Varret, juuret ja kukkaset

Osa 1(2)

Kirjoitan pitkästä aikaa. Kirjoitan kasvamisesta ja siitä, mitkä muutamat tärkeät asiat (muiden lisäksi) ovat minua kasvamistyössä ravinneet. Kiitos Matti Pajuniemelle Prog Finlandia -kirjan laatimisesta, Mikko Meriläiselle Wigwam-kirjasta samaten; kiitos Mertsi Toivoselle saamistani äänitteistä.

***

Miksi minä innostun tästä mutta en tuosta musiikista? Miksi en voi tietystä musiikista puhua tavanomaisin sanoin, vaan sitä varten on etsittävä sanat  jostakin tietoisuuteni kaukaisimman sopukan violetinharmaasta alkuhämärästä? Mistä fanitus alkaa, mitä se aiheuttaa ja mihin se johtaa?

Miten meni se tarina, jonka seurauksena tänä iltana kuuntelen Jukka Gustavsonin Community Jazz -levyä tuntien, että sen harmoniat, melodiat, sanat, rytmiikka, sen moniulotteinen sävelvuoristo, ne kaikki yhdessä ovat kuin läheisen kasvinkumppanin kanssa seurustelua?

Tähän tarinaan kuuluu niin oma kehitykseni jotensakin hukassa olevasta nuoresta määrätietoiseksi aikuiseksi ja vielä aikuisen kypsyminen ja muuttuminen pehmeämmäksi versioksi kaikentietävästä nuoresta aikuisesta. Mietin sattumaa, mietin ympäristön vaikutuksia – entä jos se onkin Joku joka minua valinnoissani ohjaa?

Tarina alkaa siitä, että isäni soittaa pianolla olohuoneessa Emma-valssia. Se jatkuu, kun näen upouudesta televisiostamme Mahalia Jacksonin laulavan koko suuren sielunsa voimalla gospel-musiikkia – näen ja kuulen kyynelten valuvan laulajan poskilla. Olen viisivuotias, vuosi on 1966, ja ymmärrän täsmälleen, mitä Mahalia laulaa.

Philipsin pienellä levysoittimella kuuntelemme kotona niin laulavaa ranskalaista nunnaa kuin Humppa-Veikkoja. Kotona lauletaan aina kun on laulun tarvis. Isän kuoron, Paimion Mieslaulajien konserteissa käydään. Muutamme Paimiosta Halikkoon, Salon kaupungin kylkeen.

Walt Disney´s Happiest Songs. Tätä kuuntelivat 1990-luvulla omatkin lapseni. Afroamerikkalaiseen perinteeseen nojaava viihdemusiikki oli vielä 1960-luvulla jotakin poikkeuksellista lastenmusiikin saralla. Nykyään taas ei mitään muuta taideta tarjotakaan lapsille.

Vuodelta 1967 on peräisin Walt Disney’s Happiest Songs -LP. Jazzlaulajatar Mary Martin esittää Tuhkimon  haltiatarkummin Bibbidi bobbidi, boo -taikalaulun niin taianomaisesti, että kansakoululainen haltioituu. Kansakoululainen joutuu vähitellen kuitenkin kasvotusten maailman kovuuden kanssa. Kansakoulun keittäjä katsoi varmaankin olevansa hyväkin kasvattaja, kun otti minua nenästä kiinni ja työnsi lusikalla väkisin vellinsä suuhuni. Ymmärsin että kaikki aikuiset eivät ole puolellani. Olisin mieluummin ollut kotona lukemassa, virkkaamassa, piirtämässä ja leikkimässä ja laskemassa kuin kansakoulun kovassa komennossa jossa heikoimpia syrjittiin.

Luokallani oli Juha, joka ei tainnut oppia asioita yhtä nokkelasti kuin useimmat muut. Hän oli kiltti ja ujo. Yhtenä päivänä kävelin Juhan kanssa kotiin päin koulusta. Hieman myöhemmin koulusta lähtenyt luokkatovereitteni ryhmä tuli perässämme, tyttöjä. He huusivat minulle meitä lähestyessään: ”Eeva, miksi sinä kävelet tuon kanssa, tule meidän mukana!”  Ja minä jätin Juhan kävelemään yksin vain sen vuoksi että en rohjennut sanoa mitä oikeasti ajattelin; että Juha tarvitsee seuraani enemmän kuin te. Minun olisi pitänyt pysyä Juhan seurassa, mutta siltikään en tehnyt niin. Se kouristi sydäntäni silloin ja se koskee yhä vielä. Tiedän, että nykyäänkään en kaikissa asioissa kykene toimimaan omantuntoni parhaaksi katsomalla tavalla. Se koski ekaluokkalaisena, se koskee tänään. Miten ylipäätään voi elää maailmassa, jossa minulla on jotakin, mitä toisella ei ole ja jota hän tarvitsee?

