Varret, juuret ja kukkaset 2/2

Osa 2/2

Tässä jatkoa edelliseen, 7.2.2018 julkaisemaan postaukseeni.

***

img_5884

Jukka G, Salon yhteiskoulun konsertin jälkeen kirjoittamassa Teosto-papereita. Taustalla Helge.

Keväällä 1977, isosiskoni ylioppilaskeväänä, saimme järjestettyä Jukka Gustavsonin silloisen kokoonpanon Alone Together Orchestran kotikaupunkiimme Saloon esiintymään, omalle koulullemme. Tätä ennen olimme järjestäneet Finnforestin konsertin. Silloinhan Wigwam jo oli oli hiipumassa, uusikin, joten meiltä riitti energiaa tällaiseen toimintaan. Jännitimme viime hetkiin asti, viekö uhkaava sähkölakko illasta terän. Ei vienyt, vaan kaikki meni hyvin. Muusikot ja Wigwamin ympyröistäkin tutuksi tullut Helge, legendaarinen roudari, tulivat meille konsertin jälkeen syömään; meidän äiti oli laittanut ruokaa.

img_5885

Minulla harja ja rikkalapio, Esa Kotilaisella työrukkaset roudaamista varten. Konsertinjälkeisiä hommia Salosta.

Oli hienoa kuulla pitkästä aikaa vanhan Wigwamin ohjelmistosta tuttuja (laina)kappaleita. Jotakin bändi soitti myös Jukan säveltämästä Yksin yhdessä -esityksen alkuosasta, jonka pohjalta Jukka sitten sovitti laajemmalle soittajistolle äänilevykokonaisuuden nimellä …jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen.

Sisareni karisti ylioppilaskirjoitusten jälkeen kotimaan pölyt jaloistaan keväällä 1977.

Uusi tilanne minullekin, olla kotona ilman siskoa. …jaloa ylpeyttä yletän… -levy ilmestyi mutkien kautta vasta vuonna 1978. Siinä vaiheessa minun, ystäväni Ninon (oik. Nina) ja Gustavsonin pariskunnan välille oli syntynyt meille nuorille tärkeä ystävyyssuhde. Kävimme harvakseltaan kyläilemässä puolin ja toisin, kävimme katsomassa Leena Gustavsonin tanssiesityksiä, olimme kirjeenvaihdossa, soittelimme. Keskustelimme maailmasta, musiikista, taiteesta – ja uskonnosta. Me nuoret saimme tukea, kannustusta, ajattelemisen aihetta, keskustelut jatkuivat aina Sipoosta palattuamme Espoossa Ninon kotona, yömyöhään. Mietin, pystyisinkö sitoutumaan johonkin uskonnontulkintaan yhtä iloisesti ja ehdottomasti kuin Gustavsonit olivat omalta osaltaan ratkaisseet. Ihailin sitä, ja ajattelin kuinka paljon se helpottaakaan elämää. Epäilin omaa kykyäni sitoutua. En sitten sitoutunutkaan. En kokenut minkäänlaista painostamista.

Ja oli ymmärrettävää, että tällaisessa elämänvaiheessa, uuden löydöksen ja päätöksen tehneenä, varhaisen Wigwamin aikainen nuoren ihmisen ahdistavia kysymyksiä kuvastava musiikki (Luulosairas, En aio paeta) ei ollut sitä, mitä Jukka Gustavson halusi esittää. Se vaihe oli ohitettu hänen elämässään, yleisö on kuitenkin kautta vuosien mankunut kuitenkin juuri tuon ajan tuotantoa, nostalgiannälässään. Uusi nuori yleisö olikin jossain muualla 70-luvun lopulla purkamassa elämäntuskaansa.

Koulukavereitten tai muitten salolaisten ystävien kanssa en näistä keskustellut, kätkin visusti sen onnen jota tämä mainittu ystävyyssuhde toi elämääni, myös ne raastavat eettisten ja uskonnollisten kysymysten pohdinnat, joiden kanssa painiskelin. Tilannetta ei helpottanut, että suhteet vanhempiini olivat välillä melkoisella koetuksella.

Salon Seudun Sanomissa musiikkiarvostelija teilasi Jukka Gustavsonin 1978 ilmestyneen ...jaloa ylpeyttä yletän… -levyn. Minulla ei ole kyseistä tekstiä käsillä enkä ole sitä vuoden 1978 jälkeen lukenut, mutta muistan syvän kiukkuni epäoikeudenmukaiseksi kokemastani arviosta. Varsinkin sen muistan, että kriitikko piti kokonaisuutta joltain osin ”lapsellisena”. Ajattelin, että näin on aina: kun ei olekaan kyynisen viileä, on kriitikon silmissä ”lapsellinen”. Minulle se, minkä monet kokivat naiiviudeksi, oli vilpittömyyttä, pyrkimystä kokonaisvaltaisesti parempaan – ajattelin, että näin on kaikessa: jos on suora ja käyttää sanoja kuten hyvyys, usko, ilo, on lapsellinen. Olkoon niin! Pidän enemmän naiiviudesta kuin kyynisyydestä.

Musiikillisesti tämä ja tätä seurannut albumi Valon vuoksi (1979) olivat minulle jonkin verran kovia paloja musiikillisesti. Ei niin, etten olisi tottunut ”vaikeaan” musiikkiin (jos on kuunnellut Henry Cow`ta, selviää hengissä mistä vaan), mutta ehkä ihmettelin, missä on se voima ja draivi, joka oli niin käsinkosketeltavaa Wigwamin esittäessä Gustavsonin musiikkia. Gustavsonin musiikki oli kehittynyt hienovaraisempaan muotoon. Varmasti harmittelin myös laulun puuttumista näiltä albumeilta.

Uudenkin Wigwamin toiminnan hiivuttua myös faniklubitoiminta hiipui. Mielenkiintomme alkoi suuntautua laajemmalle. Nino kirjoitti minulle vihkoon Leif Färdingin runoja. Kävimme katsomassa modernia tanssia. Savonlinnan oopperajuhlilla. Jazzkonserteissa. Keväällä 1978 minä ja Nino kasasimme kokoon oman lehden – Jänis-lehteä myimme kesän festareilla, rockin SM-kilpailuissa ja kavereiden välityksellä. Jäniksessä oli Ninon kirjoittama laaja Leena Gustavsonin haastattelu.

Kesällä 1979 ja lukion viimeisenä vuotenani, 1979–1980, elämäni alkoi taas muuttua. Tuli uusi aalto, se raikasti ilmaa; tuli Salon nuorisoteatteri, tuli Salon elävän musiikin yhdistys, yksi talonvaltaus, halpaa punaviiniä; sitten tuli myös täydellinen kyllästyminen poppi- ja rokkitouhuihin, tuli muuta ajateltavaa ja tekemistä, tuli Koijärvi, lähtö Salosta (kuului jonkunasteista ovien paukuntaakin). Käytiin Sipoossa kylässä silloisen poikaystäväni, nykyisen aviomieheni kanssa vuonna 1981. Sitten tuli pitkä tauko. Vuosikymmenien tauko.

