Mentiin Mänttään

Kevät meni maata kaivellessa, kalliolla istuksien; kesä meni mummina, muusana ja mammana, nyt syödään jo omia isoja perunoita ja on menty takaisin ammattia harjoittamaan ja yritetään muistaa miten se tapahtuukaan. Kesäloman rytmi on kovin erilainen – olen vapaa ja sidottu, olen velvoitettu ja vapautettu, roolit taistelevat kunnes taas on aika kaivaa herätyskello esiin ja ottaa käyttöön alennusmyynnin loppurutistuksesta ostetut uudet työvaatteet, siirtyä säännönmukaiseen tasatahtiin ja lopettaa taistelu siitä, mitä tänään tekisinkään.

Kesälomalla kävin Mäntässä. Mänttä on pohjoishämäläinen pikkukaupunki. Siellä on paperitehdas järven rannalla, suoria katuja, kirkko, S-market, isoin koskaan näkemäni Tokmanni, sekä hieno taidemuseo. Paperitehdas ja taidemuseo liittyvät yhteen, Gösta-taidemuseo on saanut laajat omat kokoelmansa ja toimitilansa tehtaan taannoiselta tirehtööriltä, Gösta Serlachiukselta. Taidemuseon toiminnasta vastaa Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Joenniemen kartano, Serlachiuksien itselleen rakennuttama kartano, oli taidekokoelman ensimmäinen museotila, vuonna 2014 avattiin uusi ajanmukainen ja kaunis taidemuseo kartanon päärakennuksen rinnalle.

Museo on hieno – arkkitehtuuri on uljasta, mutta ei pröystäile. Se istuu maisemaansa järvenrantaan ja 30-luvun tiilikartanon vierustalle hyvin. Tulosuunnan julkisivu on houkutteleva ja kutsuva, mielenkiinnon herättävä, ei liian suurieleinen. Suurieleisyyttä tarjoaa järven puolelle tarjoutuva julkisivu, rinne laskeutuu järven puoleen, rakennus kohoaa rinteestä. Täällä on nähtävillä kuvia, joissa arkkitehtuuri pääsee paremmin oikeuksiinsa kuin omissa kuvissani.

Sisäänkäynti Gösta-museoon

Sisäänkäynti Gösta-museoon

Sisäänkäynnin tietämillä kohtaan valkoisesta marmorista veistetyn miehen. Minusta on outoa, että ihmiset valokuvaavat toisiaan iloisina, kaulaillen tätä piikkilankakruunulla kruunattua, kädet sidottuna kohtaloonsa alistunutta marmorista ihmishahmoa. Minä vain tuijotan patsasta. En ollut kyllin rohkea kyselläkseni patsaan kaulailijoilta, mitä ajatuksia heissä herätti tämä Mark Wallingerin ”Ecce homo” -veistos. Minusta se näytti kunnioitusta ja myötäelämistä tarvitsevalta, ei kaulailua kaipaavalta. Se näytti myös hyvin kauniilta. Kauneutensa ja kuulaan sileytensä vuoksi hahmon kärsimys ei ilmene niin väkivaltaisella tavalla kuin esimerkiksi joissakin taidehistorian verisissä krusifiksikuvissa. Yhtä paljon ajatuksia  voi herättää kanssaihmisten tarkkailu näiden kohdatessa taidetta kuin itse taiteen katselu. Mäntässä tämä Kristus-hahmo seisoi meidän katsojien tasolla, yhtenä meistä – Trafalgar Squarella Lontoossa sama veistos seisoi vuonna 1999 valtaisalla jaustalla, katso tästä video.

