Postia toisesta kaupungista – 26 vuoden takaa

Leena Krohn: Tainaron

”Kun tarkastelee jotakin asiaa, mitä nuppineulaa tahansa, sen näkee eri tavalla silloin kun on 15-vuotias ja silloin kun on 87-vuotias. Ei ole mukavaa tulla vanhaksi, mutta täytyy sanoa, että on jotenkin mielenkiintoista  kun vuosien myötä saa näköalapaikan, josta on vapaa näkyvyys sekä eteen- että taaksepäin.” Näin sanoi vuonna 1999 tuolloin 87-vuotias säveltäjä Erik Bergman kanssaan keskustelevalle elokuvantekijä Antonia Ringbomille.

Syksyllä 2011 juhlittiin säveltäjän syntymän 100-vuotisjuhlaa. Juhlavuoteen liittyen televisiossa esitettiin Antonia Ringbomin ohjaama mainio dokumentti  Bergmanista, jonka pitkällä uralla yksi lähtökohta oli jatkuva uusien ilmaisukeinojen etsiminen.

Oma näköalani on vielä vuosikymmeniä kapeampi kuin Erik Bergmanilla kyseisen keskustelun aikaan. Silti tiedostan jo perspektiivin syvenemisiä – viisikymmenvuotiaana näin voi jo sanoa.

Myös se miten kokee taideteokset muuttuu elämänkokemuksen myötä. Luin vastikään uudestaan erään kirjan, jonka ensimmäinen lukukokemus vuonna 1985, ollessani 24-vuotias, oli harvinaisen voimakas. Leena Krohnin Tainaron ilmestyi vuonna 1985, ja sain sen saman vuoden jouluna joululahjaksi. Ensimmäisestä lukukerrastani minulla ei ole mitään muistiinpanoja, joten sen synnyttämä vaikutelma on vain elänyt muistoissani  ja peilaan toista lukukertaa siis hyvinkin väräjävään kuvastimeen. Väräjävään, mutta voimakkaaseen, senpä takia uskallankin tätä vertailua tehdä. Ehkä nyt, tarkemmalla lukemisella, kypsemmin silmin, olen myös pystynyt löytämään ne elementit, jotka aikanaan minuun vaikuttivat siten, että mielikuva kirjasta on lähes kolme vuosikymmentä kulkenut mukanani.

Tainaronin päähenkilö on (ilmeisesti) ihminen, joka elää hyönteisten valtakunnassa, Tainaronissa. Teos koostuu 28 kirjeestä, jotka on osoitettu kertojan vanhalle ystävälle tämän entisillä asuinsijoilla. Kirjeissä kerrotaan toisaalta hyönteiskaupungin erikoisista käytänteistä ja omituisen, jopa pelottavan näköisistä asukeista – näistä kertoessaan kirjeiden kirjoittaja kertoo myös itsestään.

Tainaronin uudestaan lukeminen ja kokeminen oli hämmentävää. Pieni kirja on edelleen vaikuttava, vain kovin toisella tavalla kuin vuonna 1985. Muisti voi joskus olla petollinen  ja tehdä katalia kepposia, kääntää asioita jopa päälaelleen. Ehkä siitä on kyse tässäkin tapauksessa. Muistan jotakin, mutta kokonaisuus on prosessoitunut joksikin ehkä muuksi kuin mistä alun perin olikaan kysymys.

Mielikuvani Tainaronista ensimmäisen lukukerran perusteella on elänyt valoisana, runollisena, outona kylläkin. Mutta siis valoisana. Olen muistanut päähenkilön kulkemassa kaupungin vilinässä ihmetellen sen kummallisuuksia, uteliaana. Visuaalinen muistikuvani on auringonpaiste, korkea heinikko. Kuin jokin 1980-luvun alkupuolen Marimekko-kankaista: raikkaita kukkia, kirkasta vihreää.

