Olen odottanut ystävältäni hänen lupaamaansa kirja-arviota kesäkuusta lähtien, julkaistakseni sen täällä. Ei ole vieläkään kuulunut mitään. Mutta en vielä menetä toivoa, hän on samanlainen kuin minäkin; saamaton ja aloitekyvytön, enemmän haaveileva kuin aikaansaapa, ainakin mitä kirjoittamiseen tulee. Kyllä se sieltä vielä tulee, kirjajuttu.
Krassi on jo väsynyt. Syys koittaa.
Aikani kuluksi nyt kuitenkin muutaman rivin tänne kirjoitan, jotta välttyisin työhuoneen siivoamiselta. Nyt istun olohuoneen sohvalla epäergonomisesti sohvalla, läppäri sylissä. Työhuoneessahan ei voi nyt kirjoittaa, koska huoneen epäjärjestys sekoittaa kirjoittajan ajatukset ja siten estää sanoja asettumasta miellyttävään järjestykseen.
Muistelen mennyttä kesää ja sitä edeltänyttä kevättä. Mitä muistan? Kevät? Mustapukuiset naiset rivissä televisioruudulla, Buranan ja Panadolin loppumisen apteekista (jouduin ostamaan jotain kummallisen nimistä), kylmäkiskoisen ruotsalaisen tilastotieteilijän (vai epidemiologiko se oli?) luettelemassa numeroita tv:ssä, perheet pyöräilemässä pieninä rykelminä, kuin itseään suojelevina soluina; muistan ne varhaisteinit, jotka tervehtivät kadulla vastaantullessaan (”-Päivää!”). Muistan ne päivät, jolloin piti lähteä kävelemään päinvastaiseen suuntaan, koska kahdenkeskistä aikaa ja yhteisiä retkiä oli ollut jo liikaa. Muistan myös sen ryppynaamaisen eläkeläisen, joka kävelytti pientä koiraansa ja jonka kanssa jäin puhelemaan pitkäksi aikaa.
Muistan yritykseni lukea vakavaa kirjallisuutta. Siitä ei tullut mitään. Työpäivän ja uutistulvan jälkeen olin niin uupunut, että halusin lukea vain puutarhalehtiä. Matti Pulkkinen ja Fredrik Lång, Maritta Lintunen ja Philip Teir lipesivät kaikki käsistäni, vain multa, savi, turve, istutuslapio, lantatalikko ja siemenluettelot pysyivät käsissäni.
Näitä on luettu
Muistan työtunnit uudessa työhuoneessani, makuuhuoneen vieressä yläkerrassa. Uusi säädettävä työpöytä oli tullut hankittua helmikuussa – jolloin vielä rauhoittelin omien kotimaidensa uutisista hätääntyneitä opiskelijoita sanomalla että ”ei Suomessa”. Kunnes niin ei voinut enää sanoa. Muistan ähellykseni Zoomin, Teamsin, WhatsAppin, Moodlen, Driven, OneDriven, tiedostojen, äänitteiden, tiedostojen jakamisen, tehtävänsuunnittelujen, puhelinsoittojen kanssa. En ole koskaan puhunut kahden kesken kunkin opiskelijan kanssa niin paljon kuin viime keväänä puhuin. Muistan, miten osa heistä oli aivan paniikissa, koska eivät ymmärtäneet, että Suomen tilanne ei ole niin paha kuin esimerkiksi heidän joidenkin kotimaissa. Onneksi Yle alkoi tuottaa erikielisiä uutisia kevään aiheesta, ja vähitellen opiskelijoiden omissa täkäläisissä yhteisöissä syntyi luottamus suomalaisiin ohjeistuksiin.
Muistan, kuinka hyvässä turvassa ajattelin itse olevani, ajattelin perheeni olevan. Sainhan olla kotona. Samaan aikaan ymmärsin että monet eivät tunne olevansa turvassa, koska eivät olleet. Minulla ainoastaan vaipui työhuone epäjärjestykseen.
