Kirjamarkkinoilla

Terveisiä Turun kirjamessuilta. Kirjamessuilla on paljon ihmisiä, paljon kirjoja, kahvilajonoja, julkkiksia, meteliä, mainoslippulappuja, metrilakua, mielenkiintoisia välähdyksiä, kauniita, myös tavallisia ihmisiä, myös baskeripäisiä viiksiniekkoja, enemmän tai vähemmän kiinnostavia keskustelunpätkiä, näyttäytymisiä… Minäkin vähän paremmin pukeuduin.

Bongaa kuvasta kirjailija!

Bongaa kuvasta kirjailija!

Ostin kirjoja, viisi kappaletta. Neljä niistä uutena, yhden antikvariaatista, senkin uudenveroisena. Ainut aivan tuore tapaus on Tapani Kinnusen vastikään ilmestynyt romaani punk-nuoruudesta Pohjois-Karjalassa, Me noustiin kellareista (Robustos). Muut ostokseni:

Hassam Blasim: Irakin Purkkajeesus (WSOY 2013)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot (WSOY 2009)
Anu Lahtinen, Sini Ojala & Kirsi Vainio-Korhonen: Naisten kaupunki. Turkulaisten naisten historiaa (Turun historiallinen arkisto, 2010)
Hannu Mäkelä & Berndt Arell: L. Onerva – valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon (Minerva Kustannus 2004).

Kirjaostokseni/EH

Olin etukäteen merkannut itseäni kiinnostavia haastatteluja ja keskusteluja, kuten kunnollinen ja tunnollinen kirjamessuilija ainakin – mutta sitten siellä hulinan keskellä yhtäkkiä tajuaakin, että en jaksa laukata paikasta toiseen ihmisvilinässä vain kuullakseni irrallisia ajatuksia tai nähdäkseni Jonkun livenä. Eniten minua kiinnostavat kuitenkin kirjat. Mutta Andreï Makine – häntä kuuntelin mielelläni, hän oli olemukseltaan kuin kirjallisen sivistyksen ruumiillistuma. Makine puhui kääntäjänsä Ville Keynäsin haastattelemana muun muassa siitä, kuinka eurooppalainen kirjallinen kulttuuri eri kielialueilla kuitenkin on saman perinteen jatkumoa. Tolstoikin kirjoitti loistavaa ranskaa. Itse asiassa saman asian eri puolia valotti myös Raija Oranen, joka samalla isolla lavalla vähän myöhemmin oli haastateltavana uusimmasta, Aurora Karamzinin elämää valottavasta romaanistaan. Oranen mainitsi, että suomalainen nationalismi ja siihen liittyvä kirjallinen kulttuuri 1800-luvulla oikeastaan tekemällä tehtiin, osin jopa keinotekoisesti pinnistämällä. Oranen painotti, että me Suomessa asuvat kuitenkin olemme enemmän eurooppalaisia kuin erityisesti ”suomalaisia”.

Kansallisuustematiikkaan liittyy myös hassu anekdootti myöhemmin iltapäivällä. Olimme mieheni kanssa raumalaisten kuvataiteilijoiden mukavalla osastolla. Vieressä oli Varsinais-Suomessa toimivien monikulttuurisuusyhdistysten osasto ja värikkäisiin kansallispukuihinsa pukeutuneita ihmisiä, vaatteiden kuosien perusteella ehkäpä albaaneja; lapsia ja nuoria. Samaan aikaan meidän kanssamme kuvataideosastoa katseli eräs erittäin tyylikkäästi pukeutunut, meille tuntematon, hieman itseäni iäkkäämpi (näin arvelen…) naishenkilö. Rouvashenkilö, arvokkaan oloinen, kiinnostunut kuvataiteesta. Jutteli meille ensin jotakin taideteoksista, kunnes yhtäkkiä syrjäsilmällä kansallispukuihin pukeutuneisiin tokaisi: ”Mä en kyllä yhtään tykkää tuosta. – Taas oli lehdessä juttua siitä että ne iisikset oli hyökanneet. Kyllä se kuulkaa niin on, että kohta täälläkin pamahtaa. Se on kyllä ihan varma. Kun täällä vaan on enemmän ja enemmän noita tuollaisia.” En viitsinyt jatkaa keskustelua, olisi varmaan pitänyt. Olisi pitänyt suositella vaikkapa Hassam Blasamin novelleja, mutta ehkä rouva olisi niistäkin vain saanut vahvistusta ”kohta täälläkin pamahtaa” -ideologialleen. Voi olla että pamahtaakin. Mutta syyt ovat silloin moninaisemmat kuin rouva ajattelee.