Siksi olikin suuri yllätys herätä kirjaan nyt uudestaan; siihen, kuinka synkkä pohjavire kirjassa itse asiassa vallitseekaan. Olen joutunut miettimään, olenko todella lukenut kirjan ensimmäisellä lukukerralla niin eri tavoin, että mielikuva ei vastaa tämänhetkistä uutta lukukokemusta – vai olenko vain prosessoinut mielessäni kirjan joksikin muuksi kuin mitä sen havaitsin olevan jo vuonna 1985? Oletan jälkimmäisen arvelun osuvan lähemmäs totuutta.

Kirjan vaikuttavuus perustuu omassa kokemuksessani sille, miten päähenkilö pohtii minuuttaan suhteessa muihin, suhteessa ympäristöönsä – ja kuinka hän tiedostaa sekä itsensä, muiden että ympäristönsäkin muuttuvan. Raja elollisen ja elottoman välillä on Tainaronin maailmassa häilyvä, mutta toisin kuin Krohnin myöhemmässä tuotannossa, mukana ei ole elollisia piirteitä saaneita koneita.

Tainaronin kirjeenkirjoittaja on siis itselleen oudossa kaupungissa, jonka asukkaat eivät ainoastaan ole outoja, vaan arvoituksellisia, omituisia, ja mitä erilaisemmilla tavoilla. Kirjeissään vanhalle ystävälleen hän enimmäkseen kuvailee Tainaronissa näkemäänsä ja kokemaansa. Muutaman kerran hän palaa muistelemaan mennyttä, ystävänsä kanssa viettämäänsä aikaa, mutta lukija saa hyvin vähän suoraa tietoa siitä, millainen ihminen (itse pidän minäkertojaa ihmisenä, mutta eihän sitäkään suoraan kirjassa mainita) hän on, miksi hän on Tainaronissa ja mitkä varsinaisesti ovat hänen aikeensa.

Olennaista kirjan 28 kirjeessä on myös se, että kirjeenkirjoittaja ei saa ystävältään minkäänlaista vastausta; silti hän sitkeästi kirjoittaa kirjeitään tälle. Tähän yhteydenpidon tematiikkaan palaan myöhemmin erillisessä kirjoituksessa.

Tainaronin kirjeenkirjoittajan ulkopuolisuus oli se piirre, joka nuorta lukijaa vuonna 1985 otaksuttavasti puhutteli. Olin toki monessa suhteessa tekijäluonnekin, mutta yhtä lailla tarkkailija ja kuten kirjan minä, monessa suhteessa itsensä kovin erilliseksi tunteva, kanssaihmisten yksinkertaiselta ja itsestäänselvältä näyttävää eloa ihmettelevä, erillisyyttäni kipuilevakin –  toki vuonna 1985 teinivuosista jo lieventyneessä muodossa. Nuoruuteen tietysti kuuluukin hapuilu oman identiteetin muodostamisessa… Tämä yleinen käsitys nuoruudesta sisältää ajatuksen siitä, että identiteetti siis valmistuisi jossakin vaiheessa…? Ei se niin ole; minuus on jotakin joka liikkuu ja muuttuu läpi ihmisen elon.

Tainaronin kirjeenkirjoittaja kertoo olleensa jo lapsena, vanhassa, omassa ympäristössään ulkopuolinen ja erilainen: hän kuunteli mielellään radioasemien välistä kohinaa, herkeämätöntä huminaa, joka oli ”kaikkien kielten ja kikkien äänien kimara”. Mutta niin nopeasti kun radion ääreen tuli muita lapsia, hän poistui, koska ei ollut kiinnostunut satutunnista tai urheilukilpailuista. Tainaronissa kirjan minän erilaisuus on vielä paljon ilmeisempää, koska hän on eri lajia kuin kaupungin alkuperäiset asukkaat.

