Tunnustuksia lukukamarista

Pääsiäinen: neljä vapaapäivää. Ihan vapaaksi en taida itseäni kuitenkaan tuntea. Viime yönä näin unta, jossa opetin suomea, oppilaana oli edellisiltana televisiosta katsomani Taking Woodstock -elokuvan (ohj. Ang Lee) herttainen päähenkilö, Elliot Tiber, ’Elli’, jota sopivan vähäeleisesti esitti lapsenkasvoinen Demetri Martin. Nuorukainen oli varsin hyvä oppimaan suomea. Unessani siis.

Yöaikaan sitä tietysti toivoisi olevansa jossain muualla kuin luokkahuoneessa suomen alkeita opettamassa. Onko olemassa jotain poppakonsteja siihen, miten voisi vaikuttaa uniensa sisältöön? Tiedän kyllä itsekin yhden keinon, mutta en ole varma pystynkö soveltamaan sitä – pystyisinkö nimittäin vähentämään niiden tuntien määrää, joina teen työtä, tai suunnittelen ja ajattelen sitä? Miten huijaisin itseni esimerkiksi enemmän lukemaan kirjoja, enemmän kuuntelemaan musiikkia, enemmän kirjoittamaan

Kun lukuhalut ovat vähissä, kirjat jäävät kesken. Aloitin jouluna Patti Smithin M Train -muistelmateoksen (Siltala 2015), se melkein imaisi, mutta ei ihan. Kirjanmerkki on sivulla 237, kaikkiaan sivuja 259. Kirja on fragmentaarista muistelua, joten keskeytykset eivät ole kohtalokkaita, mutta tiedän kyllä ettei kuukauden tauko lukemisessa ole kirjalle hyväksi.

Noin kuukausi sitten sain käsiini Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen tiiliskivimäisen tietokirjan Suomalaiset fasistit (WSOY 2016). Sen tietosisältö on mielenkiintoista ja näköaloja avaavaa, mutta tämänhetkinen meikäläinen ja myös kansainvälinen poliittinen ja henkinen ilmapiiri tekee tämän teoksen lukemisen minulle raskaaksi. Kun äärioikeistolaiset ja eriasteiset rasistit mellastavat netissä, katupartioissa ja tänään myös Brysselin kaduilla, on hätkähdyttävää tajuta yhtäläisyyksiä 30-luvun Suomeen. Voimavarani eivät nyt riitä koko kirjan lukemiseen. Selailen ja lueskelen ja rakennan historian palapeliä, taas tullen muistutetuksi siitä, että ei ole yhtä, selkeää, kaunista, johdonmukaista tarinaa nimeltä ”Suomen historia”. Kirja tuntuu hyvin kirjoitetulta, teksti juoksee eikä estä lukijan ymmärrystä.

Sotienvälistä historiaa lukiessani kohtaan myös omaa sukuhistoriaani ja mietin, mitä kaikkea olisikaan omilta vanhemmiltani pitänyt kysyä, mistä kaikesta olisi pitänyt keskustella. Nyt elämme vuotta 2016 – on 36 vuotta siitä kun pääsin ylioppilaaksi. Ylioppilaskeväänäni oli kulunut samaiset 36 vuotta siitä, kun isäni oli Petroskoissa keväällä 1944, lukiosta armeijaan ja rintamalle määrättynä; 19-vuotiaalle minulle se tuntui olevan valovuosien päässä omasta hetkestäni, nyt olen vähitellen alkanut ymmärtää kuinka lyhyt onkaan ihmiselämä. Salon seudun sotaveteraanit ovat keränneet täkäläisten veteraanien muisteluksia, siellä myös isäni kertomus, tässä

Jotain erittäin liikuttavaa on tässä minun isäni omassa luonnehdinnassaan: ”Olin sangen epäsotilaallinen, eikä minun sotilasurani ollut mikään nousujohteinen tai sankaritekoja sisältävä.” Mutta hän oli mitä parhain isä, vaikken sitäkään nuorena tiedostanut enkä varsinkaan myöntänyt.

Vaikka en nyt pystykään paneutuneesti ja innostuneesti lukemaan, pysyttelen kirjoissa kiinni monin tavoin. Selailen kirjoja, järjestelen hyllyjä, hypistelen. Poikkean kirjastoon, antikvariaattiin, kirjakauppaan. Kirjakauppa tosin ei mitenkään itsestäänselvästi ole kirjallisuudenlukusuhdetta ylläpitävä ja hoitava paikka: kosmetiikkaa, ”oheistuotteita”, koruja, paperitavaraa, tietysti. Kaikenlaista roinaa, jolla tehdään tiliä. Ja kun David Foster Wallacen Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Siltala 2014) on pantu dekkarihyllyyn, sanon OHO ja melkein vihastun myyjälle (en kuitenkaan ollut tuossa vaiheessa syksyä, sillä tämä tapahtui jo syksyllä, niin pahasti opetustyön koettelema ja siihen niin pahasti uppoutunut, että olisin ajanut myyjän ulos ”luokasta” eli kaupasta tämän virheen vuoksi). Wallace on outo ja kiivas, välillä niin helppo ja sujuva, niin tuttu ja oma, välillä rasittava pilkunviilaaja ja selittelijä, ja luen senkin loppuun myöhemmin, en kesällä kuitenkaan.

