Tuonen lehto, öinen lehto…

Jälleen perhesurma. Perheenäiti ajoi autonsa linja-autoa päin ja surmansa saivat äidin lisäksi hänen kolme lastaan. Perheen isä oli tuon kyseisen linja-auton kyydissä. Perheessä oli ilmeisesti – lehtitietojen mukaan – ollut ongelmia ja riitoja vastuunjaosta. Oliko äiti hullu? Oliko hän sairas vaan vain loppuunpalanut? Mitä äidin päässä, sydämessä ja rinnassa oikein tapahtui? Millainen ihminen surmaa lapsensa?

*****

En yritäkään lähteä vastaamaan noihin kysymyksiin, joita lähes jokaisen keittiönpöydän äärellä viime päivinä lienee pohdittu. En vastaa, vaan kerron kirjoista joita olen lukenut.
Olen kuunnellut Ylen Areenasta luentasarjana Maria Jotunin Huojuvan talon. Se on edelleen kuunneltavissa täältä. Huojuva talo ei kuvaa meidän aikaamme, vaan jo mennyttä historiaa, aikaa, jolloin suomalaisella naisella ei ollut niin paljon itsenäistä valinnanvapautta kuin mitä nykyään ajattelemme olevan. Aikaperspektiivi on kuitenkin toissijainen tässä tarinassa: perhedynamiikka on keskiössä, ei ajankuva sinänsä, kirjan ydintä ei voi selittää menneeseen maailmaan.

Teos kuvaa väkivaltaista miestä, joka haluaa omistaa niin vaimonsa kuin koko perheensäkin, mutta joka ei ymmärrä, miten paljon enemmän saisi, jos antautuisi toisen ihmisen läheisyydelle ja paljastaisi haavoittuvuutensa. Miestä, joka hukuttaa itsensä alkoholiin ja vallanhuumaan ja joka toistaa omaa synkkää perhehistoriaansa. Kirja kuvaa myös alistuvaa naista, joka kuvittelee tekevänsä oikein yrittäessään peitellä perheen vaikeuksia, joka ajattelee olevansa urhea kestäessään miehen lyöntejä ja jäädessään odottamaan uusia lyöntejä.

Huojuva talo oli kauheaa kuunneltavaa, niin tarkasti Jotuni kuvaa elämänsä mustuuteen totuttautuvan perheenäidin, vaimon, naisen mielenliikkeitä. Monta kertaa joutuu huudahtamaan: ”Nainen, tuo ei ole elämää, nyt heti lähdet sieltä!” Kirja on kauhea, mutta hyvällä tavalla: se antaa minulle jotakin sellaisen ihmisen tuntemuksista, joka elää väkivallan, sillä uhkaamisen ja alistamisen ilmapiirissä. Jotuni kuvaa tarkasti myös erilaisten perheiden erilaisia sisäisiä suhteita. Maaseutu näyttäytyy jonkunlaisena idyllinä; kaukana korpitaipaleiden takana elävä päähenkilön enon perhe on tasapainoinen, onnellinen, suora suhteissaan. Kuin tolstoilaiset Levin ja Kitty suomalaisella maaseudulla.

Huojuva talo on kirja, joka hyökkää lukijaansa kohtaan aiheellaan. Suurimmat kirjalliset ansiot minä antaisin sille jo mainitsemastani päähenkilön mielenliikkeiden kuvauksesta – kyse ei tunnu olevan edes ”kuvauksesta” vaan päähenkilön sisällä olemisesta, ja sinne lukijakin siis pääsee. Moitteita teos saa minulta, kuten monilta jo ennen minua,  loppuratkaisustaan. Päähenkilö saa eräänlaisen lottovoiton ja löytää nuoruutensa satuprinssin uudelleen. Kumpikin elementti tuntuu olevan ristiriidassa kirjan muun aineksen kanssa. Ne selittyvät sillä, että Jotuni osallistui Huojuvalla talolla vuonna 1935 romaanikilpailuun, johon käsikirjoituksen lähettäessään ilmoitti olevansa kiinnostunut vain voitosta – ja kun voittoa ei tullut, jäi arasta ja vaikeasta aiheesta kumpuava käsikirjoitus kustantajan pöytälaatikkoon odottamaan aina vuoteen 1963 saakka. Jos se olisi julkaistu kirjailijan elossa ollessa, hän luultavasti olisi hionut käsikirjoitustaan – ehkäpä juuri loppuratkaisunkin osalta. Julkaisuvuonna oli ehtinyt kulua jo 20 vuotta kirjailijan kuolemasta.