Miten usein kirjallisuus puhutteleekaan juuri antaessaan lukijalleen elämyksen siitä, että en sittenkään ole ainoa, en olekaan yksin ollessani erilainen ja erillinen. Tuo toinen on kokenut saman. Se lohduttaa. Se on myös jossain määrin huvittavaa, ja hyvin itsekeskeistä, niin kirjailijalta (joka ei tietenkään aina viittaa omaan persoonaansa ja omiin kokemuksiinsa teoksissaan) kuin lukijaltakin. Ainakin tämän hetken perspektiivistä asiaa pohtiessani. Mielenkiintoista juuri Tainaronin kohdalla onkin se, että ensimmäinen lukukerta on jättänyt mieleeni aurinkoisen muistikuvan, vaikka nuo vuodet omassa elämässäni muistan hankalina – ja toisaalta nyt, viisikymmenvuotiaana, kun olen oppinut monenlaista hankaluutta elämään, kirja näyttäytyykin tummasävyisenä.

Kolmastoista kirje (otsikoltaan Koevedos) on lyhyt ja vaikuttava. Kirjeessä kirjoittaja kertoo unestaan, katsoo peiliin, muistelee ystävänsä sanoja rakkaudesta ja kertoo tuokiokuvan edellispäiväisestä kokemuksestaan. Kirjeen loppuosa kuuluu seuraavasti:

Kerran sinä sanoit voihkaisten: – Minä rakastaisin sinua, vaikka olisit joku toinen.
Olet mieletön! Ja miten se sana vakuuttikaan minut, miten rauhalliseksi se minut tekikään.
Mutta eilen aamulla seisahduin suuren tavaratalon eteen, josta aioin mennä ostamaan vaatekappaleita, ja aurinko oli vasta noussut Tainaronin kattojen takaa. Seisahduin, koska satuin katsomaan jalkoihini, ihan muuten vain, ja eteeni  jalkakäytävälle niistä kasvoi kaksi varjopuuta, ja kumpikin oli kokonainen, minä ja se toinen.
Voi, minulla on jotain avarampaa kuin aro, kuin Okeanos. En tiedä, minne sen panisin, kenen eteen sen veisin. Minä en voi sitä näyttää, en voi sitä käyttää. Se on liian leveä tähän kaupunkiin, yksi elämä on sille liian pieni. Kukaan ei tarvitse sitä, mutta tänään se saa minut lentämään ja laulamaan. 

Miksi niin vaikutuinkaan tästä? Ensinnäkin: rakkaus. Toiseksi: minuus. Kolmanneksi: taide. Aloitan siis rakkaudesta. Kirjeenkirjoittajan ystävä (tai miten kutsuisinkaan kirjeiden vastaanottajaa…?) on kääntänyt päälaelleen sen tavanomaisen rakkaudentunnustuksen: ”Rakastan sinua, koska olet juuri sinä.”Tämä sanoikin: ”Rakastaisin sinua, vaikka olisit joku toinen.” Lukijana en tosin edes tiedä, minkälaatuisesta rakkaudesta näiden kahden kohdalla on tai on ollut kyse – sitähän eivät rakastamisen osapuolet aina itsekään tiedä tai tunnista. Rakkaus on sattumanvaraista, voisi ajatella. Tai rakkaus on kohtalonomaista; jotkut ovat määrätyt toisiaan rakastamaan. Vai onko rakkaus biologiaa, biokemiaa – evoluution outo saavutus? Sosiologiaa; yhteiskunnallinen konstruktio?  Kaikki nämä selitykset ovat yhtä päteviä. Rakkaus on salaisuus, ja siksi minut pysähdytti tuo Tainaronin kirjeenkirjoittajan muistelo.