Vuodesta 1981 vuoteen 2008 kuuntelin enimmäkseen klassista musiikkia ja elin muuta täyttä elämää. Vanhimman tyttären vanavedessä menin musiikkiopistoon opiskelemaan pianonsoittoa. Ymmärsin että harjoittelemalla oppii soittamaan. Suoritin niitä aiemmin kammoksumiani tutkintojakin. Opin paremmin ymmärtämään pianonsoittoa.

Vuonna 2004 sisareni antoi minulle joululahjaksi Jukka Gustavsonin levyn Between Fire and Ice. Se oli mukava mutta aika hämmentävä kuuntelukokemus. Se oli kuin heijastus jostakin joka oli kauan sitten, ei enempää. Levy kuulosti tuolloin minun korvissani kokoelmalta kappaleita.

Kevättalvella  2009 tilasin ystävän kehotuksesta levyn, Jukka Gustavson Organ Fusion Bandin Community Jazz. Edeltävänä syksynä ja keväänä olin käynyt läpi nuoruuden päiväkirjani – en omasta aloitteestani, vaan siksi että Timo Lähteenmäki ja Mikko Vienonen olivat kirjoittamassa kirjaa Salon pop-historiasta. Kirja ilmestyi syksyllä 2008: Koit ny rauhottu! – Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin. Päiväkirjojen läpikäyminen ja vanhojen ystävien tapaaminen kirjan julkistamistilaisuudessa herättivät. Nuorena kuvittelee olevansa jotakin vallan erinomaista ja erikoista, nuorena ei omilta suurilta silmiltään näe, keitä on lähellä. Katsoo liian kauas. Aikuisena ymmärtää myös vanhempiaan. Senkin, että todellisuudessa mitään suuria ristiriitoja ei ollut. Mutta 1970-luvun ilmapiiri yleisesti oli niin puristava, että vanhemmatkin, kaikessa ymmärtäväisyydessään ja oman lokeronsa ahtaudessa, tuntuivat kääntyvän nuoruuttamme vastaan.

Kun Community Jazzin ensitahdit kajahtivat ilmoille, minulta pääsi kyyneleet. Muistan kuinka makasin sohvalla ja kuuntelin. Pari päivää meni vain kuunnellessa. Niin tuttua, niin tuttua, mutta aivan uutta, tuoretta! Avauskappaleen laskeva sävelkulku purkauksineen vei kauan – tietämättään – janosta kärsineen kuulijan entuudestaan tutun lähteen ääreen. Niin huikea orkesteri, kaikki kohdallaan! Ja taas joku varmasti moittii tekstintekijä-Gutsia nolostuttavan naiiviksi, ajattelin – minuun se meni ja menee edelleen täydestä. Minulle saa julistaa.

EH_img_5883

Muistoja, ja musiikkia 1970-luvulta 2010-luvulle.

Toukokuussa 2009 vanha siteemme uudistettiin, kun sain vierailla Leena ja Jukka Gustavsonin kauniissa taiteilijakodissa, joka oli siirtynyt silloisen Kallbäckin  kyläkaupan kyljestä vanhasta puutalosta moderniin kerrostaloon. Kallbäck oli kasvanut Söderkullaksi. Ja minä teinitytöstä melkein viisikymmenvuotiaaksi. Me muutumme. Elämä on kohdellut meitä hyvin, totesimme.

Community Jazzin jälkeen on levyhyllyyni kertynyt Jukka Gustavsonin julkaisuja tasaista tahtia, ne vanhatkin (vuoden 1992 Bluesion-levystä alkaen). Myös keikoilla olen käynyt. Hulluin oli matka KeiteleJazziin freejazzia soittavaa Gnomus-kokoonpanon iltapäiväkonserttia varten: yhden päivän aikana Pertunmaalta sinne ja takaisin, koska seuraavana päivän oli lähtö toiselle matkalle. Mieleenpainuvin livekokemus viime vuosilta lienee Jukka Gustavson Organ Fusion Bandin levynjulkistamiskeikka Helsingin Juttutuvassa vuonna 2012, kun Root & Stalk & Flower Music oli valmistunut. Levyllä on haikea, kaunis tunnelma, jota jouset vielä vahvistavat.

Vaikka rhythm & bluesista olen siitäkin pitänyt jo varhaisteinivuosiltani (13-vuotiaana kirjoitin aineen siitä, kuinka 1970-luvun fiftarit ovat väärillä jäljillä: eivät ymmärrä, että musta musiikki on kaiken alku ja juuri: mustien alkuperäinen musiikki on parempaa, koska ”neekerit ovat rajumpia”), Jukka Gustavsonin tuotannosta oman listani kärkeen nousee nimenomaan progepainotteinen musiikki. Kirjoitan progepainotteinen, koska kukaan ei vielä ole rajaviivaa tarkasti vetänyt eri musiikkityylien välille. Facebookin Proge-ryhmässä käydään riemastuttavan ärsyttäviä keskusteluja erinäisten biisipostausten pohjalta siitä, onko tämä progea vai ei; omasta puolestani saavat vääntää aiheesta seuraavat miljoona vuotta.

Matti Pajuniemi kutsuu kirjassaan Prog Finlandia (2016) Gustavsonin 2000-luvun tuotantoa fuusioprogeksi. Se sopii, Gustavson liikkuu jazzin, bluesin ja progressiivisen musiikin  välimaastossa – kaihtamatta vaikutteita länsimaisesta taidemusiikistakaan. Silkasta fuusiojazzista ensimmäinen mielleyhtymäni on pakonomaisesti virtuositeettiaan esittelevä Kikka Korea – mielestäni Jukka Gustavson on onnistunut kokoamaan eri yhtyeisiinsä muusikoita, joille itsetarkoituksellinen taitojen esittely ei ole pääasia. Gustavsonin progressiivinen musiikki on varsin kaukana eurooppalaisten progemammuttien (Yes, Genesis, Pink Floyd) maailmasta. Mutta proge on siellä. Unelmieni Gustavson-progekonsertti on kyllä vielä kuulematta!

En ole mikään kotimaisen proge-musiikin erityistietäjä, en mikään Gutsi-sanakirja; olen aika tavallinen nainen, jonka elämään niin nuoruudessa kuin nyt kypsässä aikuisuudessakin Jukka Gustavsonin tuotanto on vaikuttanut, myös Leena Gustavsonin herkkä ja herättävä tanssitaide. Olen iloinen siitä, että nuoruudessa saadut vaikutteet ja kokemukset ovat osoittautuneet kestäviksi. Iloinen olen myös siitä, että Jukka Gustavson tekee jatkuvasti uutta musiikkia ja saa vuosikymmenten työn tuloksena myös ansaitsemaansa arvostusta.

