Varret, juuret ja kukkaset 2/2

Osa 2/2

Tässä jatkoa edelliseen, 7.2.2018 julkaisemaani postaukseen.***

img_5884

Jukka G, Salon yhteiskoulun konsertin jälkeen kirjoittamassa Teosto-papereita. Taustalla Helge.

Keväällä 1977, isosiskoni ylioppilaskeväänä, saimme 17.4. järjestettyä Jukka Gustavsonin silloisen kokoonpanon Alone Together Orchestran kotikaupunkiimme Saloon esiintymään, omalle koulullemme. Tätä ennen olimme järjestäneet Finnforestin konsertin. Silloinhan Wigwam jo oli hiipumassa, uusikin, joten meiltä riitti energiaa tällaiseen toimintaan. Jännitimme viime hetkiin asti, viekö uhkaava sähkölakko illasta terän. Ei vienyt, vaan kaikki meni hyvin. Muusikot ja Wigwamin ympyröistäkin tutuksi tullut Helge, legendaarinen roudari, tulivat meille konsertin jälkeen syömään; meidän äiti oli laittanut ruokaa.

img_5885

Minulla harja ja rikkalapio, Esa Kotilaisella työrukkaset roudaamista varten. Konsertinjälkeisiä hommia Salosta.

Oli hienoa kuulla pitkästä aikaa vanhan Wigwamin ohjelmistosta tuttuja (laina)kappaleita. Jotakin bändi soitti myös Jukan säveltämästä Yksin yhdessä -esityksen alkuosasta, jonka pohjalta Jukka sitten sovitti laajemmalle soittajistolle äänilevykokonaisuuden nimellä …jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen.

Sisareni karisti ylioppilaskirjoitusten jälkeen kotimaan pölyt jaloistaan keväällä 1977.

Uusi tilanne minullekin, olla kotona ilman siskoa. …jaloa ylpeyttä yletän… -levy ilmestyi mutkien kautta vasta vuonna 1978. Siinä vaiheessa minun, ystäväni Ninon (oik. Nina) ja Gustavsonin pariskunnan välille oli syntynyt meille nuorille tärkeä ystävyyssuhde. Kävimme harvakseltaan kyläilemässä puolin ja toisin, kävimme katsomassa Leena Gustavsonin tanssiesityksiä, olimme kirjeenvaihdossa, soittelimme. Keskustelimme maailmasta, musiikista, taiteesta – ja uskonnosta. Me nuoret saimme tukea, kannustusta, ajattelemisen aihetta, keskustelut jatkuivat aina Sipoosta palattuamme Espoossa Ninon kotona, yömyöhään. Mietin, pystyisinkö sitoutumaan johonkin uskonnontulkintaan yhtä iloisesti ja ehdottomasti kuin Gustavsonit olivat omalta osaltaan ratkaisseet. Ihailin sitä, ja ajattelin kuinka paljon se helpottaakaan elämää. Epäilin omaa kykyäni sitoutua. En sitten sitoutunutkaan. En kokenut minkäänlaista painostamista.

Ja oli ymmärrettävää, että tällaisessa elämänvaiheessa, uuden löydöksen ja päätöksen tehneenä, varhaisen Wigwamin aikainen nuoren ihmisen ahdistavia kysymyksiä kuvastava musiikki (Luulosairas, En aio paeta) ei ollut sitä, mitä Jukka Gustavson halusi esittää. Se vaihe oli ohitettu hänen elämässään, yleisö on kautta vuosien mankunut kuitenkin juuri tuon ajan tuotantoa, nostalgiannälässään. Uusi nuori yleisö olikin jossain muualla 70-luvun lopulla purkamassa elämäntuskaansa.

Koulukavereitten tai muitten salolaisten ystävien kanssa en näistä keskustellut, kätkin visusti sen onnen jota tämä mainittu ystävyyssuhde toi elämääni, myös ne raastavat eettisten ja uskonnollisten kysymysten pohdinnat, joiden kanssa painiskelin. Tilannetta ei helpottanut, että suhteet vanhempiini olivat välillä melkoisella koetuksella.

