Eletään vuotta 1979 ja…

… ja joensuulainen Topias käy lukiota, perustaa punk-bändin, on mukana valtaamassa rukoushuonetta, rakastuu, kirjoittaa musiikista paikallislehteen, lukee runoja… Hei, tämähän kuulostaa tutulta! Kuulostaa jopa niin tutulta, että vaikka hankinkin nykyään Turussa asuvan, useita runokokoelmia julkaisseen Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (kust. Robustos 2014) jo viime syksynä, heti sen ilmestyttyä, piti minun tsempata itseäni lukemiseen ryhtymisessä: tuo kaikki kuului minunkin nuoruuteeni, enkä sittenkään ollut ihan varma, haluanko taas kerrata sitä.

Mutta nyt on kirja luettu, sujui nopeasti, 144 sivua suoraviivaista kerrontaa. Kirja ei yritä olla enempää kuin se on: kertomus yhdestä nuoresta miehestä. Vaikka nuorella miehellä on runsaasti kavereita niin koulussa, bändissä, kielikurssilla, myös tyttöystäviä ja seksikavereita, tuli lukukokemuksesta tunne siitä, että tässäpä tämä nuorukainen pyörii omassa maailmassaan, sellaista se on, nuoren elämä. Ei oikein osaa nähdä muita. Ja sitä myöten palautuivat mieleen muistot siitä, kuinka itsekeskeisiä useimmat omien kaveripiirieni pojat olivatkaan, siis tuntuivat ainakin olevan, silloisen minun mielestäni. Kakaroita. Niin. Lue loppuun

Anni Polva ja 100 vuotta

Olen lukenut Anni Polvalta yhden ainoan kirjan, ja siitä tapahtumasta on melkein sata vuotta – ei kun hei, ei sentään, täytin vasta 54 vuotta. Siitä täytyy siis olla vähemmän kuin sata vuotta. Veikkaan, että jos veikkaan yhden ja ainoan Tiina-kirjan lukemisestani olevan 42 46 vuotta, en veikkaa kovin paljon väärin. Anni Polvan syntymästä on nyt kulunut sata vuotta.

Tiina-kirja oli mieleenpainuva lukukokemus. Muistan selvästi tunteeni ja ajatukseni sen parissa. Tiina oli ärsyttävä, tapahtumat epäkiinnostavia, henkilöt teennäisiä, kirja siis Lue loppuun

Tuonen lehto, öinen lehto…

Jälleen perhesurma. Perheenäiti ajoi autonsa linja-autoa päin ja surmansa saivat äidin lisäksi hänen kolme lastaan. Perheen isä oli tuon kyseisen linja-auton kyydissä. Perheessä oli ilmeisesti – lehtitietojen mukaan – ollut ongelmia ja riitoja vastuunjaosta. Oliko äiti hullu? Oliko hän sairas vaan vain loppuunpalanut? Mitä äidin päässä, sydämessä ja rinnassa oikein tapahtui? Millainen ihminen surmaa lapsensa?

*****

En yritäkään lähteä vastaamaan noihin kysymyksiin, joita lähes jokaisen keittiönpöydän äärellä viime päivinä lienee pohdittu. En vastaa, vaan kerron kirjoista joita olen lukenut.
Olen kuunnellut Ylen Areenasta luentasarjana Maria Jotunin Huojuvan talon. Se on edelleen kuunneltavissa täältä. Huojuva talo ei kuvaa meidän aikaamme, vaan jo mennyttä Lue loppuun

Kirjamarkkinoilla

Terveisiä Turun kirjamessuilta. Kirjamessuilla on paljon ihmisiä, paljon kirjoja, kahvilajonoja, julkkiksia, meteliä, mainoslippulappuja, metrilakua, mielenkiintoisia välähdyksiä, kauniita, myös tavallisia ihmisiä, myös baskeripäisiä viiksiniekkoja, enemmän tai vähemmän kiinnostavia keskustelunpätkiä, näyttäytymisiä… Minäkin vähän paremmin pukeuduin.

Bongaa kuvasta kirjailija!