Kiinnostavaa on myös se, kuinka monet tekijät musiikkimaailman tyylikirjon eri puolilta kertovat Jukka Gustavsonin tuotannon vaikuttaneen omaan musiikkiinsa ja muusikkoutensa kehittymiseen. Von Hertzen Brothers, Litku Klemetti, Olli Virtaperko, Harri Suilamo – muutamia tietämiäni mainitakseni. On mielenkiintoista kuulla tavallisten fanien kehityskertomuksia; musiikintekijöiden kehityskertomukset kertoisivat siitä, miten erilaiset vaikutteiden siemenet leviävät, itävät, juurtuvat ja kukkivat.

kukkanen

Kukkanen, ilon tuoja

 

Varret, juuret ja kukkaset

Osa 1(2)

Kirjoitan pitkästä aikaa. Kirjoitan kasvamisesta ja siitä, mitkä muutamat tärkeät asiat (muiden lisäksi) ovat minua kasvamistyössä ravinneet. Kiitos Matti Pajuniemelle Prog Finlandia -kirjan laatimisesta, Mikko Meriläiselle Wigwam-kirjasta samaten; kiitos Mertsi Toivoselle saamistani äänitteistä.

***

Miksi minä innostun tästä mutta en tuosta musiikista? Miksi en voi tietystä musiikista puhua tavanomaisin sanoin, vaan sitä varten on etsittävä sanat  jostakin tietoisuuteni kaukaisimman sopukan violetinharmaasta alkuhämärästä? Mistä fanitus alkaa, mitä se aiheuttaa ja mihin se johtaa?

Miten meni se tarina, jonka seurauksena tänä iltana kuuntelen Jukka Gustavsonin Community Jazz -levyä tuntien, että sen harmoniat, melodiat, sanat, rytmiikka, sen moniulotteinen sävelvuoristo, ne kaikki yhdessä ovat kuin läheisen kasvinkumppanin kanssa seurustelua?

Tähän tarinaan kuuluu niin oma kehitykseni jotensakin hukassa olevasta nuoresta määrätietoiseksi aikuiseksi ja vielä aikuisen kypsyminen ja muuttuminen pehmeämmäksi versioksi kaikentietävästä nuoresta aikuisesta. Mietin sattumaa, mietin ympäristön vaikutuksia – entä jos se onkin Joku joka minua valinnoissani ohjaa?

Tarina alkaa siitä, että isäni soittaa pianolla olohuoneessa Emma-valssia. Se jatkuu, kun näen upouudesta televisiostamme Mahalia Jacksonin laulavan koko suuren sielunsa voimalla gospel-musiikkia – näen ja kuulen kyynelten valuvan laulajan poskilla. Olen viisivuotias, vuosi on 1966, ja ymmärrän täsmälleen, mitä Mahalia laulaa.

Philipsin pienellä levysoittimella kuuntelemme kotona niin laulavaa ranskalaista nunnaa kuin Humppa-Veikkoja. Kotona lauletaan aina kun on laulun tarvis. Isän kuoron, Paimion Mieslaulajien konserteissa käydään. Muutamme Paimiosta Halikkoon, Salon kaupungin kylkeen.

Walt Disney´s Happiest Songs. Tätä kuuntelivat 1990-luvulla omatkin lapseni. Afroamerikkalaiseen perinteeseen nojaava viihdemusiikki oli vielä 1960-luvulla jotakin poikkeuksellista lastenmusiikin saralla. Nykyään taas ei mitään muuta taideta tarjotakaan lapsille.

Vuodelta 1967 on peräisin Walt Disney’s Happiest Songs -LP. Jazzlaulajatar Mary Martin esittää Tuhkimon  haltiatarkummin Bibbidi bobbidi, boo -taikalaulun niin taianomaisesti, että kansakoululainen haltioituu. Kansakoululainen joutuu vähitellen kuitenkin kasvotusten maailman kovuuden kanssa. Kansakoulun keittäjä katsoi varmaankin olevansa hyväkin kasvattaja, kun otti minua nenästä kiinni ja työnsi lusikalla väkisin vellinsä suuhuni. Ymmärsin että kaikki aikuiset eivät ole puolellani. Olisin mieluummin ollut kotona lukemassa, virkkaamassa, piirtämässä ja leikkimässä ja laskemassa kuin kansakoulun kovassa komennossa jossa heikoimpia syrjittiin.

Luokallani oli Juha, joka ei tainnut oppia asioita yhtä nokkelasti kuin useimmat muut. Hän oli kiltti ja ujo. Yhtenä päivänä kävelin Juhan kanssa kotiin päin koulusta. Hieman myöhemmin koulusta lähtenyt luokkatovereitteni ryhmä tuli perässämme, tyttöjä. He huusivat minulle meitä lähestyessään: ”Eeva, miksi sinä kävelet tuon kanssa, tule meidän mukana!”  Ja minä jätin Juhan kävelemään yksin vain sen vuoksi että en rohjennut sanoa mitä oikeasti ajattelin; että Juha tarvitsee seuraani enemmän kuin te. Minun olisi pitänyt pysyä Juhan seurassa, mutta siltikään en tehnyt niin. Se kouristi sydäntäni silloin ja se koskee yhä vielä. Tiedän, että nykyäänkään en kaikissa asioissa kykene toimimaan omantuntoni parhaaksi katsomalla tavalla. Se koski ekaluokkalaisena, se koskee tänään. Miten ylipäätään voi elää maailmassa, jossa minulla on jotakin, mitä toisella ei ole ja jota hän tarvitsee?

Aloitin huilutunnit. Alkeet opin nopeasti, nuotinlukutaidon myös. Oli hauska soittaa orkesterissa. Soittoläksyistä en kauheasti perustanut. Tylsää.

Lapsuus alkoi jäädä taakse. Se oli vaikea vaihe. Rakastin lapsena olemista. Pelkäsin ja kammoksuin ajatusta muutoksesta. Olin ujo ja hiljainen mutta kummallisella tavalla myös utelias ja rohkea. Olin rakastanut leikkimistä ja tuntui uhkaavalta huomata, että leikin maailma alkoi menettää viehätystään. Varhaisen teini-iän näytelmäharrastus isosiskon mukaan vetämänä oli ihana silta leikin maailmasta toimintaan, jossa mielikuvitus sai edelleen kantaa. Oppikouluun Saloon menin syksyllä 1972.

