ukko ja akka pasteeraavat loppukuvassa kultarahoilla hankituissa uusissa hienoissa vaatteissaan. Pää pystyssä mutta kasvoilla iloinen virne. Saipa nyt saita koulumestarin rouva nenilleen. En voi sille mitään, mutta keltanaamaisesta koulumestarittaresta mieleeni nyt kyllä tulee eräs arvoisa kansanedustaja, joka nosti metelin köyhän kansan lastenvaunuista. Ehkä ylipäätään rikkaiden ihmisten on vaikea sietää sitä, että köyhemmät voivat olla onnellisia. Saduissahan köyhät usein ovat paitsi onnellisia, myös hyviä ja moraalisia. Minusta tämän sadun köyhä pariskunta ei kuitenkaan ole lälly ja ns. esimerkillinen, vaan puolisot ovat railakkaita ja oman ja toinen toisensa arvon tuntevia ja tunnustavia.

Paras kohta minun mielestäni kirjassa on kuitenkin sen lyhyt mutta kaunis esipuhe, tietysti yhdistettynä sadun opetukseen. En selittele:

HC Andersen/EH

” — Joka kerta kun olen sitä [tarinaa] ajatellut, se on tullut kauniimmaksi. Sillä tarinoiden laita on niin kuin monien ihmistenkin, ne tulevat iän myötä kauniimmiksi, ja se vasta on somaa!”

***

Syyskuussa, kun meren saaresta nousee savua, palaa rannassa kirjarovio. Lähetän Noble Housen tuhannen sivunsa palaessa savumerkkejä kirjojen taivaaseen ja ajattelen, että jotkut kirjat kestävät aikaa, jotkut eivät, enkä aio kärsiä huonosta omastatunnosta. Mikä lienee itse hankkimani melkein tuhatsivuisen James Joycen Ulysseksen kohtalo joskus neljänkymmenen vuoden kuluttua? Tavoite ainakin on, että tuossa ajassa saisin sen itse luettua.

Tuhat sivua, mutta ihan turhaan

Tuhat sivua, mutta ihan turhaan

***

Se oli hyvä päivä mökillä. Siellä on hyvä olla. Siellä on hyvä lukea ja kirjoittaa. Isä, joka aina oli oikeassa, halusi kesäpaikan saaresta. Isä teki polttopuita ja kankesi kiviä, äiti keitti maitokaalia, lapset leikkivät Tarzania. Sateella luettiin kirjoja ja piirrettiin, virkattiin. Edelleenkin luetaan kirjoja, edelleenkin virkataan – tätä nykyä ei piirretä (kovin paljon), ehkä joskus taas sitäkin (enemmän). – Ihmiset tekevät mitä tekevät, aallot muuttavat muotojaan ja kalliot ovat. Tulee taas huominen.

Syyskuinen sunnuntai saaressa

6 thoughts on “Syyssiivous, kirjarovio ja H.C. Andersen

  1. Hienoja kuvia.
    Peppi Pitkätossun kansi on hieno.
    Onko Maxwell Smartiakin kirjana, luulin, että se on vain tv-sarja?
    Joycea olen onnistunut välttelemään🙂

    Tykkää

    • Jokke, kiitos kuvakehuista! Arvelen, ja nyt pienen nettikaivelun perusteella jo voin sanoa että tiedän, että nuo Max Smart -pokkarit ovat ns. novelisaatioita, eli telkkarisarjan jälkeen ja sarjan perusteella kirjana julkaistuja tarinoita. Suomessahan on julkaistu tällä periaatteella esimerkiksi Salkkareista joitakin kirjoja, joiden juonet kulkevat eri suunnissa kuin mitä telkkarisarjassa onkaan nähty.

      Tuolta löytyy vähän lisäinfoa:http://homppa.vuodatus.net/lue/2007/08/william-johnston

      Maxwell Smartia tuli perheen kanssa aikanaan katsottua, siis 60-luvulla, se oli mukavaa viihdettä.