Mark Wallinger: "Ecce homo"

Mark Wallinger: ”Ecce homo”

Minä ja puolisoni emme olleet saapuneet Mänttään erityisesti Wallingerin näyttelyn takia, enemmänkin tutustumaan itse museoon, mutta brittitaiteilijan näyttely osoittautui hyväksi. Niinkin hyväksi, että siihen paneutuminen vei omat rajalliset voimani melko tarkalleen, muuhun museossa tarjolla olleeseen en jaksanut täysipainoisesti paneutua. Mark Wallinger on siis Mäntän taidekesän pääroolissa, Gösta-museon suurin halli esittelee hänen töitään. Näyttely on nimetty otsikolla Mark Wallinger Mark. Isossa näyttelytilassa on isoja teoksia. Osa Ecce homo -veistoksen puhuttelevuutta on sen mittakaava; se on luonnollisen kokoinen, kuin sinä tai minä (siksi se tietysti kaulailuttaakin), Wallingerin id-maalaukset taas ovat valtavan suuria ja siksi komeita. Pelkkä koko ei tietenkään riitä. Näissä on muutakin kuin koko.

Katsoin taulut ensin, sitten vasta luin teosesittelyn. Maalauksissa viehättää se, että niistä on helppo löytää uusia ja uusia kuvia, niistä välittyy vahva vapaus kunkin itse katsoa ja ymmärtää ja luoda merkityksiä. Tauluissa on jotakin hyvin musiikillista. Röntgenkuvamaisissa otoksissa rytmi tihentyy, väljenee, sulkeutuu, avautuu; soi vaikka värejä ei olekaan.Taiteilija kertoo teosesittelyssä kuvien rytmin, kuvioiden, kaarten syntyneen käsillä maalaten, symmetrisiä liikkeitä maalausalustalle tehden. Kämmenenjäljet näkyvät, ja katsoja kuulee, kuinka taiteilijan kädet lätsähtävät maalausalustaan ja liikkuvat edes ja takaisin! Ehkä harkitusti, kenties sattumanvaraisesti, sillä ei minulle ole väliä.

Mark Wallinger: id-maalauksia

Mark Wallinger: id-maalauksia

Gösta-museon suuressa salissa seisoessani syntyi välitön mielleyhtymä näistä id-maalauksista  syksyllä 2015 Salon taidemuseossa ensi-iltansa saaneeseen Lotta-Pia Kallion videoteokseen Wasure-gai – Onnade Calligraphy, jonka visuaalinen maailma on mustavalkoinen, jonka rytmi syntyy ruumiin ja kirjoituksen kielestä, jossa kirjoitus, ihmisen vartalo, ajatus ja mieli liikkuvat ja synnyttävät viivaa tulkittavaksi ja kosketeltavaksi. Video on kokonaisuudessaan katsottavissa täällä. Oheen liitän yhden kuvan kyseisestä videosta. Kallion videon ja viivan sekä rytmin olennainen lähtökohta, jota ilman se ei olisi mitä se on, on tietysti musiikki, Harri Suilamon koto-kantele-sävellys, jonka mukaan videokin on nimetty. Minusta on aina riemukasta, kun jotain nähdessään, kuullessaan tai lukiessaan yhdistyy silta johonkin aiempaan elämykseen – oli se sitten taide- tai vaikka luontolähtöinen kokemus.Kallio: Wasuregai-onnade calligraphy-okashi(1)

Taideteos syntyy paitsi taiteilijan luovuudesta, myös taiteenkeskeisistä viittaussuhteista, yleisinhimillisistä ideoista. Wallinger viittaa omilla käsin maalatuilla ja taiteilijan omiin ruumiinmittoihin perustuvilla teoksillaan myös Leonardo da Vincin Vitruviuksen mieheen (täällä).

Usein mietiskelen kirjoittamisen ja piirtämisen; kirjoittamisen ja kuvantekemisen välimaastoa, kirjoittamisen ruumiillisuutta – itselläni nimittäin on fyysinen tarve käsin kirjoittamiseen, loma-aikoina se purkautuu mieltä tyhjentäviin kirjontatöihin. Sekä Lotta-Pia Kallion video että Wallingerin suurikokoiset maalaukset rohkaisevat niin kirjojaa kuin kirjoittajaakin.