Saimme sisareni kanssa viedä perheen levysoittimen, sen pienen Philipsin, omaan huoneeseemme, koska äiti ja isä eivät halunneet kuunnella meidän suosimaamme musiikkia, eivätkä varsinkaan koko ajan. Jos oikein ajoitan, sain jouluna 1973 toiveeni (tai siskon toiveen?) mukaan joululahjaksi Elton Johnin Don’t Shoot Me I’m Only the Piano Player-LP:n, isosiskoni puolestaan huikean Beatles-tuplan, sinisen – parhaat vuosilta 1967–1970. Elton John -valintani perustui oletettavasti siihen, että se oli listaykkönen, myös siihen että luokallani oli jo Gary Glitter -fani, David Bowie -fani, Badding-fani  sekä Cliff Richard -fani – ei heidän tontilleen sopinut astua, eikä itselleni myöskään tainnut sopia olla kuten joku muu; piti olla jotakin omaa. Lisäksi olin jo saanut vuorenvarman käsityksen, että niin Slade kuin Gary Glitterkin olivat kaupallista humpuukia. Mistä tämä käsitys? Siskolta? Vai omat korvatko sen kertoivat?

Beatles-tupla sitten soi, soi ja soi. Beatlesiä ja Elton Johnia ennen sisko oli soittanut Joe Dassinia ja Gilbert O’Sullivania –  Joe ja Gilbert toki olivat kivoja ja söpöjä, mutta jotenkin me unohdimme heidät Elton Johnin, Beatlesin ja niiden seuraajien myötä.

Isosiskoni otti minut mukaansa, kun Salon Viestin talolla oli esiintymässä Tasavallan Presidentti. Tapahtuman jälkeen menimme pyytämään Jukka ja Taija Toloselta (nykyään Tanja) nimikirjoitukset, vaikka jännitti hirmuisesti. En muista tuosta illasta muuta. Ilta oli kuitenkin ilmeisen hyvä kokemus, koska jonkun aikaa tämän jälkeen, helmikuussa 1974, menimme samaan paikkaan kuuntelemaan Wigwamia. Siitä muistan enemmän: muistan musiikin! Muistan Jukka Gustavsonin urut. Muistan senkin että salissa oli tuolit, eli tapahtuman ei ollut tarkoituskaan olla tanssi-ilta; enemmänkin konsertti. Näiden kahden illan jälkeen ei mikään ollut ihan entisellään. Olin tammikuussa täyttänyt 13 vuotta. Kiitos sisarelle, jonka vanavedessä päädyin tilaisuuksiin, ja joka myös raivasi kotona tämän tilan minulle: muistan isän olleen sitä mieltä, että minä olin liian nuori kulkemaan vielä viikonloppuiltoina huvi-illoissa (taisikohan hän sanoa jopa ”tansseissa”). Saimme vanhemmat kuitenkin vakuutettua siitä, että olemme kunnolla, että menemme nimenomaan kuuntelemaan musiikkia. Se oli lisäksi ihan totta.

Olimme kunnolla, niin kunnolla kuin kaksi teiniä voi olla. Tietenkin kurkistelimme musiikin kuuntelun ohella myös ympärillämme olevia ihmisiä. Noina iltoina ja vastaisuudessakin (aika pitkälle) soitimme illan päätteeksi puhelinkopista isälle, että nyt saa tulla hakemaan. Olimme vähän kummallisia kilttejä kapinallisia. Sillä vanhempien kovin perinteisestä ajatusmaailmasta aloimme vieraantua samalla kun uudet maailmat aukenivat populaarikulttuurin löytämisen myötä. Emme rellestäneet. Se saattoi jopa olla pahempikin juttu kuin huvittelu huvittelun vuoksi olisi ollut. Eräs luokkakaverini oppikoulun kolmannella luokalla joutui kerran alkoholimyrkytyksen takia sairaalaan. Mietin, miksi joku on noin tyhmä.

Luettiin kirjoja – noihin aikoihin siirryin nuorten kirjoista aikuisten kirjoihin, Mika Waltarin Sinuhe yhtenä ensimmäisistä. Harrastettiin historiaa, niin Grimbergin Kansojen historian kuin Asterixin ja Obelixin johdattelemina. Piirrettiin paljon. Edelleen pyöritettiin omaa vinttiteatteria tyttöporukalla. Ja kävin soittotunneilla, jatkuvaa huonoa omaatuntoa potien; en jaksanut harjoitella. Omaksuin jossain vaiheessa asenteen että koska muut ovat paljon musikaalisempia kuin itse olen, minun on turha kauheasti yrittääkään. Ja siihen aikaan elettiin maailmassa, jossa tytöt todellakaan eivät soittaneet kitaraa. Yhtenä syksynä en sitten enää mennyt soittotunneille.

Klassinen musiikki oli minulle tuttua, mutta osittain se kuului vähän liikaa kaikkeen siihen, mitä vanhemmat ja koulu ja yhteiskunnan jäykät säännöt ja sovinnaiset tavat musiikkiopiston kevättutkintoineen edustivat. Kuuntelin kuitenkin isän levyjä. Musiikki oli asia sinänsä, ja se puhutteli, siihen riitti oma yksityinen ja henkilökohtainen suhteeni musiikkiin. Tsaikovskin pianokonsertto, b-molli; Bachin kaksoisviulukonsertto; Brahmsin yltiöromanttinen 4. sinfonia,  Beethovenin pianosonaatteja Richterin tulkitsemana.

Vuosien 1974 – 1975 aikana säästimme taskurahoistamme ja hankimme siskon kanssa vähitellen sekä Wigwamin että Tasavallan Presidentin siihenastiset levyt. Fairyport kohosi siitä pinosta omaksi ykkösekseni,  Hard N’Hornyn ja Gustavsonin suomenkielisten kappaleiden ollessa hyvänä kakkosena. En aio paeta – laulun teksti meni jonnekin syvälle. Olin yllättynyt, että sellaista voi edes olla olemassa. Se oli jotakin joka oli kirjoitettu minulle eikä siitä voinut puhua kenenkään kanssa, ei edes siskon, vaikka yhdessä kuuntelimmekin. Sanojen kirjoittaja on kokenut jotakin samaa kuin minä itse. Oma ”erilaisuuteni” oli minulle ilmiselvää, siihen olin tuomittu, mutta siitä olin myös iloinen ja sitä vaalin ja varmasti myös sopivasti korostin. Helmikuussa 1974 ilmestyneen Being-levyn saimme toiveemme mukaan joululahjaksi jouluna 1974.

Jukka Gustavsonin musiikin ehdottomuus ja määrätietoinen oman polun kulkeminen sopi minulle, vaikka en varmastikaan ymmärtänyt kaikkea kuulemaani. Ei taiteeseen kuulu yksinkertainen ymmärtäminen, aina on kyse tulkinnasta.

Virtanen Turun konserttitalolla 6.11.1974. Kuvan laatu aitoa 70-luvun taskukameraa.