Bongaa kuvasta kirjailija!

Ostin kirjoja, viisi kappaletta. Neljä niistä uutena, yhden antikvariaatista, senkin Lue loppuun

Koivu ja tähti

Koivu ja tähti

Veli ja sisar löytävät vihdoin kotiin!

Hyvää Topeliuksen päivää! Kirjailija, lehtimies, historian professori, kansallinen suurmies Sakari Topelius syntyi 14. päivä tammikuuta 1818, ja kuten kansakunnaan kaapinpäällysten kohdalla on tapana, on hänen syntymäpäivänsä merkitty allakkaan nimikkopäiväksi. Mutta kuka lukee Topeliusta?

Lue loppuun

Mökkilukemista

Mökillä hakataan halkoja, pumpataan kaivosta vettä, kammetaan kiviä paikasta toiseen, niitetään kaislikkoa, pilkotaan puita, pestään ikkunoita. Ja keitetään uusia perunoita, lämmitetään saunaa, uidaan ja nukutaan.

Mökillä myös istutaan rantakalliolla, tuijotetaan merta, seurataan lintuja, kuunnellaan transistoriradiosta vähän mitä sattuu, ollaan vaan ja muistellaan menneitä kesiä ja ihmisiä.

Kyllä mökillä myös luetaan. Kirjahyllyssä on jotain sekalaista sinne vuosikymmenien aikana kertynyttä. Kassissa mukana mantereelta saareen kulkeutuu toki myös uutta. Näkyy vain olevan niin, että tuulensuunnan ja -voimakkuuden sekä aallokon olomuodon seuraaminen vie helposti voiton kirjainten virrasta. Ja hyönteisten vetovoima! Kalliolla taakkaansa kuljettava muurahainen vie lukijan huomion helposti; Toni Morrison ja Veikko Huovinen unohtuvat, kun mustaoranssit pikku korennot kisaavat kirjanlukijan vieressä heinikossa. Lue loppuun

Yhteyttä etsimässä

Tainaronissa kuljen edelleen. Tässä kirjoituksessani käsittelen kirjan muotoa – sehän on kirjeromaani. Leena Krohn on itse kertonut, että teos asettui kirjemuotoon vasta melko myöhäisessä vaiheessa kirjoitusprosessia. Se on mielenkiintoinen tieto, koska niin luontevasti erilliset ja eripituiset tarinat asettuvat nimenomaan kirjeiksi. Itse pidän Tainaronia enemmän nimenomaan kirjeromaanina kuin fantasiaromaanina, joksi sen monet määrittelevät. Omassa lukukokemuksessani painottuu tarinoiden kommunikatiivisuus, joka syntyy juuri kirjemuodosta. Ohessa Krohnin radiohaastattelu kirjan ilmestymisen ajoilta.

Kirjeromaanihan on hyvin perinteinen muoto. Miksi se yhä kiehtoo?Ehkä siksi, että kirje on aina suora viesti ihmiseltä ihmiselle. Kirjeessä ollaan avoimia, ajatukset ja tunteet ilmaistaan niin suoraan kuin lähettäjän suhde vastaanottajaan vain sallii. Lukija pääsee hyvin lähelle kirjan henkilöitä, kun nämä kirjoittavat kirjeitä toisilleen – tietenkin vain niin lähelle kuin kirjailija lukijan päästää. Perinteisessä kirjeromaanissa (tarkoitan 1700- ja 1800-luvulla kirjoitettuja) pyrittiin lukuelämyksen eläytyvään autenttisuuteen, siihen että lukijalle syntyy illuusio aidon kirjeenvaihdon seuraamisesta.

Kirjeessä välitetyn viestin kohteena on tietty ihminen, ystävä, ja kirjettä kirjoittaessaan kirjoittaja tietää  – ainakin toivoo  – olevansa kirjallisen kommunikaation alkulähteillä. ”Haluan välittää ajatukseni ja tuntemukseni juuri tälle ihmiselle, juuri sellaisina kuin hänen haluan ne saavan tietoonsa.”