      Mitä Joyceen tulee, niin epäkäytännöllinenhän sellainen tuhannen sivun nide on. En pidäkään tavoitteenani lukea Ulyssesta kannesta kanteen, mutta kyllä sinne jonkun verran paremmin haluaisin päästä sisälle kuin mitä nyt olen…

      Tykkää

  2. Hienoa, että löysit kirjoituksesi ja sait sen julkaistua!

    Siivoaminen on tärkeää. Aina toisinaan voi heittää vanhoja asioita pois. Joitakin niistä tulee myöhemmin ikävä, sellaista elämän on. Minäkin olen harmitellut, kun tuli 1980-luvulla muuttoa valmistellessa hävitettyä kokonaisia vuosikertoja Suomen Kuvalehteä. Olisin näet kaivannut sieltä yhtä A.F. Airon haastattelua. Mutta olisiko tosiaan pitänyt homehduttaa kokonaisia vuosikertoja sitä varten?

    Olen toivonut, että kun kuolen, minun ruumiini poltetaan. Miksi sitten kirjoja tai lehtiäkään pitäisi säilytellä loputtomiin? Jos nuo luettelemasi kirjavanhukset vietäisiin kierrätykseen, joutuisi kierrätysporukka muutaman viikon kuluttua kuljettamaan ne kaatikselle. On minusta komeampi loppu järjestää kirjarovio ja jäädä sitten vaikka vähän haikailemaan menetetyn kirja-aarteen perään.

    Vanhojen viisaudesta on löydettävissä erilaisia puolesta ja vastaan puhuvia esimerkkejä. Muistan kun saksanopettajani luki kieliopista esimerkkilauseen ”Je älter man wird, desto großzügiger wird man”. Hän pysähtyi miettimään ja kysyi sitten ääneen, että ”onkohan noin?” Joskus ihmiset muuttuvat vanhemmiten kärjekkäiksi, eivät suurpiirteisiksi.

    Kuvauksesi Andersenin sadusta on syvällinen ja viisas. Ehkä päätuomarin asemaan kohotetut englandilaiset palkitsevat vanhukset juuri tuosta toinen toisensa tukemisesta ja keskinäisestä luottamuksesta?

    Tykkää

    • Kiitos lukemisesta ja ajatuksistasi. Mutta: luehan tarkemmin tuo sadun esipuhe, siinähän todetaan, että tarinat tulevat kauniimmiksi kuten monet ihmisetkin vanhetessaan – eivät siis toki kaikki! Tärkeä sana tuo ”monet”, siinä kirjailija tekee rajauksen ja ottaa varauksen. Vanhuusden ja viisauden välille ei voi yhtäläisyysmerkkejä aivan suoraan laittaa, niin kuin eivät kaikki köyhätkään ole hyviä ja moraalisia, vaikka saduissa usein ovatkin… Miten osaisikaan elää niin ettei vanhana, sitten oikeasti vanhana, olisi katkera ja kärjekäs?

      Kirjarovio on saarimökkeilijälle ihan käytännön valinta tarpeettoman tavaran hävittämisessä: kun kaikki tavaraliikenne edes ja takaisin kulkee veneellä, pitää miettiä jokaisen esineen kohdalla, onko järkeä pakata vesitiiveydestä huolehtien, raijata laiturille, hilata veneeseen, asetella veneeseen, nostaa mantereen laiturille, kantaa venerannasta autoon, autosta jonnekin… Liian monta vaihetta! Ihan mitä tahansa tavaraa ei tietysti uskalla poltella, mutta kirjat ovat materiaalinsa puolesta turvallista polttamalla hävittää.

      Tykkää

      • Voi minun kanssani! Luin näköjään liian suurpiirteisesti. Mutta lupaan jatkossa yrittää kirjoittaa yhtä suurpiirteisesti. Ja korostan sanaa ”yrittää”.

        Tykkää

        • No niin! Tähän en voi kommentoida muutoin kuin muistelemalla muinoista tärkeää äidinkielenopettajaani, joka erään aineeni loppuun kirjoitti suunnilleen näin:”– mutta voisitko joskus yrittää kirjoittaa hieman lyhyemmin?”

          Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s