Aloitin huilutunnit. Alkeet opin nopeasti, nuotinlukutaidon myös. Oli hauska soittaa orkesterissa. Soittoläksyistä en kauheasti perustanut. Tylsää.

Lapsuus alkoi jäädä taakse. Se oli vaikea vaihe. Rakastin lapsena olemista. Pelkäsin ja kammoksuin ajatusta muutoksesta. Olin ujo ja hiljainen mutta kummallisella tavalla myös utelias ja rohkea. Olin rakastanut leikkimistä ja tuntui uhkaavalta huomata, että leikin maailma alkoi menettää viehätystään. Varhaisen teini-iän näytelmäharrastus isosiskon mukaan vetämänä oli ihana silta leikin maailmasta toimintaan, jossa mielikuvitus sai edelleen kantaa. Oppikouluun Saloon menin syksyllä 1972.

Saimme sisareni kanssa viedä perheen levysoittimen, sen pienen Philipsin, omaan huoneeseemme, koska äiti ja isä eivät halunneet kuunnella meidän suosimaamme musiikkia, eivätkä varsinkaan koko ajan. Jos oikein ajoitan, sain jouluna 1973 toiveeni (tai siskon toiveen?) mukaan joululahjaksi Elton Johnin Don’t Shoot Me I’m Only the Piano Player-LP:n, isosiskoni puolestaan huikean Beatles-tuplan, sinisen – parhaat vuosilta 1967–1970. Elton John -valintani perustui oletettavasti siihen, että se oli listaykkönen, myös siihen että luokallani oli jo Gary Glitter -fani, David Bowie -fani, Badding-fani  sekä Cliff Richard -fani – ei heidän tontilleen sopinut astua, eikä itselleni myöskään tainnut sopia olla kuten joku muu; piti olla jotakin omaa. Lisäksi olin jo saanut vuorenvarman käsityksen, että niin Slade kuin Gary Glitterkin olivat kaupallista humpuukia. Mistä tämä käsitys? Siskolta? Vai omat korvatko sen kertoivat?

Beatles-tupla sitten soi, soi ja soi. Beatlesiä ja Elton Johnia ennen sisko oli soittanut Joe Dassinia ja Gilbert O’Sullivania –  Joe ja Gilbert toki olivat kivoja ja söpöjä, mutta jotenkin me unohdimme heidät Elton Johnin, Beatlesin ja niiden seuraajien myötä.

Isosiskoni otti minut mukaansa, kun Salon Viestin talolla oli esiintymässä Tasavallan Presidentti. Tapahtuman jälkeen menimme pyytämään Jukka ja Taija Toloselta (nykyään Tanja) nimikirjoitukset, vaikka jännitti hirmuisesti. En muista tuosta illasta muuta. Ilta oli kuitenkin ilmeisen hyvä kokemus, koska jonkun aikaa tämän jälkeen, helmikuussa 1974, menimme samaan paikkaan kuuntelemaan Wigwamia. Siitä muistan enemmän: muistan musiikin! Muistan Jukka Gustavsonin urut. Muistan senkin että salissa oli tuolit, eli tapahtuman ei ollut tarkoituskaan olla tanssi-ilta; enemmänkin konsertti. Näiden kahden illan jälkeen ei mikään ollut ihan entisellään. Olin tammikuussa täyttänyt 13 vuotta. Kiitos sisarelle, jonka vanavedessä päädyin tilaisuuksiin, ja joka myös raivasi kotona tämän tilan minulle: muistan isän olleen sitä mieltä, että minä olin liian nuori kulkemaan vielä viikonloppuiltoina huvi-illoissa (taisikohan hän sanoa jopa ”tansseissa”). Saimme vanhemmat kuitenkin vakuutettua siitä, että olemme kunnolla, että menemme nimenomaan kuuntelemaan musiikkia. Se oli lisäksi ihan totta.