Tainaronissa ei ole ulkoisen tason pyrkimystä realistiseen ilmaisuun. Vai onko se onnistuneen sci-fin tunnuspiirre, että lukija eläytyy tähän outoon ympäristöön siihen sulautuen? En tiedä. Olennaista omasta mielestäni on se, että Tainaron esittää niin hyvin kirjeenkirjoittamisen ydinajatuksen: pyrkimyksen välittää jotakin tietylle vastaanottajalle. Pyrkimyksen kirjoittamalla jäsentää kokemuksiaan. Tainaronin minä voisi valita päiväkirjamuodonkin, mutta jostain syystä on tärkeää osoittaa tekstit juuri tälle vastaanottajalle. Traagista on sitten se, että kirjeenkirjoittaja tässä kirjassa ei koskaan saa viesteihinsä vastausta.

Ensimmäisessä kirjeessään kirjoittajalla on toiveena joskus saada esitellä nykyistä asuinpaikkaansa ja erityisesti sen kasvitieteellistä puutarhaa kirjeidensä vastaanottajalle:

Minulle tuottaa mielihyvää kuvitella, että kerran veisin sinut sinne ohdakkeitten alle. Niiden ihania huiskiloita verhoaa untuvainen seitti ja se hulmuaa korkealla kuin rantabulevardin puiden kruunut. 

Yhdeksäs kirje, jonka otsikko on Niin kuin turkkilot, alkaa näin:

Sinä et vastaa. Se on seikka, joka pysyy mielessäni melkein herkeämättä. syyt tähän vaikenemiseen ovat ehkä sinusta riippumattomat, tai sitten eivät. Mutta minä jatkan kirjoittamista – sen vapauden minä itselleni sallin – ja uskon, luotan – no, siitä ei enempää!

Kahdestoista kirje (Suurmogulin päivä) puolestaan alkaa näin:

En tiedä, miksi oikeastaan tartuin taas kynääni. En enää siksi, että odottaisin paluupostia. Silti tahtoisin kertoa jollekulle, että on tapahtunut muutoksia, enkä tiedä ollenkaan mistä ne johtuvat.

Vaikka kirjoittaja on epätietoinen jopa siitä, menevätkö kirjeet perille, hän jatkaa kirjeiden kirjoittamista ja niiden lähettämistä. Olennaista hänelle on siis ajatus vastaanottajasta. Toivoa vastakaiusta hänellä ei enää ole, silti kirjoittaminen jatkuu – aina siihen viimeiseen kirjeeseen asti.

Tainaronista lähetetyt kirjeet saivat minut ainakin nyt toisella lukukerralla pohtimaan yleensäkin kommunikaation toteutumista, sen mahdollisuutta ja sen toteutumisen ehtoja. Olisi liian yksinkertaista huudahtaa ”ei kukaan voi täysin ymmärtää toista!” tai yhtä hyvin ”tiedän hänen aina ymmärtävän mitä tarkoitan!” Kommunikaatio onnistuu joskus –  joskus ei. Joskus hyvät sananvalinnat ja sanomisen muu tapa auttavat viestin perillemenoa, joskus viesti ymmärretään oikein, vaikka sanat olivatkin vääriä ja niiden ajoitus tai esitystapa vielä epäonnistuneempi.

Mutta kuinka huikaisevia ovatkaan ne hetket, kun tunnen jonkun tavoittaneen lähettämäni viestin ytimen.

Tainaronissa minua liikuttaa se, että kirjeidenkirjoittaja muistaa  näitä hetkiä olleen ja tavoittelee edelleenkin tuota yhteyttä. Vaikka yhteys sinänsä ei toteudu, kirjoittaja kypsyy ajatuksissaan nimenomaan sen yhteydentavoittelun avulla, selkiyttää oloaan tuntemattomassa, jäsentää itseään uudessa ympäristössään. Tai oikeastaan sen uuden ympäristön kautta, itselleen oudon ajan ja tilan kautta.