Rakkaus on ehdotonta. Ei voi ajatella rakastavansa jotakuta jostakin tietystä syystä – tai vastaavasti olla rakastamatta jotakuta jostain rationaalisesta syystä (en voi olla tässä yhteydessä ajattelematta kahden filosofin, juutalaissyntyisen Hannah Arendtin ja natsisympatoistaan tunnetun Martin Heideggerin yhteyttä). Pohdinta rakkauden olemuksesta johtaa tietenkin ajattelemaan ihmisen identiteettiä. Kun Tainaronin kirjeenkirjoittajan kumppani menneisyydestä lausuu ääneen tuon edellämainitun tunnustuksen, joutuu tietenkin miettimään, kuka se oikein onkaan, jolle tunnustus lausutaan. Jos olisin joku toinen, kuka silloin olisin? Kun olen minä itse, kuka olen? Kuka on minä, kuka sinä? Minä häviää ja sulautuu sinään – silloin kun rakastaa. ”Rakkaus ollakseen rakkaus (kuten me sen ymmärrämme) sisältää molemminpuolisen alistumisen elementin”, kirjoittaa Fredrik Lång. Rakkaudessa ei voi asettaa ehtoja. Minun mielestäni. ”Koskaan et muuttua saa”, lauletaan iskelmässä, mutta sehän tarkoittaa rakkauden kohteen muumioimista ja rakkauden kuolemaa.

Identiteetillä ja rakkaudella on samat juuret, kuten Tainaronin kirjeenkirjoittaja osoittaa. Kun hän sattumalta seisahtuu katsomaan jalkojensa kahta varjopuuta, ja toteaa: ”kumpikin oli kokonainen, minä ja se toinen”… Minä on monta, mutta silti kokonainen.

Tainaronin kolmannentoista kirjeen loppuosa on alkuosaakin runollisempi. Rakkaudella ja taiteella on samat juuret! ”– Se on liian leveä tähän kaupunkiin, yksi elämä on sille liian pieni. Kukaan ei tarvitse sitä, mutta tänään se saa minut lentämään ja laulamaan.

Ei kukaan tarvitse tätäkään, tätä juuri kirjoittamaani tekstiä, mutta silti  se oli pakko kirjoittaa. Tainaronin lukeminen sai minut uudestaankin lentämään ja laulamaan… Mikä tahansa ”nuppineula” näyttää tosiaan erilaiselta eri ikäkausina. Ehkä ei kyse ole pelkästään asioiden erilaiselta näyttämisestä, vaan tuntuu kuin kirja nimeltä Tainaron olisi 26:n  kirjahyllyssäni viettämänsä hiljaisen vuoden aikana kerännyt itseensä aivan uusia sanoja.

Outo vesihyönteinen Aurajoella kesällä 2011: Tanssiteatteri Erin Vesikirppu

6 vastausta artikkeliin ”Postia toisesta kaupungista – 26 vuoden takaa

  1. Minäkin olen lukenut Tainaronin kauan sitten. Minulle teos aukeni tilan ja paikan kautta. Olin nuorena innostunut scifistä (muun ohella) ja dystopioista, kuvitteellisista maailmoista. Myöhemmin kun opiskelin, tilaan ja paikkaan liittyvistä aiheista tuli tehtyä esseitä niin filosofiaan kuin kirjallisuuteenkin. Gradunkin raapustin jossain määrin liittyen siihen, millaiseksi kerronnan tilaksi kuvitteellinen kaupunki valjastetaan.

    Tainaronia voi miettiä myös kirjoittajan itsensä kannalta tarpeellisena tilana. Kun luot kuvitteellisen ja erikoisen paikan, voit siitä käsin kirjoittaa asioita jotka eivät muuten olisi mahdollisia. Tämä pätee scifeissään erilaisia yhteiskuntamalleja luoneisiin kirjailijoihin tai miksei vaikkapa Thomas Moren Utopian kaltaiseen klassikkoon.

    • Itse en ole koskaan oikein innostunut scifistä, enkä ollenkaan ole Tainaronia osannut lukea siihen lajityyppiin kuuluvana – johtuu ehkä juuri siitä, että olen niin vähän kyseisen genren kirjallisuutta lukenut. Ja todettakoon, että Krohnin myöhemmistä teoksista en ole oikein innostunut, niistä joissa kuvaan tulevat mukaan myös koneet – Umbra jäi minulta julmasti kesken, mikä on aika harvinaista.

