Yksin yhdessä – kuulumisia vuodelta 1976

Vuonna 1976 olin toiveikas ja pelokas 15-vuotias, kirjoitin aineita oppikoulussa ja kuuntelin illat pitkät musiikkia. Vuonna 1976 olin oppikoulun neljännellä luokalla (vastaa peruskoulun kahdeksatta luokkaa) ja halusin toimia paremman maailman puolesta, halusin uskoa ihmiseen mutta en oikein uskonut siihen, että itse koskaan löytäisin todellisia sielunkumppaneita. En näköjään uskonut siihenkään, että vähän yli kaksikymmenvuotiaat taiteilijat voisivat uskottavasti kuvata nuoruuden kivuliaisuutta, hehän ovat jo aikuisia. Kolme vuotta vanhempi sisareni oli tukipylvääni. (”Without her I wouldn´t be here saying this!”) Kuuntelimme Wigwamia, Tasavallan Presidenttiä, Tabula Rasaa, Novaa, Nimbusta, joo, Hurriganesiakin, Royalsia,  kaikenlaista, jazzia, Zappaa, hullua Virtasta, Henry Cow´ta; minä paljon myös klassista musiikkia, Bachia, Brahmsia, Mozartia, maailma oli avoin ja samalla niin täynnä suljettuja ovia. – Seuraava teksti on ainekirjoitukseni keväältä 1976. Tervetuloa mukaan. Tarina jatkuu.

Ainevihkon sisäkannen kuvioita

*********

Kansallisoopperan pienellä näyttämöllä sai 15.10.1975 ensi-iltansa Yksin yhdessä -niminen balettikonsertiksi nimetty teos. Mielestäni esitys kattaa kaiken sen, mistä taide ja kulttuuri ovat lähtöisin – eli se on kuvaus ihmisestä ja yhteiskunnasta sekä niiden vuorovaikutuksesta.

Esitys on syntynyt ryhmätyönä, joskin yksi ideointiryhmän jäsenistä, Jukka Gustavson, kantaakin päävastuun teeman suunnittelusta. Jukka Gustavsonhan on yksi edistyksellisen popmusiikin keulahahmoista Suomessa – hän on myös säveltänyt musiikin tähän balettiin.

Yksin yhdessä on toteutettu lähinnä tanssin, mimiikan ja pop-musiikin keinoin. Esityksen alkusysäys on peräisin joiltakin Kansallisoopperan tanssijoilta – he halusivat kerrankin luoda jotain täysin uutta ja itsenäistä. Klassisessa baletissahan ei tanssija ole mukana itse luomistapahtumassa, vaan hän joutuu olemaan koreografin luomisvoiman välittäjänä. Klassisessa baletissa ei tanssijalla ole mahdollisuutta ilmaista itseään täysin vapaasti eikä ole mahdollisuutta myöskään improvisointiin.

Oopperan äänitarkkailijan Kari Tiitisen välityksellä baletin ideointiin saatiin mukaan säveltäjät Jukka Gustavson ja Pekka Pohjola, molemmat tunnettuja vahvasta omaperäisyydestään ja luomisvoimaisuudestaan. Heidän oli määrä yhdessä säveltää musiikki esitykseen, mutta Pohjola joutui muiden töittensä takia jättämään koko työn Gustavsonin harteille.

Siinä vaiheessa, kun teemaa ”yhteiskunta vastaan ihminen l. yksin yhdessä” alettiin suunnitella ryhmässä, ilmeni ylitsepääsemättömiä näkemyseroja sen jäsenten kesken – niiden vuoksi päätettiin, että jokainen ideoi oman suunnitelmansa itsenäisesti, minkä jälkeen voitaisiin näistä sitten koota teoksen lopullinen sisältö. Tämä johti siihen, että idea, joka toteutettiin, oli pääasiallisesti juuri Jukka Gustavsonin. Yksin yhdessä heijastelee hänen ajatusmaailmaansa täydellisesti: siinä on sama mietiskelevä, kaikkeen tunkeutuva, mutta ei kuitenkaan väkivaltainen (näitä sanoja käyttäisin mieluimmin tätä tunnelmaa kuvaamaan, jos musiikkia tai muutakaan ei-sanallista taidetta yleensä pystyy sanoin kuvailemaan) tunnelma, mikä on kuultu ja koettu aiemminkin Gustavsonin teoksissa. Hänhän oli viisi vuotta mukana Wigwam-yhtyeessä kantavana voimana.

