Muistoja

Pitkäperjantai oli minun lapsuudenperheessäni hiljainen päivä. Siksi se on minulle edelleen hiljainen päivä, vaikka viettäisinkin sen  laskettelukeskuksessa. Olen tänään muistellut ja muistanut. Kuolema ja kärsimys koskettavat ihmistä, meitä kaikkia. En tiedä mitä on kuoleman tuolla puolella. Seuraavassa kuvaamastani tapahtumasta tulee kesällä jo kolme vuotta. Kirjoitin ensiversion tästä muisteluksesta vuosi sitten kesällä. Nyt olen jo saanut tapahtumaan ja kokemaani etäisyyttä, mikä rohkaisee minua tämän muiston jakamaan.

**************************************************************

Puhelin soi aamukolmelta. Olin palannut Unkarin-matkalta iltayöstä ja nukuin juuri syvintä untani isän kodin vuodesohvalla. Aamulla olisi tarkoitus tehdä sisareni kanssa vahdinvaihdos isän kuolinvuoteen äärellä. Kun puhelin soi, heräsin kuitenkin välittömästi ja täydellisesti, tiesinhän mistä olisi kyse. Isä oli siis kuollut. Nousin ja pukeuduin, söin vähän ja lähdin sairaalaan. Parin kilometrin ajomatka sujui nopeasti, eihän juhannusaattona kukaan ole vielä tuohon aikaan liikkeellä. Parkkipaikkakin löytyi helposti. Sairaala oli hiljainen.  

Kun olin perillä huoneessa numero 12, halasimme sisareni kanssa. Hän oli jäänyt yöksi isän luo, koska illalla oli vaikuttanut ilmeiseltä, että loppu on lähellä. Sisko oli nukkunut katkonaisesti, oli kuullostellut isän epätasaisia hengitysääniä vähän väliä. Sitten hän oli herännyt siihen, että oli ollut niin hiljaista. Isä oli lakannut hengittämästä.  

Yöhoitajat olivat lempeitä ja hienotunteisia. En muista kaikkea mitä tapahtui ja mitä he tekivät tai mitä me teimme. Hoitajat sanoivat vaihtavansa isälle vaatteet. Me autoimme sisareni kanssa. Riisuimme riutuneen ruumiin. Se mitä puettiin sairaalan pyjaman tilalle, ei nyt ajateltuna ollut kovin mieltäylentävää: valkoinen paperinen puku. Mutta ei se minua silloin haitannut, minusta kuului tehdä niin kuin hoitajat sanoivat. Tuntui kuin olisimme vielä hoivanneet häntä. Viimeisten vuosiensa saatossa olin monet kerrat pukenut ja riisunut häntä, pessyt ja syöttänytkin. Kammannut, leikannut kynsiä, taluttanut. Ja nyt vielä tämä, se oli tarpeellista ja kaunista. 

En muista kaikkea. Muistan kuitenkin että toinen hoitajista haki ulkoa oksia kimpuksi vainajan rinnalle. Harmittelimme, että alkukesän kukkijat olivat jo kukkimisensa lopettaneet eivätkä täyden kesän kukkijat vielä aloittaneet, tyydyimme siis vehreisiin villiviinin oksiin ja vaatimattomiin pihlaja-angervon kukkavarsiin. Hoitajat vaihtoivat tavallisen sairaalapeiton vanhanaikaiseen pitsireunuksiseen päällyslakanaan ja kauniin tummansiniseen huopaan. Otin valokuvan kimpusta, kuvassa näkyy myös peitto ja lakana pitseineen.  

Ja muistan että he jättivät meidät siskokset kahdestaan sinne isän luo. Ensin puhuimme, sitten vain istuimme hiljaa. Sisareni kertoi viimeisestä viikosta. Istuimme ja ajattelimme, istuin ja ajattelin, yö oli valoisa, ja minulle tuli tuntemus; tuntemus jota en ole kokenut kovin monta kertaa elämäni aikana. Se oli syvä ja vavisuttava, täysi, melkein ylitsevuotava. 

Pisara vielä, ja olisin murtunut. Mutta tunsin olevani elossa, tunsin rakastavani ja olin onnellinen että olin juuri siinä hetkessä. Ihmettelin: kuinka kuolema voi olla näin hyvä? En voinut sanoa kokemastani kuitenkaan mitään, en kenellekään. 

Sisareni soitti veljellemme ja ilmoitti tapahtuneesta. Veli lähtisi ajamaan aamulla tännepäin. 

Lauloimme siskon kanssa isälle iltavirren. Isän sairauden ja vanhuuden vuosina olin vähitellen oppinut laulamaan iltavirsiä siten, että se vahvisti minua, siten, että ääneni ei murtunut. 

En muistaakseni itkenyt kuin vähän tuona yönä. Mutta itkin kuitenkin. Itkin sitä kuinka vaikeita viimeiset kuukaudet olivat olleet, itkin hämmennystäni siitä kuinka isä oli luottanut minuun. Itkin sitä että sisareni oli yksin istunut isän vierellä viimeisen, kaikista vaikeimman viikon. Itkin helpotuksesta.  

Nyt ei sitä perhettä, johon olin syntynyt, ollut enää olemassa. Ehkä itkin sitäkin. Perheet hajoavat, lakkaavat olemasta, syntyy uusia, ne muuttavat muotoaan. Ja sitten olenkin yksin. Ei ole sanoja kaikkeen. Ei myöskään ole sanoja kaikille. 

Kun olimme istuneet kylliksemme, hoitajat neuvoivat meitä käytännön asioissa. Pitäisi ottaa yhteyttä hautaustoimistoon. Puhuimme hautajaisista. Keräsimme isän henkilökohtaiset tavarat. Sitten jätimme hänet.  

Ajoimme isän asunnolle torin kautta. Halusin nähdä toimeliaita ihmisiä. Kauppiaat olivat pystyttämässä kojujaan varmaankin odottaen vilkasta myyntipäivää.  Oli alkamassa leppeän lämmin juhannusaattopäivä.  

*****************************************************

Tänään on leuto pitkäperjantai. Sisään nostamani omenapuun oksat versovat jo kevättä. 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s