Metsäkirje

Heijastus Kultalähteen pinnalla

Elokuisena sunnuntaina tein metsäretken. Kiikalan Kultalähteen metsät ovat ihana retkikohde. Se oli ihan äsken, vaikka siitä on jo yli kaksi kuukautta. Löysin mustia torvisieniä ja mustikoitakin, vaikka varsinainen mustikkakausi oli jo ohi. Paitsi että löysin metsän antimia ja nautin niin metsän äänistä, sen elokuisesta äänettömyydestä kuin tuoksuistakin, löysin jotain joka kuumottaa ja viiltelee minua edelleen. Löysin metsästä itselleni osoitetun kirjeen. Viesti oli kirjoitettu tasaisella ja kauniilla käsialalla; tasaisella ja kauniilla, minulle myös erittäin tutulla käsialalla. Tämän varmaotteisen kirjoittajan rivejä luin nuoruudessani säännöllisesti. Kauan sitten olimme niin läheiset ja samankaltaiset, että meitä usein luultiin sisaruksiksi, nyt olen loitommalla, niin kaukana että en näe hänestä kuin puuhun kaiverretun kirjeen.

Kirje tuli minua polulla vastaan. Lähteelle johtavalle polulle oli kaatunut puu, mänty, ja sen kyljessä tuo kirje oli. Kirjeen kirjoittaja on tiennyt että tästä minä menen, en muualta pääse, juuri tätä polkua kuljen, viestiä en voi olla näkemättä.

Kirje oli nuoruuteni tärkeimmältä ystävältä. Olemme vaihtelevalla intensiteetillä olleet yhteydessä nuoruusvuosiemme jälkeenkin, mutta yhteydenpito on ollut satunnaista. Toisinaan olen jo ollut aivan varma että enää en hänestä kuule, enkä häneen yhteyttä saa, ja juuri kun olen ollut vaipumassa varmuuteen siitä, että hän on hävinnyt ulottuviltani, saankin todisteen siitä, että luuloni on ollut ennenaikainen. Ennen elokuista kirjettä edellinen kohtaamisemme oli tapaaminen ystäväni isän haudalla joskus toissa kesänä, siellä tapasimme lyhyesti, hänen kutsustaan.

Nyt hän kirjoittaa:

”Hei tyttö. Tiesin että tällaisena päivänä tulet, tällaisena päivänä sinäkin haluat murusen metsää ja mielenrauhaa ja ajatella jotain muuta kuin kahden pyykinpesukoneellisen pesemistä, kolmen pussilakanan mankeloimista ja komean miehesi paitojen silittämistä, uuden kirjahyllyn hankkimista; aamulla saat kaipuun ja ajattelet mikä sinulle metsässä kuuluisi, kuinka sammal vihertäisi, kuinka linnut laulaisivat jo elokuun hiljaisuutta etkä pääse irti siitä haaveesta, että kuitenkin olet jotain velkaa minullekin ja yhteisille pyrkimyksillemme. Mutta sinusta on tullut jotakin mitä en enää tunne enkä haluakaan tuntea. Sinä, helvetin keski-ikäinen keskinkertainen opettaja, en olisi uskonut. Olet mitätöimässä itsesi ja sehän sinänsä ei haittaa, mutta tunnut unohtaneen että olet mitätöimässä myös työn jota joskus yhdessä teimme, olet muuttunut etkä halua enää yrittää mitään.”

Niin hän aloittaa. Olen tottunut tällaiseen, ja häneltä sen siedän, koska hän – koska hän on juuri hän. Kaikille ei voi asettaa ehtoja.