Baletin harjoitukset pääsivät täydellä teholla käyntiin vasta muutamaa kuukautta ennen ensi-iltaa, ja tällöinkään ne eivät olleet varmastikaan niin tehokkaita kuin ne olisivat voineet olla. Siihen on parikin syytä: sävellystyö oli vielä syksylläkin jonkin verran kesken, sillä kovassa kiireessä ja touhussa ei varmaankaan ole kovin helppo keskittyä sellaiseen työhön; tanssijat eivät saaneet Oopperan taholta tarvittavaa työ- ja luomisrauhaa, vaan he joutuivat raskaimpana harjoitusaikanakin iltaisin esiintymään muissa baleteissa. Se, että ensi-ilta oli määrätty niin aikaiseen ajankohtaan, aiheutti myös sen, että Gustavson otti jo säveltämistä aloittaessaan lähtökohdaksi sen, ettei hän ehdi säveltämään kuin baletin ensimmäisen osan, toinen koottaisiin teemaan sopivista muiden säveltäjien kappaleista.

Olen itse nähnyt esityksen kahdesti: ensimmäisen kerran marraskuun alkupäivinä Helsingissä ja toisen kerran tammikuun alussa, jolloin Kansallisooppera vieraili Turussa.

Kansallisoopperan pieni näyttämö ei ole erityisen edullinen tasaisen lattiansa ja todella pienen näyttämönsä vuoksi, mutta näitäkin seikkoja on osattu käyttää hyödyksi esitystä kehiteltäessä – katsoja tuntee olevansa koko ajan keskellä tapahtumia ja pienet tilat saavat aikaan kodikkaan ja vapaamman tunnelman.

Sekä Helsingissä että Turussa yleisö koostui pääasiassa nuorista, mutta oli mukana toki vanhempaakin väkeä, niitä, jotka käyvät katsomassa kaikki baletin tai yleensä ”korkeamman taiteen” esitykset. Varmasti joku näistäkin sai paljon esityksestä, mutta luulen, että suurin osa heistä kuvaannollisesti sulki korvansa ja silmansä, kun he näkivät lavalla rumpuja, sähkökitaroita ja kaiken kukkuraksi niitä soittamaan astelevat ”kauheat partaradikaalit”, niin kuin Turussa kuulin takanani istuvan arvokkaan rouvan muusikoita nimittävän.

Baletin alku on mielestäni sellainen, että se saa tarkasti seuraamaan, mitä lavalla tapahtuu: muusikot tulevat soittimiensa ääreen ja ja pitävät muutaman minuutin – tässä tapauksessa nuo muutamat minuutit tuntuvat ainakin pariltakymmeneltä minuutilta – hiljaisuuden, sillä noin kahden tunnin mittainen intensiivinen, joka esityskerta uusiutuva teos vaatii keskittymistä.

Yksin yhdessä -äänilevy ilmestyi vasta vuonna 1978

Ensimmäisellä kerralla tämän hiljaisuuden vaikutus minuun oli lamauttava: tunsin melkein pakokauhua, kun sali hiljeni täydellisen äänettömäksi ja uskalsin tuskin hengittää, sillä pelkäsin rikkovani pienimmalläkin äännähdyksellä hiljaisuuden lumouksen. Toisella kerralla vaikutus oli aivan toisenlainen: istuin rauhallisena ja odotin iloisin mielin tanssijoiden saapumista. Hiljaisuus teki minut todella iloiseksi; tunsin olevani jo tuttu odotettavissa olevien tapahtumien kanssa.

Yksin yhdessä ei paljoakaan tanssilliselta puoleltaan nojaudu klassilliseen balettiin, ja tästä johtuen tanssijoilla on mahdollisuus improvisointiinkin niin kuin myös muusikoilla. En tosin ole mikään asiantuntija baletin teknisestä puolesta puhuttaessa, mutta sen pystyn sanomaan, että ensimmäinen osa lienee se, jossa käytetään pohjana enemmän klassista balettia kuin modernia tanssia, ja tämä osa on myös se, joka on enemmän syvällisempi ja ”vakavampi” kuin toinen.

Baletin alkua en ymmärtänyt ensimmäisellä kerralla enkä toisellakaan kerralla, mutta olen jälkeenpäin miettinyt sitä ja pystynyt muodostamaan siitä selvemmän kuvan. Aivan alun jälkeen esitys onkin huomattavasti yksiselitteisempi, sen kielen ymmärtää juuri sillä hetkellä, kun esitystä seuraa. Tätä seikkaa hämmästyinkin aluksi, sillä yleensähän todella syvälliseksi kutsuttu taide on sellaista, josta ymmärtää tuskin mitään, ja myös minä odotin, paitsi mielenkiintoista, niin myös välillä liian korkealentoista esitystä. Ja kun sitten huomasinkin teoksen kielen olevan suoraa ja täysin ymmärrettävää, ilostuin ja seurasin esitystä entistäkin tarkkaavaisemmin.

Alussa kuvatun maailman ja ihmiskunnan luomisen tapahtumaa – eräänlainen tulkinta raamatun luomiskertomuksesta – siirrytään tarkastelemaan yksilön kehitystä ja sitä, miten jokainen kuitenkin on yksin yhteiskunnan ja yleensä elämän asettamien suurten vaatimusten edessä. Koko esityksessä käytetään runsaasti myös teatterin keinoja eli tanssijat ovat mukana koko sielullaan eivätkä vain vartalollaan.