Muistan, että puhuttiin paljon siitä, mitä pitäisi tehdä ja mitä ei missään nimessä pitäisi tehdä. Muistan, että oli paljon ihmisiä, jotka tiesivät asioista suunnattoman paljon, myös sellaisista, joista heillä ei ollut mitään tietoa.
En ole epidemiologi, mutta —–. (Jatka lausetta haluamallasi tavalla.) Tämänkin muistan.
Puutarhan kesä oli ensin kuiva ja kuuma, sitten sateinen ja kylmä, sitten jälleen lämmin ja kuiva. Istutimme uutta, laajensimme vanhaa, leikkasimme, kastelimme, vietimme ihania päiviä puutarhassa niin leväten kuin työtä tehden. Lapsenlapset myös: ”Me aherretaan täällä kuin muurahaiset!” – Monta pikku kastelukannullista vettä sai kyytiä sadevesisaavista niin kukille kuin salaattilavaan ja kasvimaallekin. Kompostorin ötökkäpaljoutta oli ehdottomasti tutkittava päivittäin pienten puutarhureiden kanssa. – Odotan kuivempia päiviä ja laajennan edelleen perennapenkkejä. Sovelletulla hugelkultur-menetelmällä.
Tämä kesä oli tuoksuherneiden kesä.
Suunnittelen tulppaanitilausta Hollannista ja luen uutisia Kalifornian maastopaloista ja Kreikan pakolaisleirien katastrofista. Entä tämä uutinen: maailman selkärankaisten populaatiot pienenevät entisestään kiihtyneellä vauhdilla. Mietinkö siis hetken ennen kuin lähetän rahaa Hollannin agribisnekselle? Entä jos sipulitilauksen vastapainoksi laitan pihaan uuden hyönteishotellin ja lahjoituksen Lääkärit ilman rajoja -järjestölle?
(Päivitys 8.4.2019: Luin Satu Vasantolan kirjoittaman Miki Liukkosen haastattelun HS:sta eilen päivällä. Aloin kirjoittaa allaolevaa. Haastattelu on maksumuurin takana.)
***
Viisivuotiaana makaan pimeässä huoneessa kerrossängyn yläsängyssä ja katson huoneen seinillä autojen valoista kajastavia ja huoneen ympäri vaeltavia valokaistaleita. Kosketan jalkojeni nostamaa peittovuorta ja seuraan katseellani käteni liikettä vuoren rinteellä. Ihmettelen olemassaoloani, kättäni, jalkaani, valokaistaleita. Ihmettelen, ja arvelen, että joskus ehkä vielä ymmärrän missä jokin muu loppuu ja minä alan.
Yksitoistavuotiaana saan isältä syntymäpäivälahjaksi kirjapaketin. Toivon lahjan olevan jokin Jack Londonin tai Luisa M. Alcottin kirjoista. Paketista paljastuu Aapeli Saarisalon yleistajuinen teos arkeologisista kaivauksista Pyhällä maalla. Pettymys valtaa mieleni.
Kaksitoistavuotiaana Anttilan tavaratalossa: minun pitäisi ostaa siteitä, mutta häpeän niin paljon, että ostaminen tuntuu täysin mahdottomalta. On karistettava luokkakaverit näkösältä, vahtia ettei missään lähettyvillä ole ketään miespuolisia muita asiakkaita, ja vielä osata valita sopivan neutraalin näköinen kassarouva. Häpeä, musta möykky sisälläni.
Ollessani nelitoistavuotias meillä on käymässä isän kollegoja. Heille esitellään perheemme uutta omakotitaloa. Miesryhmä on alakerran aulassa, minä tulen kuuntelemaan kuinka isä kertoo heille talon rakennusvaiheista, olen ryhmän reunamilla. Lähimpänä seisova kravattikaulainen hymyilee minulle, laittaa kätensä vyötärölleni ja vetää lähemmäksi:”Kyllä sinunkin kelpaa kun on oma tilava huone!” En käsitä mitä hän tekee ja miksi se tuntuu ällöttävältä. Tunnen hämmennystä joka ei helpota. Tiedän että tätä ei pidä kertoa kenellekään.