"Käytkö useinkin täällä kirjamessuilla?"

”Käytkö useinkin täällä kirjamessuilla?”

Onneksi en ole mustasukkaista tyyppiä. Jos olisin, en tiedä kuinka olisi käynyt: sen verran hemaiseva raumalaisleidi unohtui nimittäin tuijottamaan miestäni tuon yllä kuvaamani sattumuksen jälkeen. Kuvanveistäjä Kerttu Horilalla on sormensa tässä pelissä mukana.

*****

Ensimmäisenä kirjamessuostoksistani houkuttelee sivuilleen ehdottomasti runoilija L.Onervan (1882-1972) mielisairaalavuosien tuotoksia esittelevä teos, Hannu Mäkelän ja Berndt Arellin näyttelykirja L. Onerva – valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon. Kirja löytyi erään antikvariaatin osastolta kymmenen euron hintaan – nide vaikuttaa aivan koskemattomalta, eli on päätynyt edelliseltä omistajaltaan, kuka lieneekään, selaamatta eteenpäin myyntiin. L. Onervan runous ja hänen elämäntarinansa ovat minua jo kouluikäisestä lähtien kiinnostaneet, ja vähitellen on hänen teoksiaan kertynyt  hyllyyni useampia. Tässä nyt ostamassani kirjassa pääosassa ovat L. Onervan Nikkilän mielisairaalassa maalaamat ja piirtämät kuvat. Mukana on myös siellä kirjoitettuja runoja. Kirja ilmestyi vuonna 2004 Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa järjestetyn näyttelyn julkaisuna. En nähnyt näyttelyä. L.Onerva vietti elämästään viisi vuotta suljettuna Nikkilän mielisairaalaan, pääsi pois miehensä, säveltäjä Leevi Madetojan kuoltua. Todellakin: pääsi pois miehensä kuoltua. Mieskin oli sairas, mutta 1940-luvulla oli mahdollista toimia näin: vaimo passitetaan  pakkohoitoon, mies (kansallisesti tunnustettu säveltäjä, ja professori) säilyttää vapautensa ja hoitaa itseään Huvitus-nimisessä alkoholistiparantolassa. Loppujen lopuksi kuitenkin L.Onerva oli se, joka varsinaisesti selvisi – Leevi Madetoja oli jo menettänyt alkoholismille terveytensä ja luovuutensa, Onerva kulki sitkeästi sairaalavankeudessaan, luovuuttaan piirtämällä ja kirjoittamalla vaalien, kohti uutta vapautta.

L. Onervan kuvat, runot ja kirjeet ovat paitsi järkyttäviä, myös kauniita ja uskoa antavia. Ihminen voi siis muovata omaa mieltään ja ajatteluaan työskentelemällä, olemalla sitkeä. Luova työ on antanut uskoa Onervalle. Hän uskoi pääsevänsä pois, kykenevänsä jatkamaan elämäänsä, arkeaan, koska hän kirjoitti ja koska hän maalasi. 1940-luvun mielisairaalahoidon jotkin käytännöt (varsinkin se, että aviopuolison sana painoi pakkohoidon jatkamisessa) tuntuvat tietenkin pöyristyttäviltä – toisaalta, mutta toisaalta taas saan lukea, että sairaalan ylihoitaja, Signe Waenerberg otti L.Onervan kotiinsa viettämään joulua (kun oma puoliso ei siihen kyennyt eikä sitä halunnut – ei jaksanut huolehtia oman sairautensa vuoksi). Sama hoitaja otti runoilijan myös kesälomamatkalleen mukaansa, ja oli tukemassa kotiutumista Madetojan kuoltua 60-vuotiaana. Hätkähdän hienoisesti kun löydän tutun nimen kirjassa mainituista lääkäreistä.

