Olen lukenut Anni Polvalta yhden ainoan kirjan, ja siitä tapahtumasta on melkein sata vuotta – ei kun hei, ei sentään, täytin vasta 54 vuotta. Siitä täytyy siis olla vähemmän kuin sata vuotta. Veikkaan, että jos veikkaan yhden ja ainoan Tiina-kirjan lukemisestani olevan 42 46 vuotta, en veikkaa kovin paljon väärin. Anni Polvan syntymästä on nyt kulunut sata vuotta.
Tiina-kirja oli mieleenpainuva lukukokemus. Muistan selvästi tunteeni ja ajatukseni sen parissa. Tiina oli ärsyttävä, tapahtumat epäkiinnostavia, henkilöt teennäisiä, kirja siis huono. Olin hämmentynyt: on siis olemassa myös huonoja kirjoja. Mutta ennen kaikkea muistan kummastukseni sen johdosta, että niitä saman sarjan kirjoja näkyi kirjaston hyllyllä olevan pitkä rivi, ja sen johdosta, että jotkut kaverini olivat kovin innoissaan romaanihenkilö Tiinan puuhista. Päällimmäiseksi tuntemukseksi tuosta lukukokemuksesta jäi kummallinen yksinäisyys ja ihmetys: miksi minä en voi pitää siitä, mistä monet muut näyttävät pitävän? Onko minussa jokin vika? Miten tämän vian kanssa voin elää?
Palasin siis vikkelästi Tiina-harhapolulta Viisikoiden ja Tarzan-kirjojen pariin, Jack Londonin seikkailukirjojen pariin, tuli Tapani Löfvingin seikkailut, sisareni johdatti minut Anna-kirjojen pariin, tuli Pikku naisia; tuli A. Dumas, ja tuli vinot pinot Asterixeja ja Tinttejä, tuli Grimbergin Kansojen historia. Sitten tuli myös Hertta– ja Lääkäri-sarjat, joista kesäkaverini oli niin innoissaan. Luin kaksi tai kolme ja tunsin taas itseni hölmöksi ja ulkopuoliseksi.
Jokunen vuosi kului ja tartuin Sinuheen. Isä taisi vähän estellä – että olin muka liian nuori lukemaan Sinuhe egyptiläistä, mutta eipähän hän kirjaa minulta poiskaan ottanut.
Anni Polva antoi minulle siis todella merkittävän lukukokemuksen.
Yhtään Tiina-kirjaa ei ole hyllyssäni, nämä ovat.
Kirjeitä ohikulkijalta 
Hauska löytää ”kohtalotoveri”, minullekaan Tiina-kirjojen lumo ei koskaan auennut. Niiden pohjalta tehdystä (1990-lukulaisesta) tv-sarjasta sen sijaan tykkäsin kovasti.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! Totta puhuakseni vähän arkailin julkaista tätä ylläolevaa pätkää; halutessaan kokemukseni ja ajatukseni voi tulkita jonkunasteiseksi snobismiksi. Mutta semmoinen arkailu on turhaa, rehellisyys on kivempaa.
TykkääTykkää
Tuttuja tunteita. Muistan itse lukeneeni yhden Viisikon alakouluikäisenä ja olleeni ihmeissäni. Tylsästi kirjoitettu, teksti ei vetänyt ollenkaan, oudon takakireitä henkilöitä (ne Viisikon jäsenet siis). ”Vanhempamme eivät hyväksyisi, jos käyttäytyisimme huonosti”. Ja eväät mukana seikkailuretkellä. Pahinta oli itse tekstin, siis kielen tympeys. Ja tästä kaikki kovasti tykkäävät? Käsittämätöntä. Sitten menin halpaan. Aloitin nimittäin toisenkin Viisikon, ajattelin, että ehkä se eka oli huonompi yksilö sarjassa, maanantaikappale. No ei ollut, ihan samaa jöötiä oli se toinenkin. Kesken jäi. Sama toistui vähän myöhemmin Alistair McLeanin kanssa (varmaan ensimmäisiä ”aikuisten kirjojani”): tylsä kirja, epäusko, uusi yritys ja karmea totuus.
Tutun tuttu kertoi Tiina-kirjoista aikoinaan seuraavaa. Hän nimenomaan piti Tiinoista kovasti ja samastui erityisesti T:n kaveriin, poikaan (jonka nimeä en muista, yhtään Tiinaa ei ole tullut luettua), ei kuitenkaan ilmeisesti poikakaveriin. Tiina oli hänen mielestään niin kiva giltsi, että hän jopa raaputti kirjoista tämän jätkän nimen pois ja kirjoitti oman nimensä tilalle.
Se hyvin ja vetävästi kirjoitettu kieli on vissiin minulle ollut aina tärkeää. Ja juonten seuraaminen ihan tervanjuontia. Putoan aina kärryiltä mutkikkaista juonista. Juonet ovat minusta yleensä ikävystyttäviä, jotenkin väkinäisiä, joskus jopa lapsellisen tuntuisia pakollisia kuvioita. Ja kaikkein tönköintä juonen kuljetusta ovat sarjat, kuten Viisikko tai dekkarisarjat. Samankaltaisina toistuvia tapahtumia, henkilöitä ja tilanteita jaksosta toiseen. Mi ikävyys. On tietysti ihmisiä, jotka rakastavat sarjaromskuja juuri samasta syystä: mukavan turvallista palata tuttujen juttujen ja tilanteiden pariin. Se tiinoista.
TykkääTykkää
Minulle myös on ainakin nykyään kieli paljon paljon tapahtumia, juonta, tärkeämpi elementti kirjallisuudessa. Lapsena/nuorena kyllä arvostin seikkailukirjoissa nimenomaan juonenkääänteitäkin. Eihän esim Tarzaneissa kovin kummoinen se kielellinen ilmaisu ole, tapahtumia kyllä riittää. Aika suuri yllätys oli kuulla viime kesänä (oliko se viime kesänä? vai edellisenä?) radioluentana Tapani Löfvingin seikkailuja, se kuulosti silkalta yltiönationalistiselta roiskinnalta… Jack Londonia pitäisi lukea uudestaan, esimerkiksi koiratarina ”Jeri” teki minuun suuren vaikutuksen. 70-luvulla tuli telkkarista italialaistuotantona Lumikenttien kutsu, sekin on jäänyt mieleen.
Lohdullista kuulla jonkun muunkin putoavan monimutkaisista juonenkärryistä. Mutta ei se haittaa, se putoaminen, jos kirja muuten on hyvä ja kiinnostava, luen kuitenkin huvikseni, en laatiakseni juonikaaviota. Entäs televisio? Katson esimerkiksi mielelläni joitakin brittidekkareita, mutta en tajua niidenkään logiikkaa aina, vaikka ovat amerikkalaisia hitaampia.
TykkääTykkää