Meillä oli kova tarmo ja into. Luimme musiikkilehtiä, niitä ostettiin säästösyistä enimmäkseen divarista. Radiosta yritettiin kuunnella se kaikki vähä pop- ja rock-musiikin tarjonta, mitä tuolloin oli. Äänitimme kasetille suuret määrät pop- ja rock-musiikkia laidasta laitaan radiosta ja jopa televisiosta – lukuun ottamatta purkkaa ja jytää. Kuuntelimme kirjastossa levyjä. Olin lukenut Doorseista Musa-lehden pienellä präntillä kirjoitetun historiikin ennen kuin onnistuin kuulemaan radiosta yhtään ainutta yhtyeen kappaletta. Liityimme Finnish Blues Societyn jäseniksi, tilasimme maltillisesti levyjä. Rahan puutteessa emme kuitenkaan pystyneet keräämään mitään suurta levykokoelmaa – käytimme mieluummin vähät rahamme konserteissa ja keikoilla reissaamiseen. Mutta rock-festivaaleille emme menneet. Emme tainneet uskaltaa sellaista vaihtoehtoa ottaa ollenkaan kotona puheeksi. – Toisaalta: kännykättömässä maailmassa meillä oli toisenlaista vapautta kuin nykynuorilla, joilla saattaa olla puhelin-napanuora ehkä tarpeettoman tiukka.

Halusimme siskon kanssa myös itse tehdä jotakin. Halusimme olla jotakin, halusimme saada aikaan jotakin. Ja sitten se keksittiin: perustaisimme ihailijakerhon niin Tasavallan Presidentille kuin Wigwamillekin. Asia edistyi. Asia myös kohtuullistui: syksyllä 1974 saatiin kuulla Tasavallan Presidentin hajoamisesta. Meille riittäisi kyllä yksikin kerho, niin varmaan ajattelimme, vaikka pettymys yhtyeen hajoamisesta olikin kova.

Jo keväällä 1974 oli tullut myös tieto Wigwamin rajusta muutoksesta. Being-levyn ilmestymisen ja Englannin-kiertueen jälkeen Pekka Pohjola ja Jukka Gustavson jättivät yhtyeen. Olimme jännityksellä seuranneet kevään aikana innostuksen kohteidemme Englannin-kiertueesta tihkuneita tietoja, ja olimme ihan varmoja siitä, että loistava tulevaisuus olisi edessä, tietenkin. Ihan niin ei käynyt, kuten ei myöhemminkään.

Kovalle soitolle pääsi vanhan Wigwamin jäähyväisjulkaisu, Live Music from the Twilight Zone. Alaikäisinä ei meillä ollut mahdollisuutta olla tuossa tilanteessa paikalla. Onneksi siis oli levy. Ne urut, ne soivat niin syvästi, ja olin järkyttävän huolissani siitä, missä sitä soundia enää voisi kuulla. Ehkä eniten kuitenkin Wigwamin levyistä kuuntelimme Beingiä. Tämän päättelen siitä, että osaan sen vanhoista levyistämme edelleen parhaiten ”ulkoa”. Beingiltä alkoi Jukka Gustavsonin omaperäinen tapa kirjoittaa puhaltimille. Levy esittää melko synkän maailmankuvan. Se sopi minulle.

Miska tuumii, että mamma on laittanut nyt äänilevynsä ihan kummalliseen paikkaan. Ei niiden kuulu olla lattialla.

Aloitimme Wigwam fan clubin toiminnan. Oltiin yhteydessä Love Recodsiin ja sitä kautta vähitellen myös bändin jäseniin, mikä oli tietysti jännittävää ja hurjaakin. Minä olin ujo, siskoni rohkeampi. Tässä välissä on sanottava sekin, että näihin suuriin nimiin eli Wigwamin jäseniin olikin sitten helpompi olla yhteydessä kuin oman kotiseudun suuruuksiin – salolaisen progeyhtyeen Nimbuksen esiintymisiä kyllä kävimme innolla seuraamassa sen elinkaaren loppuvaiheessa (alkuvaiheessa olin ollut liian nuori), saimme kavereilta lainaksi Nimbuksen Obus-levyn, mutta emme uskaltautuneet soittajien juttusille ikinä. Mitä edes sanoisimme, ja miksi heitä kiinnostaisi mitä sanoisimme? Ihailimme vain kaukaa, ja kuvittelimme miten hienoa taiteellista elämää he mahtavatkaan viettää. – Olihan sitten vielä koulukavereiden bändi, joka soitti muun muassa Luulosairasta, mutta se ei ollut niin hienoa, koska pojat olivat kanssamme samassa koulussa ja näimme heitä joka päivä.

”Uusi” Wigwam lähti uudelta pohjalta, Jim Pembroken ja sittemmin Rekku Rechardtin sävellykset olivat toista maata kuin Gustavsonin ja Pekka Pohjolan. Tykkäsin uudestakin versiosta, paljon. Kun nyt parin vuoden sisällä olen kuullut Wigwam Revisited -kokoonpanoa kaksi kertaa, ymmärrän mikä 70-luvun loppupuolen ja Ronnie Österbergin rytmittämässä Wigwamissa oli ainutlaatuista: soinnin keveys ja ilmavuus. Sitä en kuule 2010-luvun uudessa bändiversiossa, Wigwam Revisited -kokoonpanossa.  Faniklubitoiminta oli hauskaa – teimme lehteä (joka siis oli monistelehdykkä), järjestimme fanitapaamisia, myimme kuvia ja julisteita. Tutustuimme moniin hauskoihin ja mielenkiintoisiin ihmisiin, jäsenistöön ympäri Suomen, ja minä löysin parhaan ystävänikin klubin aktiivijoukosta. Minulle ja Ninolle oli yhteistä rakkaus Jukka Gustavsonin musiikkiin.

Syksyllä 1975 pääsimme sisareni kanssa tekemään haastattelua Jukka Gustavsonista. Se oli huipputapaus. Se oli huipputapaus myös siksi, että tapasimme Jukan balettiesityksen yhteydessä; Jukka Gustavson teki musiikin ja suunnitteli kokonaiskonseptin Kansallisoopperan nuorten tanssijoiden produktioon, joka sai nimekseen Yksin yhdessä. Oli lohdullista taas kuulla urkujen soivan, ja kutkuttavan mielenkiintoista kuulla, mitä tuli Wigwamin jälkeen. Oli siis esitys ja oli haastattelu. Esitys teki minuun vaikutuksen, käsittelihän se nimensä mukaan sitä, kuinka ihminen voi kokea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä parveileekin ihmisiä. Tarkemmin tästä esityksestä olen kirjoittanut tässä blogipostauksessa.