20-vuotiaana opiskelen Viittakiven opistossa. Siellä on vapaampaa kuin lukiossa, mielenkiintoisia kursseja ja hyviä tyyppejä. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kuitenkaan en voi viihtyä. Miksi minun aina pitää olla ulkokehällä? Onko ulkopuolisuus aina oleva osani?
26-vuotiaana, mennessäni pitkän tauon jälkeen ostoksille Heinolan Liikkeeseen, marraskuussa, ostan ruokatavaroiden lisäksi vaippapaketin, ja haluaisin huutaa kaikille:”Katsokaa, minä ostan vaippapaketin! MInulla on lapsi! Olen äiti! Minä tein sen! Synnytin! En tarvinnut edes mitään kivunlievitystä, minä kykenin omin voimin sen kaiken!” En huuda, kuljen vain mahdollisimman monta kierrosta marketissa, jotta mahdollisimman moni näkee minun ostaneen vaippapaketin. Ylpeys ja ilo yhdistyvät voimakkaaksi valoksi sisälläni.
40-vuotiaana esiinnymme lauluystäväni kanssa kunnan itsenäisyysjuhlassa. Toivo KuulanAamulaulu ja Erkki MelartininMirjamin laulu I ja II ovat ohjelmassa. Esitykset menevät hyvin, olemme harjoitelleet paljon. Kirkkoherra pitää puheen (kehuttuaan ensin esitystämme isoin sanoin), jossa toteaa Suomen ongelmien johtuvan siitä, että homous, avioerot ja muu haureellisuus ovat saaneet vallan. Vihastus, lähes raivo, valtaa mieleni. Kiehun sisäisesti.
Äitienpäivänä, ollessani 48-vuotias, vietämme puolison kanssa ihanaa päivää Suonteen saaressa retkeillen. Puhelimeni soi. Keskimmäisemme soittaa. Hän on vaarinsa, isäni, oven takana, kolmen tunnin ajomatkan päässä meistä. Jokin on pahasti vialla, koska vaari ei tule avaamaan ovea, mutta epämääräistä ääntelyä on kuultavissa postiluukun kautta. Mitä on sattunut? Epätoivo siitä, että en voi tehdä mitään, olen kaukana, on kauhea. Oli vuosia, jolloin pelkäsin jokaista puhelinsoittoa.
Kesällä 2018. Olen käymässä nukkumaan. Katsahdan vieressäni jo nukkuvaan pienokaiseen. Rakkaus. Ei muuta kuin rakkaus.
Tammikuussa 2019 pääsen aloittamaan mielenkiintoisen esseekurssin. Esittelykierroksen jälkeen minut valtaa ikiaikainen alemmuudentunne. Kaikki muut ovat kirjoittamisen ja tekstien ammattilaisia: toimittaja, kustannustoimittaja, käsikirjoittaja, viestintäpäällikkö… Mihin olen joutunut? Tämä taisi olla erehdys. Huonommuudentunne on minulle liian tuttu.
Lauantaina 6.4.2019 pysähdyn matkalla Turusta Saloon Paimion Nesteelle. Pienikokoinen, melko likaisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut mies puhuttelee minua: ”Hello, lady!” Hän tarvitsisi rahaa auton tankkaamiseen. Katson lompakostani, paljonko minulla on käteistä. Viisi euroa. Annan setelin. Mies ei ole ihan tyytyväinen – hän ehdottaa että maksaisin bensa-automaatilla kortilla, kieltäydyn. ”Maybe somebody else can give you another five euros.” En tiedä mitä tunnen. Käytyäni kaupassa näen, että mies seurueineen kaasuttaa pois huoltoasemalta. Jos joku pyytää rahaa, ehkä hän tarvitsee sitä; en tiedä.
Kesällä 2019. Kunpa pääsisin väsymyksestä, ajoittain otettaan kiristävästä masennuksesta. Iloitsen puutarhasta, lapsista, merestä, järvestä, taivaasta. Joko kärsin tai iloitsen eduskuntavaalien antamasta uudesta suunnasta.
