Eletään vuotta 1979 ja…

… ja joensuulainen Topias käy lukiota, perustaa punk-bändin, on mukana valtaamassa rukoushuonetta, rakastuu, kirjoittaa musiikista paikallislehteen, lukee runoja… Hei, tämähän kuulostaa tutulta! Kuulostaa jopa niin tutulta, että vaikka hankinkin nykyään Turussa asuvan, useita runokokoelmia julkaisseen Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (kust. Robustos 2014) jo viime syksynä, heti sen ilmestyttyä, piti minun tsempata itseäni lukemiseen ryhtymisessä: tuo kaikki kuului minunkin nuoruuteeni, enkä sittenkään ollut ihan varma, haluanko taas kerrata sitä.

Mutta nyt on kirja luettu, sujui nopeasti, 144 sivua suoraviivaista kerrontaa. Kirja ei yritä olla enempää kuin se on: kertomus yhdestä nuoresta miehestä. Vaikka nuorella miehellä on runsaasti kavereita niin koulussa, bändissä, kielikurssilla, myös tyttöystäviä ja seksikavereita, tuli lukukokemuksesta tunne siitä, että tässäpä tämä nuorukainen pyörii omassa maailmassaan, sellaista se on, nuoren elämä. Ei oikein osaa nähdä muita. Ja sitä myöten palautuivat mieleen muistot siitä, kuinka itsekeskeisiä useimmat omien kaveripiirieni pojat olivatkaan, siis tuntuivat ainakin olevan, silloisen minun mielestäni. Kakaroita. Niin.

Jotenkin minulle tuli kovin nuorisokirjallinen olo tästä teoksesta. Tilanteita ei turhaan analysoida, kohelletaan tilanteesta seuraavaan, kerrotaan mitä kaveri sanoi ja mitä kertojaminä vastaa, sen kummemmin ei pysähdellä, vaan kirjan rytmi kulkee Ramonesin nakuttavaa saundia noudatellen. Ehkä siellä pinnan alla jotakin on kehittymässä, mutta sen on tarkoitus puhjeta Topiaksessa vasta joskus jossain, ehkä. Parempi tietysti näin, kuvata sitä mitä oli, kuin ällönostalgisesti värittää nykynäkökulmasta, viisikymppisen viisaudella katsoa omaa nuoruuttaan. Kari Peitsamoa, muun muassa, tämä Topias ihailee, ja jotakin peitsamomaista on siinä tavassa, jolla Kinnunen kirjottaa Topiaksestaan. Jotakin naiivia, mikä osaa olla aika hellyttävääkin.

Tyylillinen valinta vaikuttaa siten, että tarina etenee ilman erityisiä kohokohtia, eli mitään klassista draaman kaarta ei tarina muodosta. Edetään tapahtumien virrassa.

Kirjan kielellinen ilmaisu keikkuu suoruudessaan ja ajoittaisessa hellyttävässä naiiviudessaan myös vaarallisilla alueilla. Paikoin mennään kökön puolelle. Dialogit ovat paikoin kömpelön oloisia. Olisiko hiominen vielä ollut paikallaan? Kielen iskevyys kärsii pahan kerran, kun lukija pysähtyy tyylillisesti töksähtävään lauseeseen. Samaten häiritsevää on välillä se, kun kertojaminä joko vuorosanoissaan tai kertojana alkaa pitää musiikkihistoriallista luentoa. Tarkoitan kohtia, joissa selostetaan vaikkapa The Whon Quadrophenian sisältöä ja ideaa, tai Veltto Virtasen Heru-bändin koostumusta. Valveutunut lukija joko tietää asiat, ja jos ei tiedä, ottaa selvää lukemansa innoittamana.

Seksikohtaukset on kuvattu minun makuuni turhan yksityiskohtaisesti ja hassun arkisesti. Ehkä vaan olen tässä suhteessa elämän perusasioita nolosteleva romantikko.

Kritiikin sana myös kirjan nimestä. Ratsialla on biisi nimeltä Me noustiin kellareistamme. Minä jäin miettimään, mikä oli se kellari, josta Topias nousi?  Mitä olivat ne pelot, joista hän pääsi? Se tulee kirjan myötä selväksi, että kirjoittaminen on Topiakselle se suuri ja pieni, jota hän itse, omaehtoisesti, kenenkään holhoamatta, punkin hengessä, haluaa tehdä. Ratsian kappaleessa on vahvasti mukana yhteisyys, joka tuossa aikakaudessa eli voimakkaasti, osittain harhana, mutta kuitenkin. Topias-parka jää siihen nähden aika yksinäiseksi. Sikäli kirja ei ihan vangitse aikakautensa ja vaateliaan otsikkonsa henkeä sivuilleen. Topias tosin ihan eksplisiittisesti tiedostaa olevansa enemmän yksintekijä eli runoilija kuin vaikkapa bändin jäsen, mutta miksi Topiaan tarina sitten on otsikoitu juuri näin?

Joensuun ja oman nuoruusvuosieni koulukaupungin Salon tapahtumat ja henki 70 – 80-lukujen taitteessa ovat kuin kaksi marjaa. Joka kylässähän silloin perustettiin elmu, joka kylässä vallattiin rukoushuone, joka kylässä kuunneltiin samoja bändejä. Joka kylässä oli diinarinsa ja punkkarinsa ja vielä hämypunkkarit. Ja varsinaiset hämyt. Oli isät ja äidit ja opettajat. Ja taistolaiset ja taistolaisilla pelottelevat. Kaikki tuo on kirjassa niin tuttua. Se tuntuu niin turvalliselta.

Ne vuodet muokkasivat. Ne olivat tärkeitä. Ne tekivät meistä sitä mitä olemme. Siksi Tapani Kinnunen on tämän kirjoittanut.

****

Oranssi ry:n tiloissa Kaasutehtaankatu ykkösessä Helsingissä on tänään avattu pienlehtinäyttely, joka täytynee mennä katsastamaan ennen loppumistaan toukokuun viimeisenä päivänä. Oranssi ry on myös tehnyt hienon kulttuuriteon; toteuttanut projektin jossa saatettiin luettavaksi nettiin suuri määrä punk-aikakauden pienlehtiä, tässä linkki arkiston etusivulle.

Arkistosta kaivettavissa on salolaista tuotantoa oleva Vatkain & Aabell nro 2 vuodelta 1979. Oman lehtiprojektini jälkeen liityin poikien porukkaan, kasaamaan V&A:ta. Lehdessä on allekirjoittaneen vuodatus otsikolla Suuria asioita. Juttuni alkaa seuraavasti:”Muuttuuko maailmassa ikinä mikään? Pystymmekö me sittenkään vaikuttamaan toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan?” Jos nämä virkkeet luettuasi yhä haluat lukea käsin tekstatun jutun, klikkaa ylläolevaa linkkiä. Itse en kyennyt juttua enää lukemaan kokonaan…

Ja lopuksi puheenvuoro Ratsialle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s