Emme olleet (muistaakseni) vähättelyä, tytöttelyä tai muuta sellaista saaneet osaksemme Wigwam-ympyröissä pyöriessämme, todennäköisesti meille joku jossakin naurahteli, olimmehan niin tohkeissamme ja varmaan aika pikkuvanhoja – emmekä ollenkaan perillä rock-pop-elämän kovasta vauhdista ja sen vauhdittajista. Silti Jukka Gustavsonin silloinen vakava ja keskittyvä suhtautuminen haastatteluumme oli omaa luokkaansa. Se oli aito kohtaaminen, joka jätti hyvän muiston ja kohotti nuorten kirjoittajien itsetuntoa. Haastattelun jälkeen, matkalla ratikkapysäkille Gustavson kiinnitti huomiota johonkin laitapuolen kulkijaan: onko tällä kaikki hyvin. Taisi olla, koska episodi ei muistini mukaan siitä sen dramaattisemmaksi kääntynyt. Olimme haastateltavamme kanssa kirjeenvaihdossa vielä tuon julkaistavan jutun tiimoilta; siinäkin hän osoitti ottavansa meidät tosissaan ja arvostavansa meidän työtämme. Se oli hieno kannustin nuorille kirjoittajille.

Toisenlainen tilanne oli Pekka Pohjolan haastattelu. Jostain syystä sisareni ei ollut mukana, joten meitä oli kaksi ujoa Love Recordsin toimistossa, tavoitteena saada juttu faniklubimme lehteen. Minä kysyin ja hän vastasi. Kiusaannuttavaa. Pohjola varmasti ajatteli, että olisi hänellä perempaakin tekemistä. Kysymyksistä muistan sen verran, että kysyin luontoelämysten vaikutusta hänen tuotantoonsa. Pohjola vastasi: ”En mä paljoa tuolla metsissä kulje.” Aha. Se siis siitä. Tämänkin jälkeen toki Pekka Pohjolan musiikkia kuuntelin, mutta tietty teknisen suorittamisen tuntu siinä alkoi häiritä… Harakka Bialoipokku -levyn jälkeen en voi sanoa seuranneeni Pohjolan musiikin kehitystä ollenkaan. Varsinkin nuorena on ollut vaikeaa erottaa tekijyys ja tekijän taiteellinen panos. Ehkä kärsin tästä syndroomasta yhä edelleenkin. Lieneekö tuo kovin haitallista?

Minä kuljin mielelläni metsissä ja rannoilla. Kuva vanhasta albumistani.

***

Jatkuu seuraavassa numerossa.

 

 

Metsäkirje

Heijastus Kultalähteen pinnalla

Elokuisena sunnuntaina tein metsäretken. Kiikalan Kultalähteen metsät ovat ihana retkikohde. Se oli ihan äsken, vaikka siitä on jo yli kaksi kuukautta. Löysin mustia torvisieniä ja mustikoitakin, vaikka varsinainen mustikkakausi oli jo ohi. Paitsi että löysin metsän antimia ja nautin niin metsän äänistä, sen elokuisesta äänettömyydestä kuin tuoksuistakin, löysin jotain joka kuumottaa ja viiltelee minua edelleen. Löysin metsästä itselleni osoitetun kirjeen. Viesti oli kirjoitettu tasaisella ja kauniilla käsialalla; tasaisella ja kauniilla, minulle myös erittäin tutulla käsialalla. Tämän varmaotteisen kirjoittajan rivejä luin nuoruudessani säännöllisesti. Kauan sitten olimme niin läheiset ja samankaltaiset, että meitä usein luultiin sisaruksiksi, nyt olen loitommalla, niin kaukana että en näe hänestä kuin puuhun kaiverretun kirjeen.

Kirje tuli minua polulla vastaan. Lähteelle johtavalle polulle oli kaatunut puu, mänty, ja sen kyljessä tuo kirje oli. Kirjeen kirjoittaja on tiennyt että tästä minä menen, en muualta pääse, juuri tätä polkua kuljen, viestiä en voi olla näkemättä.

Kirje oli nuoruuteni tärkeimmältä ystävältä. Olemme vaihtelevalla intensiteetillä olleet yhteydessä nuoruusvuosiemme jälkeenkin, mutta yhteydenpito on ollut satunnaista. Toisinaan olen jo ollut aivan varma että enää en hänestä kuule, enkä häneen yhteyttä saa, ja juuri kun olen ollut vaipumassa varmuuteen siitä, että hän on hävinnyt ulottuviltani, saankin todisteen siitä, että luuloni on ollut ennenaikainen. Ennen elokuista kirjettä edellinen kohtaamisemme oli tapaaminen ystäväni isän haudalla joskus toissa kesänä, siellä tapasimme lyhyesti, hänen kutsustaan.

Nyt hän kirjoittaa:

”Hei tyttö. Tiesin että tällaisena päivänä tulet, tällaisena päivänä sinäkin haluat murusen metsää ja mielenrauhaa ja ajatella jotain muuta kuin kahden pyykinpesukoneellisen pesemistä, kolmen pussilakanan mankeloimista ja komean miehesi paitojen silittämistä, uuden kirjahyllyn hankkimista; aamulla saat kaipuun ja ajattelet mikä sinulle metsässä kuuluisi, kuinka sammal vihertäisi, kuinka linnut laulaisivat jo elokuun hiljaisuutta etkä pääse irti siitä haaveesta, että kuitenkin olet jotain velkaa minullekin ja yhteisille pyrkimyksillemme. Mutta sinusta on tullut jotakin mitä en enää tunne enkä haluakaan tuntea. Sinä, helvetin keski-ikäinen keskinkertainen opettaja, en olisi uskonut. Olet mitätöimässä itsesi ja sehän sinänsä ei haittaa, mutta tunnut unohtaneen että olet mitätöimässä myös työn jota joskus yhdessä teimme, olet muuttunut etkä halua enää yrittää mitään.”

Niin hän aloittaa. Olen tottunut tällaiseen, ja häneltä sen siedän, koska hän – koska hän on juuri hän. Kaikille ei voi asettaa ehtoja.

Hämähäkki/EHOllessani teini asuimme molemmat Salossa, tutustuimme kirjastossa; ystävystyimme ja kiinnyimme toisiimme, se ei ollut mitään hengailua kaupungilla tai notkumista kaljabaareissa, alusta lähtien oli kyse samaan tahtiin lukevista silmistä ja kumpaisenkin pakosta saada kosketus metsään, veteen, kallioon, multaan, hiekkaan. Salon kaupunginkirjasto oli tuohon aikaan vanhassa puutalossa Raatihuoneenkadulla, hyllyvälit olivat ahtaat. Kirjastossa sananmukaisesti törmäsi kanssalukijoihin, vaarallisesti jopa sellaisiin, jotka eivät käyneet samaa koulua ja jotka eivät asuneet uusissa tiilisissä omakotitaloissa vanhempiensa kanssa. Olin ojentautumassa luontokirjojen hyllyn ääressä kohti LIN-kohtaa, samalla hetkellä toinenkin käsi kurottui kohti samaa teosta, ylempää; kohti Unelmia paremmasta maailmasta. Hänen kätensä, hänen utelias rohkea kätensä osui omaani. Siitä ystävyytemme alkoi. Siitä se alkoi. Eikä se koskaan ollut mitään rakastumista.