Olimme kunnolla, niin kunnolla kuin kaksi teiniä voi olla. Tietenkin kurkistelimme musiikin kuuntelun ohella myös ympärillämme olevia ihmisiä. Noina iltoina ja vastaisuudessakin (aika pitkälle) soitimme illan päätteeksi puhelinkopista isälle, että nyt saa tulla hakemaan. Olimme vähän kummallisia kilttejä kapinallisia. Sillä vanhempien kovin perinteisestä ajatusmaailmasta aloimme vieraantua samalla kun uudet maailmat aukenivat populaarikulttuurin löytämisen myötä. Emme rellestäneet. Se saattoi jopa olla pahempikin juttu kuin huvittelu huvittelun vuoksi olisi ollut. Eräs luokkakaverini oppikoulun kolmannella luokalla joutui kerran alkoholimyrkytyksen takia sairaalaan. Mietin, miksi joku on noin tyhmä.

Luettiin kirjoja – noihin aikoihin siirryin nuorten kirjoista aikuisten kirjoihin, Mika Waltarin Sinuhe yhtenä ensimmäisistä. Harrastettiin historiaa, niin Grimbergin Kansojen historian kuin Asterixin ja Obelixin johdattelemina. Piirrettiin paljon. Edelleen pyöritettiin omaa vinttiteatteria tyttöporukalla. Ja kävin soittotunneilla, jatkuvaa huonoa omaatuntoa potien; en jaksanut harjoitella. Omaksuin jossain vaiheessa asenteen että koska muut ovat paljon musikaalisempia kuin itse olen, minun on turha kauheasti yrittääkään. Ja siihen aikaan elettiin maailmassa, jossa tytöt todellakaan eivät soittaneet kitaraa. Yhtenä syksynä en sitten enää mennyt soittotunneille.

Klassinen musiikki oli minulle tuttua, mutta osittain se kuului vähän liikaa kaikkeen siihen, mitä vanhemmat ja koulu ja yhteiskunnan jäykät säännöt ja sovinnaiset tavat musiikkiopiston kevättutkintoineen edustivat. Kuuntelin kuitenkin isän levyjä. Musiikki oli asia sinänsä, ja se puhutteli, siihen riitti oma yksityinen ja henkilökohtainen suhteeni musiikkiin. Tsaikovskin pianokonsertto, b-molli; Bachin kaksoisviulukonsertto; Brahmsin yltiöromanttinen 4. sinfonia,  Beethovenin pianosonaatteja Richterin tulkitsemana.

Vuosien 1974 – 1975 aikana säästimme taskurahoistamme ja hankimme siskon kanssa vähitellen sekä Wigwamin että Tasavallan Presidentin siihenastiset levyt. Fairyport kohosi siitä pinosta omaksi ykkösekseni,  Hard N’Hornyn ja Gustavsonin suomenkielisten kappaleiden ollessa hyvänä kakkosena. En aio paeta – laulun teksti meni jonnekin syvälle. Olin yllättynyt, että sellaista voi edes olla olemassa. Se oli jotakin joka oli kirjoitettu minulle eikä siitä voinut puhua kenenkään kanssa, ei edes siskon, vaikka yhdessä kuuntelimmekin. Sanojen kirjoittaja on kokenut jotakin samaa kuin minä itse. Oma ”erilaisuuteni” oli minulle ilmiselvää, siihen olin tuomittu, mutta siitä olin myös iloinen ja sitä vaalin ja varmasti myös sopivasti korostin. Helmikuussa 1974 ilmestyneen Being-levyn saimme toiveemme mukaan joululahjaksi jouluna 1974.

Jukka Gustavsonin musiikin ehdottomuus ja määrätietoinen oman polun kulkeminen sopi minulle, vaikka en varmastikaan ymmärtänyt kaikkea kuulemaani. Ei taiteeseen kuulu yksinkertainen ymmärtäminen, aina on kyse tulkinnasta.

Virtanen Turun konserttitalolla 6.11.1974. Kuvan laatu aitoa 70-luvun taskukameraa.