Berndt Arell kirjoittaa:

 ”Minulle L.Onervan kohtalo on myös vakuuttava osoitus taiteen voimasta eloonjäämiskeinona silloinkin, kun kaikki muu on ihmistä vastaan. Luovassa toiminnassa ehkä saavuttaa syvyyksiä, joita ei voi hallita tai ohjailla. Yhteistyössä niiden kanssa ja lataamalla niistä voimia voi, kuten olemme selvästi nähneet, päästä eteenpäin ja ylittää jopa tavattoman suuria kriisejä ja menetyksiä.”

L.Onerva: "Ryhmä"

L.Onerva: ”Ryhmä”

Sunnuntai-illan aikana tulinkin jo lukeneeksi koko kirjan. Kuvissa riittää katselemista vastakin. Me ihmiset olemme tehdyt kummallisista aineista, kun toisilla meistä arki ja elämä kuluu päivästä toiseen tasaisesti, määrätyssä järjestyksessään, toisilla meistä, aika monellakin, sielua kuristaa niin että ei eletyksi saa. Ja ne kemikaalit. Reetta Nieminen siteeraa L.Onerva-elämäkerrassaan (Elämän punainen päivä, SKS 1982) runoilijan kirjettä miehelleen (kesällä 1926): ”—sydän on tottunut olemaan hermokiihoituksen korkeapaineen alla. Lääkäri sanoi minulle tänään, etten saisi olla koskaan aivan ilman konjakkia ja adexkoli tabletteja – ja että tällainen heikkoustila rasittaa sydäntä enemmän kuin stimuloiva lääke.” Riippuvuudet ja riitaisuus ovat onneton yhdistelmä, mutta L.Onerva sitkeästi työskenteli vielä tiensä tasaiseen arkeen 1940-luvun lopulla. Olikohan hän onnellinen? Näin uskon.

(Tässä vaiheessa tekisi mieli hypätä Aarre Merikantoon ja hänen morfiiniriippuvuuteensa, ja Aarre Merikannosta loistavan elämäkerran, tiiliskiven, kirjoittaneeseen Seppo Heikinheimoon – joka halusi tulla muistetuksi, mutta ei halunnut elää. Mutta maltan mieleni enkä rönsyä sinne. Uusimmassa Parnassossa on lukemisen arvoinen Arto Virtasen artikkeli otsikolla ”Keskisormea haudan takaa” – käsittelyssä Šostakovitšin, Heikinheimon ja Thomas Bernhardin postuumisti ilmestyneet muistelmateokset. Tarjolla katkeruutta yllin kyllin, noissa kirjoissa siis.)

 ****

Vilja-Tuulia Huotarisen runokirjan ostin vain sillä perusteella, että rakastan lehmiä. Lehmät ovat lämpimiä, suuria, hyviä kumppaneita ihmiselle. Ne antavat maitoa, ne asuttavat maisemaa. Lehmät ovat tärkeitä. Palaan muihin kirjoihin ehkä joskus; nyt olen jo oppinut olla lupaamatta, mitä täällä seuraavaksi on tulossa. Se ei sitten kuitenkaan välttämättä mene niin.

Olisi ollut mukava olla perjantaina kirjamessuilla, silloin olisi ollut Penjamikin, mutta ei onnistunut. Välillä pitää tehdä töitäkin. (Nyt voisin vielä vähän juoruilla, eli kertoa kuka olikaan se, joka kiilasi ohitsemme viinibaari-kahvilajonossa, mutta käyttäydyn kuten sivistyneet henkilöt, enkä vihjaa mihinkään suuntaan.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s