Ensimmäinen osa kuvaa lapsen kasvua murrosikäiseksi ja siitä aikuiseksi sekä niitä tuskia, joiden kautta hän viimein löytää itselleen ihanteet ja esikuvat. Tässä on mielestäni onnistuttu erittäin hyvin, sillä jokainen nuori joutuu käymään läpi nuo samat vaiheet – jokainen tuntee aikanaan kuolemanpelon, inhon aikuisia kohtaan, jengin painostuksen jne. Ajattelin ennen kuin olin nähnyt teosta, miten itse jo aikuiset ihmiset pystyvät välittämään tuollaisia tunteita, mutta he selviytyivät siitä odottamattoman hyvin.

Toinen osa on laajempi analyysi yhteiskunnasta, siitä, miten yksi mahtailevasti liikehtivä voimahahmo määrää massan tahdin ja tanssin kuvion – näinhän on, oli sitten kysymyksessä poliitikko, liikemies tai pop-idoli; massa seuraa aina mukana ja jos syntyy vähäistäkin hämminkiä, sen aiheuttaja kyllä mukautetaan pian takaisin pomon suunnittelemiin kuvioihin.Tämä turtumus tappaa viimein taiteenkin: tanssijat suorittavat tietyt kuviot ja poistuvat työstään kiirehtien ja kellokorttinsa leimaten.

Mutta Yksin yhdessä ei ole kuitenkaan täydellisen pessimistinen näkemyksissään, eikä se näin ollen jää pelkäksi ihmiskunnan itsesäälissä kylpeväksi kokonaisuudeksi, sillä vaikka ongelmiimme ei voi mitään patenttiratkaisua esittääkään, on jokaisella kuitenkin toivo paremmasta, ja ilman sitä ei maailmaa saada rahtuakan muuttumaan. Baletissa ihmiskunnan tulevaisuus on esitetty hyvin valoisana: vaikka onkin aika, jolloin massa on alistettu pomon mekaaniseksi työvälineeksi, tulee vihdoin joku, joka vähitellen saa nämä koneet jälleen ihmisiksi – ja vaikka he sitten käyvätkin taisteluun entistä pomoaan vastaan, tulee tässäkin tilanteessa joku väliin ja sulauttaa pomonkin yhteiseen, tasapainoiseen tanssiin. Silloin, kun näin baletin ensimmäisen kerran, tässä kohtauksessa oli pomon mukaanhyväksyminen toteutettu aivan konkreettisesti, eli hän löi veljen kättä entisten orjiensa kanssa. Tämä oli mielestäni jotenkin läpinäkyvää ja kovin naiivia – tuli mieleen tilanne, jossa Nixon ja Mao kättelevät ja hymyilevät tuota ikuista hymyään. Niinpä olinkin mielissäni, kun Turussa tämä kättely oli jätetty pois ja sulautuminen tapahtui ilman väkinäisiä liikkeitä.

Mainitsen vielä sen, että en sulautumisesta puhuessani tarkoita sitä, että kaikki sulautuvat yhdeksi latteaksi massaksi – tosin ilman pomoa! – vaan sitä, että jokainen ottaa huomioon myös toiset ja näin ihmiset muodostavat sulavan ja joustavan yhteisön.

Baletin toinen osa on eräänlainen kontrasti ensimmäiselle, sillä vaikkakaan sen sisältö ei ole vähääkään merkityksettömämpi kuin ensimmäisen osan, sen käsittelytapa on jotenkin kevyempi ja vauhdikkaampi. Tämän johdosta monet ovat ennättäneet arvioimaan toista osaa hätiköidysti kootuksi ja keskeneräiseksi. Toisessa osassahan on musiikkikin vieraiden säveltäjien käsialaa. Mielestäni olisi väärin väittää toista osaa keskeneräiseksi, sillä se ikään kuin palauttaa katsojan takaisin maan päälle alkuosan vietyä hänet mukanaan ihmisen sisimpään. Ja tämä toinen osa oli muuttunut melkoisesti näkemieni esityskertojen välillä, ja Turussa koko teos vaikutti kypsemmältä. Tässä on tietysti otettava huomioon myös se, että jokainen esityskerta on erilainen, koska tanssijoiden on aina otettava uusi ote balettiin, sillä muutenhan se perusidea jäisi toteutumatta eli esittäjät alkaisivat vain toistaa jo opittuja kaavoja.

Yksin yhdessä antaa lopuksi yleisölle kovan palan mietittäväksi, johon tosin annetaan vastauskin – viimeksi nimittäin kuullaan Bob Dylanin säveltämä jo klassikoksi muodostunut ”Blowin’ In The Wind”. Se todella kruunaa kaiken!

”Mutta onko Sinun silti aina kirjoitettava näin laajasta aiheesta?” kysyy äidinkielenopettaja Reetta Nieminen.