*****

Huojuva talo voisi päätyä perhesurmaan. Perheen sisällä väkivalta kuitenkin pysyy juuri ja juuri niissä uomissaan, että se voi jatkua. Perheen piina päättyy siihen, että väkivaltainen mies surmaa toisen naisensa, sen jälkeen itsensä. Toinen nainen ei alistunut, vaimo alistui, minkä vuoksi toivoton tilanne jatkui vuosikausia. Alistuva vaimo on mielestäni myös raskaasti syyllinen niin omaan kohtaloonsa kuin varsinkin lastensa menetettyyn viattomuuteen. Hyvään lapsuuteen kuuluu luottamus ja arkailemattomuus, ja niistä kummastakaan tämän pariskunnan lapset eivät pääse isänsä ja äitinsä vääristyneen suhteen vaikutuspiirissä nauttimaan kuin rajoitetussa määrin, ja vain äitinsä kautta.

Ei ole ollut yllättävää lukea, että Jotunin oma perhe-elämä oli varsin ristiriitaista ja myös ilmeisesti väkivallan värittämää. Lisää Jotunista henkilönä kertoo tämän pojanpojan Kari Tarkiaisen kirjoittama elämäkerta-muistelmateos. Kirjasta – nimeltään Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy – on kirjoittanut blogissaan Jaana Toisen tähden alla, linkki tässä.

Maria Jotuni: Hujuva talo (EH)Monen perhesurman taustoja selvittäessään ovat lehdet kirjoittaneet, että perheessä ei tiettävästi ainakaan ollut esiintynyt väkivaltaa ennen traagista loppua. Huojuva talo on kuvaus ensisijaisesti perheväkivallasta. Perhesurma on Tiina Raevaaran viime keväänä ilmestyneen Laukaisu-nimisen yhdenpäivänromaanin aihe (Paasilinna). Tämän kirjan perheenäiti Pauliina on vihdoin saamassa itsestään irti sen, mitä Lea Huojuvassa talossa ei saanut aikaiseksi: hän aikoo lähteä painostavasta suhteesta. Alkaa olla jo liian myöhäistä, koska hänkin on jo vajonnut syvälle masennuksen ja suunnattoman häpeän alhoon. Ja loppujen lopuksi onkin totaalisesti liian myöhäistä. Kerkko, vielä syvemmän masennuksen vanki, ehtii tehdä ratkaisunsa ensin. Se tavallinen tarina.

Kerkko ei kestä ajatusta siitä, että hänet jätettäisiin, että hänen perheensä ja hänen oma heikkoutensa näkyisi muille. Siksi hän ampuu. Siksi hän tappaa. Kuolema on parempi kuin surkea häpeällinen elämä.

Mutta minä en ymmärrä Kerkkoa. Kaiken sen, mitä Raevaara kuvaa, olen jo lukenut lehtiraporteista, kuunnellut uutisista ja keskusteluohjelmista. Kirjailija kokoaa asiat taitavasti yhteen, päiväraportti on uskottava, mutta siltikään en pääse Kerkon ymmärtämisessä yhtään pidemmälle kuin olen päässyt Anneli Auerin tai Pornaisten kaivosurmaäidin tai Helsingin Bulevardin tapauksessa. Kerkko makaa vain kotona ja on heikko; ei väkivaltainen, mutta kovin heikko, kurja mies, mihinkään kykenemätön. Miksi? Hän ei ole väkivaltainen, mutta lopulta ampuu kaikki. Ehkä kirjailija Kerkon kautta ilmaisee, että kerkkoja ei voikaan ymmärtää.