Wallingerin näyttely jatkuu luontevasti id-maalauksista sarjaan omakuvia. Niissä liikutaan kuvataiteen, semantiikan, kalligrafian, typografian maastoissa. Jokainen ”I” (”Minä”) on erilainen, vaikka onkin ”sama”. Se voi olla mittatarkka kuva todellisesta kirjaintyypistä, se voi olla mustaan mustuuteen painunut ikävä muisto. Tähän teossarjaan Mänttään tulija saa ensikosketuksen jo paperitehtaan ohi museota kohti kulkiessaan: tehtaan kyljessä kiljuu esiin koko rakennuksen julkisivun mittainen ”I”. Se on aika hieno, ihan jo senkin vuoksi että ihmistä virkistää nähdä tehtaan seinässä jotain muuta kuin vain tehtaan seinä.

Mark Wallinger: Omakuvia

Mark Wallinger: Omakuvia

"I" Mäntän paperitehtaan seinämällä (Kuva: Serlachius-museot, Sampo Linkoneva).

”I” Mäntän paperitehtaan seinämällä (Kuva: Serlachius-museot, Sampo Linkoneva).

Omakuva ei ole vain kuva itsestä. Kun pohtii itseään, on mietittävä myös suhdettaan muihin ihmisiin. Kun taiteilija tuo katsellaksemme vangitun riisutun ihmisen, minulla on mahdollisuus miettiä, kenet siinä näen. Kun ”Minä” kasvaa tehtaan seinän kokoiseksi, mihin mahtuvat muut ihmiset?

******

Gösta Serlachius, kuten setänsä Gustaf S. olivat taiteen rakastajia ja suurmesenaatteja. Heidän työnsä tuloksina ovat nyt nämä museorakennukset ja taidesäätiön toiminta. Oma sävynsä tämän arvokkaan toiminnan muistamiseen tulee siitä tiedosta, että toki he olivat myös mielipidemuokkaajia, rahamiehiä, vallanpitäjiä – valkoisen, kansallismielisen Suomen vankkumattomia kannattajia. Näitä mietin kesälukemistoni pohjalta – Oula Silvennoisen, Marko Tikan & Aapo Roseliuksen teos Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (WSOY) oli seuranani mökin rantakalliolla. Hyvä on lomalaisen loikoilla, kun sinivalkoinen taivas on kirkas ja sees; mukava on museon viileydessä käyskellä, kun ympärillä vallitsee kuri ja järjestys ja rajat ovat sopivasti kiinni siten, että ulos pääsee mutta ei sisälle. Olenko tyytyväinen?

Kuva: Eeva H.

 

Tunnustuksia lukukamarista

Pääsiäinen: neljä vapaapäivää. Ihan vapaaksi en taida itseäni kuitenkaan tuntea. Viime yönä näin unta, jossa opetin suomea, oppilaana oli edellisiltana televisiosta katsomani Taking Woodstock -elokuvan (ohj. Ang Lee) herttainen päähenkilö, Elliot Tiber, ’Elli’, jota sopivan vähäeleisesti esitti lapsenkasvoinen Demetri Martin. Nuorukainen oli varsin hyvä oppimaan suomea. Unessani siis.

Yöaikaan sitä tietysti toivoisi olevansa jossain muualla kuin luokkahuoneessa suomen alkeita opettamassa. Onko olemassa jotain poppakonsteja siihen, miten voisi vaikuttaa uniensa sisältöön? Tiedän kyllä itsekin yhden keinon, mutta en ole varma pystynkö soveltamaan sitä – pystyisinkö nimittäin vähentämään niiden tuntien määrää, joina teen työtä, tai suunnittelen ja ajattelen sitä? Miten huijaisin itseni esimerkiksi enemmän lukemaan kirjoja, enemmän kuuntelemaan musiikkia, enemmän kirjoittamaanLue loppuun

Kirjahyllyni kertomaa (osa I)

Tällä kertaa on esittelyssä blogini etusivun kuva, pätkä kirjahyllyä: sekalaista siis. Eräs ystäväni totesi tuon kuvan nähtyään seuraavasti: – ”Kirjahyllysi on kuin Eppujen biisissä Murheellisten laulujen maa. ’Kylmä silmä tuijottaa’…” Alakuloisen sävyn koko kuvalle tietysti antaa tammikuun alun valon puute ja amatöörivalokuvaajan taidon puute, mutta kyllä, onhan siellä se tuijottava silmä. Lue loppuun