Hämähäkki/EHOllessani teini asuimme molemmat Salossa, tutustuimme kirjastossa; ystävystyimme ja kiinnyimme toisiimme, se ei ollut mitään hengailua kaupungilla tai notkumista kaljabaareissa, alusta lähtien oli kyse samaan tahtiin lukevista silmistä ja kumpaisenkin pakosta saada kosketus metsään, veteen, kallioon, multaan, hiekkaan. Salon kaupunginkirjasto oli tuohon aikaan vanhassa puutalossa Raatihuoneenkadulla, hyllyvälit olivat ahtaat. Kirjastossa sananmukaisesti törmäsi kanssalukijoihin, vaarallisesti jopa sellaisiin, jotka eivät käyneet samaa koulua ja jotka eivät asuneet uusissa tiilisissä omakotitaloissa vanhempiensa kanssa. Olin ojentautumassa luontokirjojen hyllyn ääressä kohti LIN-kohtaa, samalla hetkellä toinenkin käsi kurottui kohti samaa teosta, ylempää; kohti Unelmia paremmasta maailmasta. Hänen kätensä, hänen utelias rohkea kätensä osui omaani. Siitä ystävyytemme alkoi. Siitä se alkoi. Eikä se koskaan ollut mitään rakastumista.

Kun itse siirryin lukion viimeiselle luokalle, hän muutti isompaan kaupunkiin. Kun koulutieni loppui, kuljimme yhdessä Koijärven, Altan, Hattuvaaran. Minä perustin perheen enkä ollut enää mukana kun hän vielä jatkoi Talaskankaalle, Kessiin, sinne missä tarvittiin. Hän muutti isosta kaupungista pienempään, sitten maalle, minä samaten omia reittejäni oman pienen perheeni kanssa, hän siirtyi entistä pienempiin kyliin, lähemmäs suurempia metsiä, 2000-luvun alusssa Suomussalmen Ylivuokkiin. Kirjoitimme kirjeitä, tapasimme joskus, puhuttiin ja suunniteltiin ja tehtiin paljon. Vähitellen minä hankin ammatin, toimeentulon, auton, hän hankki eloonjäämistaidot ja luopui yhä enemmästä. Viimein, lasteni aikuistuttua, minä halusin muuttaa takaisin nuoruudenkaupunkiini ja jättää maalaiskotini metsämaiseman, kaipasin vilkkautta ja helppoutta ympärilleni, ja olen taas Salon pikkukaupungissa. Kirjeet olivat jo harvenneet, samaten tapaamiset. Puhelut loppuivat kokonaan siinä vaiheessa kun muut siirtyivät kännykkäkauteen ja Ylivuokista purettiin kiinteät puhelinlinjat. Hän ei kännykkää hankkinut.

Vaikka viime vuosien yhteydenpito on ollut satunnaista, arvelen yhä tuntevani hänet. Hänen kirjeidensä ja erinäisten viestiensä kieli on kuitenkin muuttunut. Yhdessä vaiheessa epäilin, että hänen mielenterveytensä on järkkymässä, mutta arvioni meni aivan metsään. Hän on määrätietoisempi ja vahvempi kuin minä, kuin kukaan tuntemani. Hän on peruskalliota, hallitsee niin ajatuksensa kuin tekonsa, sanojaan hän ei aina hallitse, niissä hän pursuaa, hän oksentaa niitä, hän ruoskii ja kiusaa niillä. Te ette edes pysty lukemaan niitä. Minä pystyn. En siis sensuroi, mutta jo oman mielenrauhani vuoksi en toista koko kirjeen sisältöä tässä.

Hän jatkaa:

”Mitä luulet, mitä oikeasti ajattelet – mihin tuo mankelointisi ja pitsinnypläyksesi johtaa?  Olen aina arvostanut sitä, että teet käsilläsi kaunista, mutta en hyväksy sitä, että annat hauskan puuhastelun ja naisellisen turhamaisuuden peittää itseltäsi omat perimmäiset toiveesi ja ennen kaikkea järkesi äänen, joka joskus johti sinua arvioimaan omaa ja ympäristösi elämäntapaa ja sen seurauksia. Olin luullut sinun välittävän lapsistasi ja heidän lapsistaan, mutta olet tainnut itsekin jo luovuttaa, eihän meidän iässämme enää millään ole mitään väliä. Emme tule näkemään sitä mitä ne lapset ja heidän lapsensa joutuvat kestämään. Harva valitsee muuta kuin itselleen helppoa.