Vaimo alistuu ja häpeää kuten Maria Jotunin kuvaama vaimo. Kumpikaan vaimoista ei tiedosta tilannettaan, ei huomaa elävänsä kauheaa ja epänormaalia elämää. Jotunin avioparin väliltä puuttuu normaali keskustelu, vaimo on koko ajan hermoherkkänä aistimassa, miten toimia ja puhua, jotta mies ei menettäisi malttiaan. Mutta hän osaa osoittaa lapsilleen rakkautta, osaa puhua heille, osaa olla perhe heille. Raevaaran teoksen vaimo ei osaa. Hän on menettänyt otteen paitsi parisuhteeseensa, myös lapsiinsa. Raevaaran Pauliina ei kykene kannattelemaan kotiaan, vaan se on kaaoksessa. Se on pilaantunut, kuten Pauliina itse ilmaisee. Hän näkee muiden elämän toisten elämänä, joka on kaukana hänen omastaan; jotakin sellaista mitä hänelläkin joskus ehkä oli ollut. Jotunin Lea kannattelee, kannattelee kaiken uhallakin, ja kulissi pysyy yllä. Mutta lapset alkavat vihata isäänsä, esikoinen myös ilmaisee tyytymättömyytensä äidin alistumiseen. Leaa ja Pauliinaa yhdistää se, että kummankin parisuhde alkoi kovin sattumanvaraisesti ja hätäisesti, puhumatta ja katsomatta kunnolla.

Tiina Raevaara: Laukaisu (EH)Jotunin kirjan aviomies on sairaalloisen itsekeskeinen narsisti (ks. vaikkapa täältä lisää). Raevaaran perheenisä on niin masentunut, että hänkään ei näe muuta kuin itsensä. Siinä mielessä narsisti. Perhetragedioiden tapahduttua meillä on kova tarve yrittää selittää ja ymmärtää. Siitä tarpeesta lienee noussut myös Raevaaran vimma kirjoittaa tämä kirja.
Tiina Raevaaran kertojan käyttö antaa tilaisuuden käydä läpi perhesurmien problematiikkaa yleisemmällä tasolla. Enimmän aikaa se on toimiva ratkaisu, paikoin on mukana mielestäni päälleliimattua luennointia, siinä tämän teoksen heikkous. Paulinnan ajautumista seksikuvauksiin en myöskään oikein ymmärtänyt.

*****

Yksi kaikkien aikojen kauneimmista kuorolauluista on Jean Sibeliuksen Aleksis Kiven runoon säveltämä Sydämeni laulu. Mistä se kertookaan? Tuudittajan, Seunalan Annan, Eeron emännän ajatus on, että lapsi pääsisi helpommalla, jos tämä nukkuisikin Tuonelan impien helmoissa äidin helman sijasta. Anna johdattelee: ”Sanoppas lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri—.” Anna on se, joka on nähnyt kummia näköjä, hän, emäntäinen, usein käyskelee alakuloisna, mietiskelee äänetönnä, kertoo Kivi. Anna ajattelee kuolemaa ratkaisuna. Jos lapsi kuolisi. Lapsi pääsisi helpommalla, jos tämä nukkuisikin Tuonelan impien helmoissa äidin helman sijasta. Äitikin säästyisi niiltä murheilta joita jokaiseen kasvun seuraamiseen liittyy. Jos lapsi kuolisi. Kauheasta asiasta, sellaisesta jota kaikkein eniten kammoamme, lapsen kuolemasta, voi luoda myös järkyttävän kaunista runoutta ja musiikkia.

”Tuonen lehto, öinen lehto,
siell’ on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.

Siell’ on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
kaitsea Tuonelan karjaa.

Siell’ on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa Tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss’ kellahdella,
kuullella kehrääjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.”

Ylioppilaskunnan laulajien esitys Sibeliuksen  laulusta on kuunneltavissa täältä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s