Rinnan Tainaronin kanssa luin nyt toisella kierroksella Zinaida Lindénin omaan aikaamme sijoittuvaa, vuonna 2007 julkaistua realistista kirjeromaania, jossa yksi pääteemoista on sama kuin mielestäni Tainaronissakin: ulkopuolisuuden tunne, oman identiteetin hahmottaminen: Kirjeitä Japanista.  Toisena rinnakkaislukemistona oli autenttinen kirjeenvaihto 1800-luvun Ranskasta, Gustave Flaubertin ja George Sandin laaja kirjeenvaihtosuomennos Rakas vanha trubaduuri.

Sand ja Flaubert, loistavat sanankäyttäjät, kiivaat ajatustenvaihtajat, antavat mallia todellisesta dialogista – mukaan mahtuu mitä sydämellisintä uskoutumista, mutta myös välirikkoja. Heidän kirjeenvaihtonsa lukeminen pysäytti myös tässä suhteessa: kuinkahan moni nykykirjailija, tai kuka tahansa meistä, kykenee ylläpitämään moista kirjeenvaihtoa? Mihin meidän aikamme kuluu? (Yksinkertaisimmillaan vastaus kuuluu: se aika kuluu muun muassa kotitöihin; minulla ei ole palveluskuntaa kuten arvoisilla ranskalaisklassikoilla… toisaalta, aikani kuluu kiivaan elämänrytmin myötä kaikenlaisiin turhuuksiinkin, kirjeenvaihdon kustannuksella.) Eila Kostamo on tämän kirjekokoelman suomentanut ja toimittanut ansiokkaasti, aikakausi avautuu viite- ja elämäkertatietojen avulla.

Zinaida Lindénin kirjeromaanissa Kirjeitä Japanista kaksi hyvin erilaista ihmistä käy kirjeenvaihtoa, omassa ajassamme, henkilöitä yhdistää sama kansallisuus. Kirjeenvaihtotoverit ovat kumpikin venäläisiä, kumpikin omasta maastaan lähteneitä, toinen Japanissa, toinen Suomessa asuva. Toinen heistä on entinen sumopainija, nykyinen koti-isä ja toinen taas naispuolinen toimittaja-kirjailija, kulttuurihenkilö, kovin erilaisia taustoiltaan siis – mutta ajatustenvaihto omasta tilanteesta vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa rakentaa heidän välilleen lujan siteen. Lindén on onnistunut siinä, mihin vanhanajan kirjeromaanissa pyrittiin: illuusio aidon kirjeenvaihdon seuraamisesta syntyy, ja lukija ahmii kirjan sivuja eteenpäin…Kirjaa voi luonnehtia jopa viihteelliseksi, niin helppolukuinen se mielestäni on, olematta kuitenkaan pinnallisen yksiulotteinen.

Aivan vastikään on SKS julkaissut Maarit Leskelä-Kärjen, Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittaman teoksen Kirjeet ja historiantutkimus, jossa valotetaan kirjeiden kirjoittamisen historiaa pergamenttikääröistä sähköpostikirjeenvaihtoon. Tähän kirjaan haluan ehdottomasti tutustua.

Kaikkein tärkein rinnakkaisteksti Tainaronille on nyt kuitenkin ollut pieni novelli, Mårten Westön Ur nattboken -niminen tarina novellikokoelmasta En sorts värme (ilmestynyt suomeksi nimellä Eräänlaista lämpöä; kyseinen novelli on suomeksi saanut otsikon Yökirjasta). Sekin on kirje. Kirje jota ei koskaan lähetetä, joka poltetaan heti kun se tulee valmiiksi. Kirjeen kirjoittaja, mielisairaalahoidossa lastaan ikävöivä nuori äiti on menettänyt uskonsa itseensä, uskonsa yhteyden mahdollisuuteen, ymmärtämisen ja rakkauden mahdollisuuteen.

Aidossa kirjeenvaihdossa on tietenkin aina pyrkimys kommunikaatioon. Fiktiivisessä kirjeenvaihdossa, kaunokirjallisessa teoksessa, kirjailija tutkii kommunikaation mahdollisuuksia ja esteitä. Mutta onko kaunokirjallinen teos sinänsä viesti?