Stéphane Mallarmé (1842–1898) kuvaa Faunin iltapäivä -runossaan faunia, joka valveen ja unen rajamailla hämmästelee, kohtasiko hän tanssivat nymfit todellisessa käsinkosketeltavassa maailmassa, vaiko vain musiikin ja unen luomassa hämyssä, todellisuuden tuolla puolen. Koska itse elämys oli kuitenkin todellisen tuntuinen, fauni päättelee ettei lopulta ole väliä sillä, missä maailmassa tuo kohtaaminen tapahtui. Sellainen siis on faunin iltapäivä: taiteen avulla mielikuvitus voi luoda oman, sisäsyntyisen, toden maailman; runouden ja musiikin totuuden.
Fanin ilta on ehdottomasti sukua faunin iltapäivälle. Jälkeenpäin voi miettiä, mikä oli totta, mikä oli oman mielikuvitukseni tuotetta; mikä mitattavissa olevaa hyvää ja mikä vain tuntein tunnettavaa hyvää. Todellisuuden ja kokemuksen rajaa ei kuitenkaan tarvitse piirtää viivasuorasti, sillä fani viipyilee mielellään oman mielensä ja mielikuvituksensa, muistojensa, musiikin, ilmapiirin, kanssaihmisten läsnäolon kokonaisvaltaisessa maailmassa. Lue loppuun →
Tässä jatkoa edelliseen, 7.2.2018 julkaisemaani postaukseen.***
Jukka G, Salon yhteiskoulun konsertin jälkeen kirjoittamassa Teosto-papereita. Taustalla Helge.
Keväällä 1977, isosiskoni ylioppilaskeväänä, saimme 17.4. järjestettyä Jukka Gustavsonin silloisen kokoonpanon Alone Together Orchestran kotikaupunkiimme Saloon esiintymään, omalle koulullemme. Tätä ennen olimme järjestäneet Finnforestin konsertin. Silloinhan Wigwam jo oli hiipumassa, uusikin, joten meiltä riitti energiaa tällaiseen toimintaan. Jännitimme viime hetkiin asti, viekö uhkaava sähkölakko illasta terän. Ei vienyt, vaan kaikki meni hyvin. Muusikot ja Wigwamin ympyröistäkin tutuksi tullut Helge, legendaarinen roudari, tulivat meille konsertin jälkeen syömään; meidän äiti oli laittanut ruokaa. Lue loppuun →
Kirjoitan pitkästä aikaa. Kirjoitan kasvamisesta ja siitä, mitkä muutamat tärkeät asiat (muiden lisäksi) ovat minua kasvamistyössä ravinneet. Kiitos Matti Pajuniemelle Prog Finlandia -kirjan laatimisesta, Mikko Meriläiselle Wigwam-kirjasta samaten; kiitos Mertsi Toivoselle saamistani äänitteistä.
***
Miksi minä innostun tästä mutta en tuosta musiikista? Miksi en voi tietystä musiikista puhua tavanomaisin sanoin, vaan sitä varten on etsittävä sanat jostakin tietoisuuteni kaukaisimman sopukan violetinharmaasta alkuhämärästä? Mistä fanitus alkaa, mitä se aiheuttaa ja mihin se johtaa?
Miten meni se tarina, jonka seurauksena tänä iltana kuuntelen Jukka GustavsoninCommunity Jazz -levyä tuntien, että sen harmoniat, melodiat, sanat, rytmiikka, sen moniulotteinen sävelvuoristo, ne kaikki yhdessä ovat kuin läheisen kasvinkumppanin kanssa seurustelua? Lue loppuun →
Elokuisena sunnuntaina tein metsäretken. Kiikalan Kultalähteen metsät ovat ihana retkikohde. Se oli ihan äsken, vaikka siitä on jo yli kaksi kuukautta. Löysin mustia torvisieniä ja mustikoitakin, vaikka varsinainen mustikkakausi oli jo ohi. Paitsi että löysin metsän antimia ja nautin niin metsän äänistä, sen elokuisesta äänettömyydestä kuin tuoksuistakin, löysin jotain joka kuumottaa ja viiltelee minua edelleen. Löysin metsästä itselleni osoitetun kirjeen. Viesti oli kirjoitettu tasaisella ja kauniilla käsialalla; tasaisella ja kauniilla, minulle myös erittäin tutulla käsialalla. Tämän varmaotteisen kirjoittajan rivejä luin nuoruudessani säännöllisesti. Kauan sitten olimme niin läheiset ja samankaltaiset, että meitä usein luultiin sisaruksiksi, nyt olen loitommalla, niin kaukana että en näe hänestä kuin puuhun kaiverretun kirjeen.