Minusta on oikeastaan huvittavaa ajatella, että sinäkin olit täällä joskus rinnallani ja ajattelin aina olevan näin. Kuinka väärässä olinkaan, kuinka hullu ihminen voikaan nuoruuden huumassa ja hulluudessa olla, ethän sinäkään siis halunnut kieltäytyä monihuoneisesta asunnosta, matkustelusta, jatkuvasta uuden tavaran, roinan, saastan, hankkimisesta, lähimmäistesi ilahduttamisesta tavaroilla, maan uumenista kaivetuilla mineraaleilla, jotka kohta loppuvat. Ja kun ne lopppuvat, ne loppuvat. Ne loppuvat. Mutta sinä et osaa lukea tätä lausetta, ja jos osaatkin, sinä et halua lukea tätä lausetta, ja kun minä nyt pakotan sinut lukemaan tämän lauseen, se ei vaikuta sinuun millään tavalla. Täältä metsästä menet kotiisi autolla, asetut telkkarihuoneesi uudelle sohvalle  (valitsitko sen kukkakuvioisen vai harmaan? Sinulle taisi olla suurikin ongelma siinä, että huonekaluliikkeiden valikoimat tänä syksynä tarjoavat niin vähän värivaihtoehtoja, tumman harmaa vai vaalean harmaa – oletettavasti päädyit arvokkaaseeen löytöösi ketjujen ulkopuolisesta huonekalukaupasta – ”Näitä ei normihalleissa myydä!”) ja syöt sohvallasi avokadoa ja Kallen mätitahnaa ja katsot varmaan jotain liikuttavaa luontodokumenttia. Sinun, ystäväiseni, sinun luontosuhteesi on enää vain suhdetta  pihalla vaalimiisi tuontitavaraa oleviin dahlioihin, kesämökin kesähellehetkeen, uuden sohvan värikylläiseen kukkakuvioiseen kankaaseen. Ja tietenkin kuvittelet olevasi miljoona kertaa parempi ihminen kuin naapurisi, joka nauraa kompostoinnillesi ja jätteiden lajittelullesi. Jos rehellisiä ollaan, ja minähän sitä olen, kuten tiedät, olet aina tiennyt, vaikka et aina sitä olekaan sietänyt, ei sillä ole helvetin pienimmän pirun pikkusormenkaan vertaa väliä, samaa porukkaa te olette, toinen vaan kuvittelee itsestään enemmän kuin toinen, ja ehkä toinen on vähän surullisempi niitä jätteitä lajitellessaan kuin se toinen joka huolettomana sotkee kaikki paskansa samaan kasaan. Minua on alkanut entistä enemmän viehättää ajatus väkivaltaisesta—”

Tätä rataa. Tiedän että kulutustottumukseni ovat yltiöpäiset. Tiedän kuluttavani liikaa. Tiedän että maapallon kestokyky loppuu tätä menoa. Tiedän että edistän ilmaston lämpenemistä. Ja kyllä kyllä: ostan uutta vaikka entinenkin kelpaisi. Sinä, sinähän olet jo tuon kaiken ulkopuolella,  sinä voit vain arvostella. Jos häviää metsään kirjoittamaan toukkien kielellä ja asumaan lammen pohjalla ei tietysti tarvitse yksiäkään kenkiä, ei autoa, ei edes jäteastiaa.

Mutta takaisin kirjeeseen.

”Kävin viime keväänä jokavuotisella käynnillä äitini luona ja kuljin uuden Salon-kotisi ohitse. Olin ajatellut pitkästä aikaa poiketa, mutta näin jotakin mikä esti aikeeni. Miksi pihallasi on terassi? Mikä on terassi? Taso joka erottaa maan kamaran ja ihmisen, korottaa ihmisen pois maan pinnalta, tasaiselle, avoimen taivaan alla seinättömässä tilassa ollaan järjestetyissä olosuhteissa, joissa halutaan ilmaa, valoa, aurinkoa, tuulen virettä viilentämään hellettä, ja valokate erottamaan ihminen taivaasta ja sen auringosta, eli halutaan ja torjutaan samaan aikaan! Halutaan kaikkea ja samalla estetään ketään saavuttamasta sitä. Painekyllästetty puutavara vaakasuorassa helvetinmoisen soraperustuksen päällä – lauta-autiomaalla polyrottinkinen sohva jolla kukaan ei koskaan ehdi istua, koska on työkiireitä. Kuuletko mitä puu sanoo?  Se sanoo: haluan olla puu. Se haluaa olla puu, puu, puu, ei terassi. Puu ei halua olla puutavaraa, se ei halua olla terassi. Se haluaa olla puu. Se haluaa olla metsää. Se haluaa olla oma itsensä. Millä oikeudella sinä sen puun teurastit?