Salon Seudun Sanomissa musiikkiarvostelija teilasi Jukka Gustavsonin 1978 ilmestyneen ...jaloa ylpeyttä yletän… -levyn. Minulla ei ole kyseistä tekstiä käsillä enkä ole sitä vuoden 1978 jälkeen lukenut, mutta muistan syvän kiukkuni epäoikeudenmukaiseksi kokemastani arviosta. Varsinkin sen muistan, että kriitikko piti kokonaisuutta joltain osin ”lapsellisena”. Ajattelin, että näin on aina: kun ei olekaan kyynisen viileä, on kriitikon silmissä ”lapsellinen”. Minulle se, minkä monet kokivat naiiviudeksi, oli vilpittömyyttä, pyrkimystä kokonaisvaltaisesti parempaan – ajattelin, että näin on kaikessa: jos on suora ja käyttää sanoja kuten hyvyys, usko, ilo, on lapsellinen. Olkoon niin! Pidän enemmän naiiviudesta kuin kyynisyydestä.

Musiikillisesti tämä ja tätä seurannut albumi Valon vuoksi (1979) olivat minulle jonkin verran kovia paloja musiikillisesti. Ei niin, etten olisi tottunut ”vaikeaan” musiikkiin (jos on kuunnellut Henry Cow`ta, selviää hengissä mistä vaan), mutta ehkä ihmettelin, missä on se voima ja draivi, joka oli niin käsinkosketeltavaa Wigwamin esittäessä Gustavsonin musiikkia. Gustavsonin musiikki oli kehittynyt hienovaraisempaan muotoon. Varmasti harmittelin myös laulun puuttumista näiltä albumeilta.

Uudenkin Wigwamin toiminnan hiivuttua myös faniklubitoiminta hiipui. Mielenkiintomme alkoi suuntautua laajemmalle. Nino kirjoitti minulle vihkoon Leif Färdingin runoja. Kävimme katsomassa modernia tanssia. Savonlinnan oopperajuhlilla. Jazzkonserteissa. Keväällä 1978 minä ja Nino kasasimme kokoon oman lehden – Jänis-lehteä myimme kesän festareilla, rockin SM-kilpailuissa ja kavereiden välityksellä. Jäniksessä oli Ninon kirjoittama laaja Leena Gustavsonin haastattelu.

Kesällä 1979 ja lukion viimeisenä vuotenani, 1979–1980, elämäni alkoi taas muuttua. Tuli uusi aalto, se raikasti ilmaa; tuli Salon nuorisoteatteri, tuli Salon elävän musiikin yhdistys, yksi talonvaltaus, halpaa punaviiniä; sitten tuli myös täydellinen kyllästyminen poppi- ja rokkitouhuihin, tuli muuta ajateltavaa ja tekemistä, tuli Koijärvi, lähtö Salosta (kuului jonkunasteista ovien paukuntaakin). Käytiin Sipoossa kylässä silloisen poikaystäväni, nykyisen aviomieheni kanssa vuonna 1981. Sitten tuli pitkä tauko. Vuosikymmenien tauko.

Vuodesta 1981 vuoteen 2008 kuuntelin enimmäkseen klassista musiikkia ja elin muuta täyttä elämää. Vanhimman tyttären vanavedessä menin musiikkiopistoon opiskelemaan pianonsoittoa. Ymmärsin että harjoittelemalla oppii soittamaan. Suoritin niitä aiemmin kammoksumiani tutkintojakin. Opin paremmin ymmärtämään pianonsoittoa.

Vuonna 2004 sisareni antoi minulle joululahjaksi Jukka Gustavsonin levyn Between Fire and Ice. Se oli mukava mutta aika hämmentävä kuuntelukokemus. Se oli kuin heijastus jostakin joka oli kauan sitten, ei enempää. Levy kuulosti tuolloin minun korvissani kokoelmalta kappaleita.