Meillä oli kova tarmo ja into. Luimme musiikkilehtiä, niitä ostettiin säästösyistä enimmäkseen divarista. Radiosta yritettiin kuunnella se kaikki vähä pop- ja rock-musiikin tarjonta, mitä tuolloin oli. Äänitimme kasetille suuret määrät pop- ja rock-musiikkia laidasta laitaan radiosta ja jopa televisiosta – lukuun ottamatta purkkaa ja jytää. Kuuntelimme kirjastossa levyjä. Olin lukenut Doorseista Musa-lehden pienellä präntillä kirjoitetun historiikin ennen kuin onnistuin kuulemaan radiosta yhtään ainutta yhtyeen kappaletta. Liityimme Finnish Blues Societyn jäseniksi, tilasimme maltillisesti levyjä. Rahan puutteessa emme kuitenkaan pystyneet keräämään mitään suurta levykokoelmaa – käytimme mieluummin vähät rahamme konserteissa ja keikoilla reissaamiseen. Mutta rock-festivaaleille emme menneet. Emme tainneet uskaltaa sellaista vaihtoehtoa ottaa ollenkaan kotona puheeksi. – Toisaalta: kännykättömässä maailmassa meillä oli toisenlaista vapautta kuin nykynuorilla, joilla saattaa olla puhelin-napanuora ehkä tarpeettoman tiukka.

Halusimme siskon kanssa myös itse tehdä jotakin. Halusimme olla jotakin, halusimme saada aikaan jotakin. Ja sitten se keksittiin: perustaisimme ihailijakerhon niin Tasavallan Presidentille kuin Wigwamillekin. Asia edistyi. Asia myös kohtuullistui: syksyllä 1974 saatiin kuulla Tasavallan Presidentin hajoamisesta. Meille riittäisi kyllä yksikin kerho, niin varmaan ajattelimme, vaikka pettymys yhtyeen hajoamisesta olikin kova.

Jo keväällä 1974 oli tullut myös tieto Wigwamin rajusta muutoksesta. Being-levyn ilmestymisen ja Englannin-kiertueen jälkeen Pekka Pohjola ja Jukka Gustavson jättivät yhtyeen. Olimme jännityksellä seuranneet kevään aikana innostuksen kohteidemme Englannin-kiertueesta tihkuneita tietoja, ja olimme ihan varmoja siitä, että loistava tulevaisuus olisi edessä, tietenkin. Ihan niin ei käynyt, kuten ei myöhemminkään.

Kovalle soitolle pääsi vanhan Wigwamin jäähyväisjulkaisu, Live Music from the Twilight Zone. Alaikäisinä ei meillä ollut mahdollisuutta olla tuossa tilanteessa paikalla. Onneksi siis oli levy. Ne urut, ne soivat niin syvästi, ja olin järkyttävän huolissani siitä, missä sitä soundia enää voisi kuulla. Ehkä eniten kuitenkin Wigwamin levyistä kuuntelimme Beingiä. Tämän päättelen siitä, että osaan sen vanhoista levyistämme edelleen parhaiten ”ulkoa”. Beingiltä alkoi Jukka Gustavsonin omaperäinen tapa kirjoittaa puhaltimille. Levy esittää melko synkän maailmankuvan. Se sopi minulle.

Miska tuumii, että mamma on laittanut nyt äänilevynsä ihan kummalliseen paikkaan. Ei niiden kuulu olla lattialla.

Aloitimme Wigwam fan clubin toiminnan. Oltiin yhteydessä Love Recodsiin ja sitä kautta vähitellen myös bändin jäseniin, mikä oli tietysti jännittävää ja hurjaakin. Minä olin ujo, siskoni rohkeampi. Tässä välissä on sanottava sekin, että näihin suuriin nimiin eli Wigwamin jäseniin olikin sitten helpompi olla yhteydessä kuin oman kotiseudun suuruuksiin – salolaisen progeyhtyeen Nimbuksen esiintymisiä kyllä kävimme innolla seuraamassa sen elinkaaren loppuvaiheessa (alkuvaiheessa olin ollut liian nuori), saimme kavereilta lainaksi Nimbuksen Obus-levyn, mutta emme uskaltautuneet soittajien juttusille ikinä. Mitä edes sanoisimme, ja miksi heitä kiinnostaisi mitä sanoisimme? Ihailimme vain kaukaa, ja kuvittelimme miten hienoa taiteellista elämää he mahtavatkaan viettää. – Olihan sitten vielä koulukavereiden bändi, joka soitti muun muassa Luulosairasta, mutta se ei ollut niin hienoa, koska pojat olivat kanssamme samassa koulussa ja näimme heitä joka päivä.