Kun itse siirryin lukion viimeiselle luokalle, hän muutti isompaan kaupunkiin. Kun koulutieni loppui, kuljimme yhdessä Koijärven, Altan, Hattuvaaran. Minä perustin perheen enkä ollut enää mukana kun hän vielä jatkoi Talaskankaalle, Kessiin, sinne missä tarvittiin. Hän muutti isosta kaupungista pienempään, sitten maalle, minä samaten omia reittejäni oman pienen perheeni kanssa, hän siirtyi entistä pienempiin kyliin, lähemmäs suurempia metsiä, 2000-luvun alusssa Suomussalmen Ylivuokkiin. Kirjoitimme kirjeitä, tapasimme joskus, puhuttiin ja suunniteltiin ja tehtiin paljon. Vähitellen minä hankin ammatin, toimeentulon, auton, hän hankki eloonjäämistaidot ja luopui yhä enemmästä. Viimein, lasteni aikuistuttua, minä halusin muuttaa takaisin nuoruudenkaupunkiini ja jättää maalaiskotini metsämaiseman, kaipasin vilkkautta ja helppoutta ympärilleni, ja olen taas Salon pikkukaupungissa. Kirjeet olivat jo harvenneet, samaten tapaamiset. Puhelut loppuivat kokonaan siinä vaiheessa kun muut siirtyivät kännykkäkauteen ja Ylivuokista purettiin kiinteät puhelinlinjat. Hän ei kännykkää hankkinut.

Vaikka viime vuosien yhteydenpito on ollut satunnaista, arvelen yhä tuntevani hänet. Hänen kirjeidensä ja erinäisten viestiensä kieli on kuitenkin muuttunut. Yhdessä vaiheessa epäilin, että hänen mielenterveytensä on järkkymässä, mutta arvioni meni aivan metsään. Hän on määrätietoisempi ja vahvempi kuin minä, kuin kukaan tuntemani. Hän on peruskalliota, hallitsee niin ajatuksensa kuin tekonsa, sanojaan hän ei aina hallitse, niissä hän pursuaa, hän oksentaa niitä, hän ruoskii ja kiusaa niillä. Te ette edes pysty lukemaan niitä. Minä pystyn. En siis sensuroi, mutta jo oman mielenrauhani vuoksi en toista koko kirjeen sisältöä tässä.

Hän jatkaa:

”Mitä luulet, mitä oikeasti ajattelet – mihin tuo mankelointisi ja pitsinnypläyksesi johtaa?  Olen aina arvostanut sitä, että teet käsilläsi kaunista, mutta en hyväksy sitä, että annat hauskan puuhastelun ja naisellisen turhamaisuuden peittää itseltäsi omat perimmäiset toiveesi ja ennen kaikkea järkesi äänen, joka joskus johti sinua arvioimaan omaa ja ympäristösi elämäntapaa ja sen seurauksia. Olin luullut sinun välittävän lapsistasi ja heidän lapsistaan, mutta olet tainnut itsekin jo luovuttaa, eihän meidän iässämme enää millään ole mitään väliä. Emme tule näkemään sitä mitä ne lapset ja heidän lapsensa joutuvat kestämään. Harva valitsee muuta kuin itselleen helppoa.

Minusta on oikeastaan huvittavaa ajatella, että sinäkin olit täällä joskus rinnallani ja ajattelin aina olevan näin. Kuinka väärässä olinkaan, kuinka hullu ihminen voikaan nuoruuden huumassa ja hulluudessa olla, ethän sinäkään siis halunnut kieltäytyä monihuoneisesta asunnosta, matkustelusta, jatkuvasta uuden tavaran, roinan, saastan, hankkimisesta, lähimmäistesi ilahduttamisesta tavaroilla, maan uumenista kaivetuilla mineraaleilla, jotka kohta loppuvat. Ja kun ne lopppuvat, ne loppuvat. Ne loppuvat. Mutta sinä et osaa lukea tätä lausetta, ja jos osaatkin, sinä et halua lukea tätä lausetta, ja kun minä nyt pakotan sinut lukemaan tämän lauseen, se ei vaikuta sinuun millään tavalla. Täältä metsästä menet kotiisi autolla, asetut telkkarihuoneesi uudelle sohvalle  (valitsitko sen kukkakuvioisen vai harmaan? Sinulle taisi olla suurikin ongelma siinä, että huonekaluliikkeiden valikoimat tänä syksynä tarjoavat niin vähän värivaihtoehtoja, tumman harmaa vai vaalean harmaa – oletettavasti päädyit arvokkaaseeen löytöösi ketjujen ulkopuolisesta huonekalukaupasta – ”Näitä ei normihalleissa myydä!”) ja syöt sohvallasi avokadoa ja Kallen mätitahnaa ja katsot varmaan jotain liikuttavaa luontodokumenttia. Sinun, ystäväiseni, sinun luontosuhteesi on enää vain suhdetta  pihalla vaalimiisi tuontitavaraa oleviin dahlioihin, kesämökin kesähellehetkeen, uuden sohvan värikylläiseen kukkakuvioiseen kankaaseen. Ja tietenkin kuvittelet olevasi miljoona kertaa parempi ihminen kuin naapurisi, joka nauraa kompostoinnillesi ja jätteiden lajittelullesi. Jos rehellisiä ollaan, ja minähän sitä olen, kuten tiedät, olet aina tiennyt, vaikka et aina sitä olekaan sietänyt, ei sillä ole helvetin pienimmän pirun pikkusormenkaan vertaa väliä, samaa porukkaa te olette, toinen vaan kuvittelee itsestään enemmän kuin toinen, ja ehkä toinen on vähän surullisempi niitä jätteitä lajitellessaan kuin se toinen joka huolettomana sotkee kaikki paskansa samaan kasaan. Minua on alkanut entistä enemmän viehättää ajatus väkivaltaisesta—”

Tätä rataa. Tiedän että kulutustottumukseni ovat yltiöpäiset. Tiedän kuluttavani liikaa. Tiedän että maapallon kestokyky loppuu tätä menoa. Tiedän että edistän ilmaston lämpenemistä. Ja kyllä kyllä: ostan uutta vaikka entinenkin kelpaisi. Sinä, sinähän olet jo tuon kaiken ulkopuolella,  sinä voit vain arvostella. Jos häviää metsään kirjoittamaan toukkien kielellä ja asumaan lammen pohjalla ei tietysti tarvitse yksiäkään kenkiä, ei autoa, ei edes jäteastiaa.

Mutta takaisin kirjeeseen.