Kevättalvella  2010 tilasin ystävän kehotuksesta levyn, Jukka Gustavson Organ Fusion Bandin Community Jazz. Edeltävänä syksynä ja keväänä olin käynyt läpi nuoruuden päiväkirjani – en omasta aloitteestani, vaan siksi että Timo Lähteenmäki ja Mikko Vienonen olivat kirjoittamassa kirjaa Salon pop-historiasta. Kirja ilmestyi syksyllä 2009: Koit ny rauhottu! – Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin (Teos). Päiväkirjojen läpikäyminen ja vanhojen ystävien tapaaminen kirjan julkistamistilaisuudessa herättivät. Nuorena kuvittelee olevansa jotakin vallan erinomaista ja erikoista, nuorena ei omilta suurilta silmiltään näe, keitä on lähellä. Katsoo liian kauas. Aikuisena ymmärtää myös vanhempiaan. Senkin, että todellisuudessa mitään suuria ristiriitoja ei ollut. Mutta 1970-luvun ilmapiiri yleisesti oli niin puristava, että vanhemmatkin, kaikessa ymmärtäväisyydessään ja oman lokeronsa ahtaudessa, tuntuivat kääntyvän nuoruuttamme vastaan.

Kun Community Jazzin ensitahdit kajahtivat ilmoille, minulta pääsi kyyneleet. Muistan kuinka makasin sohvalla ja kuuntelin. Pari päivää meni vain kuunnellessa. Niin tuttua, niin tuttua, mutta aivan uutta, tuoretta! Avauskappaleen laskeva sävelkulku purkauksineen vei kauan – tietämättään – janosta kärsineen kuulijan entuudestaan tutun lähteen ääreen. Niin huikea orkesteri, kaikki kohdallaan! Ja taas joku varmasti moittii tekstintekijä-Gutsia nolostuttavan naiiviksi, ajattelin – minuun se meni ja menee edelleen täydestä. Minulle saa julistaa.

EH_img_5883

Muistoja, ja musiikkia 1970-luvulta 2010-luvulle.

Toukokuussa 2009 vanha siteemme uudistettiin, kun sain vierailla Leena ja Jukka Gustavsonin kauniissa taiteilijakodissa, joka oli siirtynyt silloisen Kallbäckin  kyläkaupan kyljestä vanhasta puutalosta moderniin kerrostaloon. Kallbäck oli kasvanut Söderkullaksi. Ja minä teinitytöstä melkein viisikymmenvuotiaaksi. Me muutumme. Elämä on kohdellut meitä hyvin, totesimme.

Community Jazzin jälkeen on levyhyllyyni kertynyt Jukka Gustavsonin julkaisuja tasaista tahtia, ne vanhatkin (vuoden 1992 Bluesion-levystä alkaen). Myös keikoilla olen käynyt. Hulluin oli matka KeiteleJazziin freejazzia soittavan Gnomus-kokoonpanon iltapäiväkonserttia varten: yhden päivän aikana Pertunmaalta sinne ja takaisin, koska seuraavana päivänä oli lähtö toiselle matkalle. Mieleenpainuvin livekokemus viime vuosilta lienee Jukka Gustavson Organ Fusion Bandin levynjulkistamiskeikka Helsingin Juttutuvassa vuonna 2012, kun Root & Stalk & Flower Music oli valmistunut. Levyllä on haikea, kaunis tunnelma, jota jouset vielä vahvistavat.

Vaikka rhythm & bluesista olen siitäkin pitänyt jo varhaisteinivuosiltani (13-vuotiaana kirjoitin aineen siitä, kuinka 1970-luvun fiftarit ovat väärillä jäljillä: eivät ymmärrä, että musta musiikki on kaiken alku ja juuri: mustien alkuperäinen musiikki on parempaa, koska ”neekerit ovat rajumpia”), Jukka Gustavsonin tuotannosta oman listani kärkeen nousee nimenomaan progepainotteinen musiikki. Kirjoitan progepainotteinen, koska kukaan ei vielä ole rajaviivaa tarkasti vetänyt eri musiikkityylien välille. Facebookin Proge-ryhmässä käydään riemastuttavan ärsyttäviä keskusteluja erinäisten biisipostausten pohjalta siitä, onko tämä progea vai ei; omasta puolestani saavat vääntää aiheesta seuraavat miljoona vuotta.