      Todella paljon Tainaron kertoo kyllä siinä kuvailtujen erilaisten konkreettisten tilojen ja paikkojen kautta – no, varsinkin loppuratkaisussaan.

      Krohnia haastatteleva radiotoimittaja puhuu vanhassa radiohaastattelussa (linkitän sen seuraavaan postaukseen) siitä, kuinka Tainaron muistuttaa Helsinkiä – kaupunki niemellä jne. Oli aika omituista kuulla tällainen rinnastus, kun omissa mielikuvissani kaikki tapahtui nimenomaan VAIN Tainaronissa. Ja omassa päässäni… Ehkä yksitasoista ajattelua?

  2. Näin pitkän kirjoituksen jälkeen tuntuu lattealta sanoa vain, että olipa kiinnostava kertomus, mutta sanon silti. :) Tainaron on hieno, merkillinen teos ja olen varma, että siitä löytää uutta joka lukemiskerralla, itse asiassa se varmaan pitäisikin lukea moneen kertaan (olen itse lukenut kahdesti, lukukertojen välissä ainakin parikymmentä vuotta minullakin). Ja kirjalistoista totean aina ja kaikille minäkin, että kannattaa listata lukemansa kirjat. Jälkikäteen luettuina ne listat ovat niin paljon muutakin kuin vain lukupäiväkirja, niistä tulee, kuten Erkki Hipponen, sanoi oikea päiväkirja, tai ehkä jopa kiiinnostavampi kirjoitus kuin oikea päiväkirja.

    • Minua ainakin hirvittää se tahti, jolla uusia ja kiinnostavia kirjoja ilmestyy.. ei oikein tahdo vauhdissa pysyä mukana, kun tärkeältä tuntuu välillä palata myös aiemmin lukemiinsa. Ja entä se määrä ammoin ilmestyneitä, hyviä, joita en ole lukenut… Tästä kaikesta syntyykin se valinnan vaikeus, ja valinnoista sitten se oma luettujen kirjojen lista. En minä osaa kovin suunnitelmallisesti aina valita sitä mitä tulen lukeneeksi. Sattumissa on hauskuutensa!

  3. Muistan hämärästi (!) jossain vaiheessa tehneeni jotain listaa lukemisistani, joskus melko kauan sitten, mutta kirjapäiväkirjaksi luokiteltavaa dokumenttia ei ole tullut pidetyksi. Voihan tosiaan olla, että luettujen kirjojen (ja myös esim. kuunnellun musiikin) kautta tosiaan voisi peilautua todellisempaa, paljastavampaa kuvaa kulloinkin otetuista askelista…ja niiden vaikuttimista.

    Mutta hei: kyllä se voisi aikuisiälläkin aloitettuna olla ihan yhtä jännää ja merkityksellistä – erilaista tietysti kuin jos lista alkaisi jo teinivuosilta. Jos nykypäivän viisikymppisellä on parhaimmillaan vielä yli 30 vuotta aikaa lukea kirjoja ja tehdä niistä merkintöjä, niin miksi ei?

    Eeva

  4. Olekkos koskaan pitänyt kirjapäiväkirjaa? Eräs asiakas (kirjaston siis) kertoi pitäneensä sellaista 9-vuotiaasta lähtien – ja sitten luopuneensa siitä viisi vuotta sitten. Katui tietysti katkerasti. Meinaan, kpk (ylös luettu teos, päiväys ja ehkä lyhyt/pitkä kommentti) voisi olla paljastavampi kuin varsinainen ”oikea” diary. Vähemmän olisi asioitten väistelyä, valkkaamista ja muuta valhestelua (mielenkiintoista tietysti sekin sitten jälkeenpäin) ja enemmän kirkasotsaista ihastelua ja uusien ihanien tai tympeiden tai käsittämättömien asioiden löytämistä. Sellaista vain olisi täytynyt ylläpitää jo ammoisista ajoista lähtien, ei se niin jännältä enää tuntuisi. Tycker jag.

    EH.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s