Puu ei halua olla terassi. Ei varsinkaan sinun terassisi. Se kuvitteli nimittäin, että sinä ymmärtäisit enemmän ja paremmin, vaan aina me petymme minä ja puu, siksi en tullut vaikka olisin voinut, vaikka halusin mutta sitten en enää kyennyt kun näin, että pihatuolisi on nostettu sille halpahintaiselle ja kalliisti vielä lunastettavalle terassille. Kerran kuljit metsässä hiljaa ja ymmärtäen. Nykyään kuljet metsässä vain repien ja vaatien itsellesi. Haluat vain lievitystä itse aiheutetulle kivulle.”

Auringonkilo/EHTässä kohtaa teksti muuttuu epäselväksi. Kaikki aiemmin kirjoitettu oli kauniilla selkeällä käsialalla kirjoitettua, nyt se muuttuu sekavaksi ja vaikealukuiseksi. Ymmärrän sanan sieltä toisen täältä. Ja ne ovat kamalia sanoja. Hän loukkaa minua sellaisilla sanoilla, joita en halua tässä julkisesti toistaa. Hän on ollut kultainen ystävä, hän on minulle muistoissani se kultainen ja viisas ystävä, mutta kaikkea en minäkään kestä. Palaan muistoihini, ja niiden kautta ymmärrän tämänkin kirjeen, jotenkin. Mitä terassiimme tulee, se ei ole painekyllästetystä puusta rakennettu, se on lehtikuusta, ei painekyllästettyä puuta. Olen tavallinen keski-ikäinen nainen, en mikään ituhippi, en se joka muuttaa minkään suuntaa.

Sinä olet asettunut sammaleeksi tuulenkaatojen pinnalle, levittäydyt yhtä aikaa elävään ja kuolleeseen, katsot yhtä aikaa alas maahan – metsässäsi on hiekkainen, kevyt maaperä – ja ylös avoimelle taivaalle, jota minä katson terassini lasikatteen läpi. Kirjoitat, että kaikesta ilkeydestäsi huolimatta (tiesin sen; et osaa olla julma pyytämättä anteeksi, siksi saat aina anteeksi, minulta kyllä, et muilta koska he pelkäävät sinua, minä näen pidemmälle ja tiedän sinun olevan oikeassa) rakastat edelleen minua.

Luonnosta luonnonvaraksi. Vain muutaman kilometrin päässä Kultalähteeltä on teollisuuslaitos, joka syö harjujen hiekkaa ja tuottaa ihmisille ”tuloja ja hyvinvointia”.

 

 

3 thoughts on “Metsäkirje

  1. Hieno teksti Eeva. Tässä iässä aatokset samoja latuja käväisseet. Tässä olit löytänyt liikuttavan ilmaisun.

    Tykkää

  2. Hieno novelli. Upeita kuvia myös. Tuo metsäkirjeen teksti ylimmässä kuvassa näyttää sisältävän sen verran sivujuoksutuksia, että ei varmaan kannatakaan julkaista kuin asiantuntijan valikoimia katkelmia.

    Joo, luonto on vielä meidän. Milloin me sitten lienemme luonnon?

    Tykkää

    • Kiitos lukemisesta ja kommentista! Tuo Kultalähteen alue (se on siis pikeasti olemassa, vaikka suurin osa tuota tekstiä onkin fiktiota) on kuin satumetsä, ja saa mielikuvituksen laukkaamaan melko kyytiä… Mikä lienee ihmiskunnan tulevaisuus. Huonolta näyttää.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s