Matti Pajuniemi kutsuu kirjassaan Prog Finlandia (2016) Gustavsonin 2000-luvun tuotantoa fuusioprogeksi. Se sopii, Gustavson liikkuu jazzin, bluesin ja progressiivisen musiikin  välimaastossa – kaihtamatta vaikutteita länsimaisesta taidemusiikistakaan. Silkasta fuusiojazzista ensimmäinen mielleyhtymäni on pakonomaisesti virtuositeettiaan esittelevä Kikka Korea – mielestäni Jukka Gustavson on onnistunut kokoamaan eri yhtyeisiinsä muusikoita, joille itsetarkoituksellinen taitojen esittely ei ole pääasia. Gustavsonin progressiivinen musiikki on varsin kaukana eurooppalaisten progemammuttien (Yes, Genesis, Pink Floyd) maailmasta. Mutta proge on siellä. Unelmieni Gustavson-progekonsertti on kyllä vielä kuulematta!

En ole mikään kotimaisen proge-musiikin erityistietäjä, en mikään Gutsi-sanakirja; olen aika tavallinen nainen, jonka elämään niin nuoruudessa kuin nyt kypsässä aikuisuudessakin Jukka Gustavsonin tuotanto on vaikuttanut, myös Leena Gustavsonin herkkä ja herättävä tanssitaide. Olen iloinen siitä, että nuoruudessa saadut vaikutteet ja kokemukset ovat osoittautuneet kestäviksi. Iloinen olen myös siitä, että Jukka Gustavson tekee jatkuvasti uutta musiikkia ja saa vuosikymmenten työn tuloksena myös ansaitsemaansa arvostusta.

Kiinnostavaa on myös se, kuinka monet tekijät musiikkimaailman tyylikirjon eri puolilta kertovat Jukka Gustavsonin tuotannon vaikuttaneen omaan musiikkiinsa ja muusikkoutensa kehittymiseen. Von Hertzen Brothers, Litku Klemetti, Olli Virtaperko, Harri Suilamo – muutamia tietämiäni mainitakseni. On mielenkiintoista kuulla tavallisten fanien kehityskertomuksia; musiikintekijöiden kehityskertomukset kertoisivat siitä, miten erilaiset vaikutteiden siemenet leviävät, itävät, juurtuvat ja kukkivat.

kukkanen

Kukkanen, ilon tuoja

Tallenna

Tallenna

Yksin yhdessä – kuulumisia vuodelta 1976

Vuonna 1976 olin toiveikas ja pelokas 15-vuotias, kirjoitin aineita oppikoulussa ja kuuntelin illat pitkät musiikkia. Vuonna 1976 olin oppikoulun neljännellä luokalla (vastaa peruskoulun kahdeksatta luokkaa) ja halusin toimia paremman maailman puolesta, halusin uskoa ihmiseen mutta en oikein uskonut siihen, että itse koskaan löytäisin todellisia sielunkumppaneita. En näköjään uskonut siihenkään, että vähän yli kaksikymmenvuotiaat taiteilijat voisivat uskottavasti kuvata nuoruuden kivuliaisuutta, hehän ovat jo aikuisia. Kolme vuotta vanhempi sisareni oli tukipylvääni. (”Without her I wouldn´t be here saying this!”) Kuuntelimme Wigwamia, Tasavallan Presidenttiä, Tabula Rasaa, Novaa, Nimbusta, joo, Hurriganesiakin, Royalsia,  kaikenlaista, jazzia, Zappaa, hullua Virtasta, Henry Cow´ta; minä paljon myös klassista musiikkia, Bachia, Brahmsia, Mozartia, maailma oli avoin ja samalla niin täynnä suljettuja ovia. – Seuraava teksti on ainekirjoitukseni keväältä 1976. Tervetuloa mukaan. Tarina jatkuu.

Ainevihkon sisäkannen kuvioita

Ainevihkon sisäkannen kuvioita

*********

Kansallisoopperan pienellä näyttämöllä sai 15.10.1975 ensi-iltansa Yksin yhdessä -niminen balettikonsertiksi nimetty teos. Mielestäni esitys kattaa kaiken sen, mistä taide ja kulttuuri ovat lähtöisin – eli se on kuvaus ihmisestä ja yhteiskunnasta sekä niiden vuorovaikutuksesta. Lue loppuun