”Kävin viime keväänä jokavuotisella käynnillä äitini luona ja kuljin uuden Salon-kotisi ohitse. Olin ajatellut pitkästä aikaa poiketa, mutta näin jotakin mikä esti aikeeni. Miksi pihallasi on terassi? Mikä on terassi? Taso joka erottaa maan kamaran ja ihmisen, korottaa ihmisen pois maan pinnalta, tasaiselle, avoimen taivaan alla seinättömässä tilassa ollaan järjestetyissä olosuhteissa, joissa halutaan ilmaa, valoa, aurinkoa, tuulen virettä viilentämään hellettä, ja valokate erottamaan ihminen taivaasta ja sen auringosta, eli halutaan ja torjutaan samaan aikaan! Halutaan kaikkea ja samalla estetään ketään saavuttamasta sitä. Painekyllästetty puutavara vaakasuorassa helvetinmoisen soraperustuksen päällä – lauta-autiomaalla polyrottinkinen sohva jolla kukaan ei koskaan ehdi istua, koska on työkiireitä. Kuuletko mitä puu sanoo?  Se sanoo: haluan olla puu. Se haluaa olla puu, puu, puu, ei terassi. Puu ei halua olla puutavaraa, se ei halua olla terassi. Se haluaa olla puu. Se haluaa olla metsää. Se haluaa olla oma itsensä. Millä oikeudella sinä sen puun teurastit?

Puu ei halua olla terassi. Ei varsinkaan sinun terassisi. Se kuvitteli nimittäin, että sinä ymmärtäisit enemmän ja paremmin, vaan aina me petymme minä ja puu, siksi en tullut vaikka olisin voinut, vaikka halusin mutta sitten en enää kyennyt kun näin, että pihatuolisi on nostettu sille halpahintaiselle ja kalliisti vielä lunastettavalle terassille. Kerran kuljit metsässä hiljaa ja ymmärtäen. Nykyään kuljet metsässä vain repien ja vaatien itsellesi. Haluat vain lievitystä itse aiheutetulle kivulle.”

Auringonkilo/EHTässä kohtaa teksti muuttuu epäselväksi. Kaikki aiemmin kirjoitettu oli kauniilla selkeällä käsialalla kirjoitettua, nyt se muuttuu sekavaksi ja vaikealukuiseksi. Ymmärrän sanan sieltä toisen täältä. Ja ne ovat kamalia sanoja. Hän loukkaa minua sellaisilla sanoilla, joita en halua tässä julkisesti toistaa. Hän on ollut kultainen ystävä, hän on minulle muistoissani se kultainen ja viisas ystävä, mutta kaikkea en minäkään kestä. Palaan muistoihini, ja niiden kautta ymmärrän tämänkin kirjeen, jotenkin. Mitä terassiimme tulee, se ei ole painekyllästetystä puusta rakennettu, se on lehtikuusta, ei painekyllästettyä puuta. Olen tavallinen keski-ikäinen nainen, en mikään ituhippi, en se joka muuttaa minkään suuntaa.

Sinä olet asettunut sammaleeksi tuulenkaatojen pinnalle, levittäydyt yhtä aikaa elävään ja kuolleeseen, katsot yhtä aikaa alas maahan – metsässäsi on hiekkainen, kevyt maaperä – ja ylös avoimelle taivaalle, jota minä katson terassini lasikatteen läpi. Kirjoitat, että kaikesta ilkeydestäsi huolimatta (tiesin sen; et osaa olla julma pyytämättä anteeksi, siksi saat aina anteeksi, minulta kyllä, et muilta koska he pelkäävät sinua, minä näen pidemmälle ja tiedän sinun olevan oikeassa) rakastat edelleen minua.

Luonnosta luonnonvaraksi. Vain muutaman kilometrin päässä Kultalähteeltä on teollisuuslaitos, joka syö harjujen hiekkaa ja tuottaa ihmisille ”tuloja ja hyvinvointia”.

 

 

Tunnustuksia lukukamarista

Pääsiäinen: neljä vapaapäivää. Ihan vapaaksi en taida itseäni kuitenkaan tuntea. Viime yönä näin unta, jossa opetin suomea, oppilaana oli edellisiltana televisiosta katsomani Taking Woodstock -elokuvan (ohj. Ang Lee) herttainen päähenkilö, Elliot Tiber, ’Elli’, jota sopivan vähäeleisesti esitti lapsenkasvoinen Demetri Martin. Nuorukainen oli varsin hyvä oppimaan suomea. Unessani siis.

Yöaikaan sitä tietysti toivoisi olevansa jossain muualla kuin luokkahuoneessa suomen alkeita opettamassa. Onko olemassa jotain poppakonsteja siihen, miten voisi vaikuttaa uniensa sisältöön? Tiedän kyllä itsekin yhden keinon, mutta en ole varma pystynkö soveltamaan sitä – pystyisinkö nimittäin vähentämään niiden tuntien määrää, joina teen työtä, tai suunnittelen ja ajattelen sitä? Miten huijaisin itseni esimerkiksi enemmän lukemaan kirjoja, enemmän kuuntelemaan musiikkia, enemmän kirjoittamaanLue loppuun

Kotitila, kotitalo

Olen aika huono kirjabloggari. Sen kerran kun varaan kiireen keskellä aikaa blogijutun kirjoittamiselle, en löydä sitä kirjaa, josta oli tarkoitus esittää mietteitä. Koska kuitenkin olen oman blogini päätoimittaja, annan itselleni luvan kirjoittaa siitä huolimatta. Kirja löytyy jossain vaiheessa.

Olisin halunnut esitellä enoni Johannes Silvaniemen omakustannekirjan, jossa kerrotaan hänen ja siis myös oman äitini kotitilasta Moinsalmella Savonlinnassa. Entisinä aikoina Moijinhovina tunnetun talon historiassa on värikkäitä vaiheita, mielenkiintoisia ihmisiä ja tietenkin heijastuksia kunkin aikakauden yleisestä historiasta. Johannes-enoni hallitsee kertomisen taidon parhaaseen savolaiseen tapaan. Lue loppuun

Muistokirjoituksen jälkeen

Tämänkertainen postaukseni on enemmän yleistä pysähtymistä ja elämän ihmettelyä kuin kirjaintoilua. Seisahduksessani ovat kuitenkin mukana Pertti Koistisen teos Hoivan arvoitus ja John Bayleyn kirja Elegia Irikselle.

Pienen vauvan hoivaaminen on ihanaa. Pieni lapsi kehittyy, kasvaa, alkaa havainnoida ympäristöään, oppii uusia asioita. Lapsen hoitaminen on palkitsevaa. Äitinä olen antaumuksella varjellut ja hoivannut jälkeläisiäni, pitänyt heidän puoliaan, kasvattanut heitä. Aivan kuten oma isäni ja äitini aikanaan minua. Lue loppuun