Thomas Bernhardin Hakkuu (Teos 2004, alunperin ilmestynyt v. 1984) osui käteeni  maaliskuun alussa turkulaisessa antikvariaatissa. Toisin kuin suuria painoksia painetuista ykköshittikirjoista, joita saa antikvariaatista – tai kirjakaupan alelaarista – muutamalla eurolla, tästä pyydettiin yhdeksän euroa. Maksoin sen. Sen jälkeen olen melkein päivittäin lukenut kirjasta puoli sivua tai sivun, tai neljäsosasivun, satunnaisesti mistä kohdasta milloinkin. Kirja kestää sen ja minäkin melkein. Kauhea vimma tällä  kirjan päähenkilöllä tietää kaikki, olla oikeassa ja antaa tuomionsa toisten toimista, luonteesta, tarkoitusperistä ja elämästä. Hän puhuu koko ajan toisista ihmisistä, mukamas, mutta taitaakin pohtia omaa itseään. Jos osaisin, kirjoittaisin jotakin Bernhardin elämäkerrallisesta sarjasta, jonka lukemisesta on jo noin vuosi aikaa. Se sarja osaltaan vaikutti tämänhetkiseen lukemisen vaikeuteeni: mitä sen jälkeen voisi edes lukea? Tai vielä painavammin: mitä syytä minulla enää on ainakaan kirjoittaa?

Kautena, jolloin lukeminen ei luista, on turha haaveilla suurisuuntaisista musiikkielämyksistäkään. Mutta ei kaiken tarvitsekaan olla suurta ja mullistavaa ja ekstaattista. Riittää vähempikin. Thomas Bernhardiin liittyy yksi viime aikojen harvoista mainitsemisen arvoisista musiikkikokemuksista. Viime vuoden marraskuussa kotikaupungissani Salossa toteutettiin leffatapahtuma Kaleidoskooppi, ja yksi minifestivaalin tapahtumista oli yhdistetty musiikkivideo-konsertti-ilta kaupunkimme taidemuseossa Veturitallissa (täällä lisäinfoa). Tuona iltana kitaravirtuoosi Patrik Kleemola (lisää hänestä täällä, tosin vaikuttaa siltä että nettisivuja ei päivitetä ollenkaan niin ahkerasti kuin kitaristin Facebook-sivuja; FB:ssa taas näyttää olevan infoa sekä hänen artistiprofiilissa, josta voi tykätä että hänen yksityisessä profiilissaan, jossa tosin tapahtumat näkyvät julkisina – joten kaino pyyntö: saisiko näin musiikin kuuntelijana eli maksavana asiakkaana tiedot, esimerkiksi konserttipäivämäärät, kootusti yhteen julkiseen selkeään paikkaan!) kantaesitti  Harri Suilamon tuoreen sävellyksen, Thomas Bernhardin tuotannosta innoituksensa saaneen soolokitarakappaleen Biographie des Schmerzes – Bernhard-Fragmente. Bernhardia lukiessa kulkee minulla ainakin mukana koko ajan sivuääniä, huojuvuutta, ärsyttäviä toistoja, Bernhard kiusaa minua, ja tekee sen juuri samoin kuin elämä ympärilläni, ja minä itsekin, eli Bernhardin tekstit ovat yhtä aikaa kauheita ja kauniita. Tämä musiikkiesitys on uskomattoman lähellä sitä totuutta, jonka Bernhard kuvaa sanoillaan. Kleemolan Salossa taltioitu esitys on nähtävissä ja kuultavissa täällä. Huomautus kuuntelijoille: soitin ei ole epävireessä, korvaa häiritsevät mikrointervallit ovat juuri kuin pitääkin. Kappale on mukana myös kitaristin loppusyksystä 2015 julkaistulla äänilevyllä Through Green Glass (Pilfink Records).

Samaisessa taidemuseon isännöimässä (ja Kaleidoskooppi-tapahtuman työmiehen Timo Lähteenmäen emännöimässä, kiitos vielä kerran!) tapahtumassa – joka olikin nimetty illan säveltäjän mukaan Suilamo-illaksi – nähtiin nimikkosäveltäjän teoksiin tehtyjä lyhytelokuvia. Mainittakoon erityisesti kyseiseen iltaan parahiksi valmistunut Lotta-Pia Kallion omaperäinen ja kaunis visualisointi kantele-koto-sävellykseen Wasure-Gai  – Onnade Calligraphy. Siitä ei voi kuitenkaan kirjoittaa samalla istumalla kuin on kirjoittanut Thomas Bernhardista, David Foster Wallacesta ja fasismin historiaa käsittelevästä kirjasta.

Jatkuu siis.

  • Opetankohan alkaneen yön unissani suomea Thomas Bernhardille? Vai käänsikö tämäniltainen kirjoitusrupeama unien suuntaa siten, että huomaankin soittavani kitaraa kirjakaupassa, vai luennoinko fasismin historiaa Patti Smithille… Toivon näkeväni unta odotettavissa olevasta kevätlomasta, haluan uneksua vuoristosta, henkeäsalpaavasta näköalasta Välimerelle, eksoottisista puutarhoista, kaikesta kirkkaasta ja iloisesta mitä se meri voisi olla.- En usko, että tulevalla lomalla paneudun lukemiseen. Kirjoitusvälineet tulevat mukaan.

    img_3259

    Pääsiäinen. Kotiasiat ovat tärkeitä; että jossain on vähän jotain kaunista. Pienissä tavaroissa säilyvät muistot. Kenties pikkuporvarillista mutta sen asian kanssa voin vallan mainiosti elää.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s