”Uusi” Wigwam lähti uudelta pohjalta, Jim Pembroken ja sittemmin Rekku Rechardtin sävellykset olivat toista maata kuin Gustavsonin ja Pekka Pohjolan. Tykkäsin uudestakin versiosta, paljon. Kun nyt parin vuoden sisällä olen kuullut Wigwam Revisited -kokoonpanoa kaksi kertaa, ymmärrän mikä 70-luvun loppupuolen ja Ronnie Österbergin rytmittämässä Wigwamissa oli ainutlaatuista: soinnin keveys ja ilmavuus. Sitä en kuule 2010-luvun uudessa bändiversiossa, Wigwam Revisited -kokoonpanossa.  Faniklubitoiminta oli hauskaa – teimme lehteä (joka siis oli monistelehdykkä), järjestimme fanitapaamisia, myimme kuvia ja julisteita. Tutustuimme moniin hauskoihin ja mielenkiintoisiin ihmisiin, jäsenistöön ympäri Suomen, ja minä löysin parhaan ystävänikin klubin aktiivijoukosta. Minulle ja Ninolle oli yhteistä rakkaus Jukka Gustavsonin musiikkiin.

Syksyllä 1975 pääsimme sisareni kanssa tekemään haastattelua Jukka Gustavsonista. Se oli huipputapaus. Se oli huipputapaus myös siksi, että tapasimme Jukan balettiesityksen yhteydessä; Jukka Gustavson teki musiikin ja suunnitteli kokonaiskonseptin Kansallisoopperan nuorten tanssijoiden produktioon, joka sai nimekseen Yksin yhdessä. Oli lohdullista taas kuulla urkujen soivan, ja kutkuttavan mielenkiintoista kuulla, mitä tuli Wigwamin jälkeen. Oli siis esitys ja oli haastattelu. Esitys teki minuun vaikutuksen, käsittelihän se nimensä mukaan sitä, kuinka ihminen voi kokea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä parveileekin ihmisiä. Tarkemmin tästä esityksestä olen kirjoittanut tässä blogipostauksessa.

Emme olleet (muistaakseni) vähättelyä, tytöttelyä tai muuta sellaista saaneet osaksemme Wigwam-ympyröissä pyöriessämme, todennäköisesti meille joku jossakin naurahteli, olimmehan niin tohkeissamme ja varmaan aika pikkuvanhoja – emmekä ollenkaan perillä rock-pop-elämän kovasta vauhdista ja sen vauhdittajista. Silti Jukka Gustavsonin silloinen vakava ja keskittyvä suhtautuminen haastatteluumme oli omaa luokkaansa. Se oli aito kohtaaminen, joka jätti hyvän muiston ja kohotti nuorten kirjoittajien itsetuntoa. Haastattelun jälkeen, matkalla ratikkapysäkille Gustavson kiinnitti huomiota johonkin laitapuolen kulkijaan: onko tällä kaikki hyvin. Taisi olla, koska episodi ei muistini mukaan siitä sen dramaattisemmaksi kääntynyt. Olimme haastateltavamme kanssa kirjeenvaihdossa vielä tuon julkaistavan jutun tiimoilta; siinäkin hän osoitti ottavansa meidät tosissaan ja arvostavansa meidän työtämme. Se oli hieno kannustin nuorille kirjoittajille.

Toisenlainen tilanne oli Pekka Pohjolan haastattelu. Jostain syystä sisareni ei ollut mukana, joten meitä oli kaksi ujoa Love Recordsin toimistossa, tavoitteena saada juttu faniklubimme lehteen. Minä kysyin ja hän vastasi. Kiusaannuttavaa. Pohjola varmasti ajatteli, että olisi hänellä perempaakin tekemistä. Kysymyksistä muistan sen verran, että kysyin luontoelämysten vaikutusta hänen tuotantoonsa. Pohjola vastasi: ”En mä paljoa tuolla metsissä kulje.” Aha. Se siis siitä. Tämänkin jälkeen toki Pekka Pohjolan musiikkia kuuntelin, mutta tietty teknisen suorittamisen tuntu siinä alkoi häiritä… Harakka Bialoipokku -levyn jälkeen en voi sanoa seuranneeni Pohjolan musiikin kehitystä ollenkaan. Varsinkin nuorena on ollut vaikeaa erottaa tekijyys ja tekijän taiteellinen panos. Ehkä kärsin tästä syndroomasta yhä edelleenkin. Lieneekö tuo kovin haitallista?

Minä kuljin mielelläni metsissä ja rannoilla. Kuva vanhasta albumistani.

***

Jatkuu seuraavassa numerossa.