Kirje tuli minua polulla vastaan. Lähteelle johtavalle polulle oli kaatunut puu, mänty, ja sen kyljessä tuo kirje oli. Kirjeen kirjoittaja on tiennyt että tästä minä menen, en muualta pääse, juuri tätä polkua kuljen, viestiä en voi olla näkemättä.
Kevät meni maata kaivellessa, kalliolla istuksien; kesä meni mummina, muusana ja mammana, nyt syödään jo omia isoja perunoita ja on menty takaisin ammattia harjoittamaan ja yritetään muistaa miten se tapahtuukaan. Kesäloman rytmi on kovin erilainen – olen vapaa ja sidottu, olen velvoitettu ja vapautettu, roolit taistelevat kunnes taas on aika kaivaa herätyskello esiin ja ottaa käyttöön alennusmyynnin loppurutistuksesta ostetut uudet työvaatteet, siirtyä säännönmukaiseen tasatahtiin ja lopettaa taistelu siitä, mitä tänään tekisinkään.
Kesälomalla kävin Mäntässä. Mänttä on pohjoishämäläinen pikkukaupunki. Siellä on paperitehdas järven rannalla, suoria katuja, kirkko, S-market, isoin koskaan näkemäni Tokmanni, sekä hieno taidemuseo. Paperitehdas ja taidemuseo liittyvät yhteen, Gösta-taidemuseo on saanut laajat omat kokoelmansa ja toimitilansa tehtaan taannoiselta tirehtööriltä, Gösta Serlachiukselta. Taidemuseon toiminnasta vastaa Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Joenniemen kartano, Serlachiuksien itselleen rakennuttama kartano, oli taidekokoelman ensimmäinen museotila, vuonna 2014 avattiin uusi ajanmukainen ja kaunis taidemuseo kartanon päärakennuksen rinnalle. Lue loppuun →
Pääsiäinen: neljä vapaapäivää. Ihan vapaaksi en taida itseäni kuitenkaan tuntea. Viime yönä näin unta, jossa opetin suomea, oppilaana oli edellisiltana televisiosta katsomani Taking Woodstock -elokuvan (ohj. Ang Lee) herttainen päähenkilö, Elliot Tiber, ’Elli’, jota sopivan vähäeleisesti esitti lapsenkasvoinen Demetri Martin. Nuorukainen oli varsin hyvä oppimaan suomea. Unessani siis.
Yöaikaan sitä tietysti toivoisi olevansa jossain muualla kuin luokkahuoneessa suomen alkeita opettamassa. Onko olemassa jotain poppakonsteja siihen, miten voisi vaikuttaa uniensa sisältöön? Tiedän kyllä itsekin yhden keinon, mutta en ole varma pystynkö soveltamaan sitä – pystyisinkö nimittäin vähentämään niiden tuntien määrää, joina teen työtä, tai suunnittelen ja ajattelen sitä? Miten huijaisin itseni esimerkiksi enemmän lukemaan kirjoja, enemmän kuuntelemaan musiikkia, enemmän kirjoittamaan… Lue loppuun →
Teimme sunnuntairetken Perniöön. Siellä oli tarjolla lohisoppaa tykötarpeineen kunnantalolla. Tarkemmin sanottuna entisellä kunnantalolla, nyky-Salo kun on hallintonsa keskittänyt kaupunkikeskustaan – mutta edelleen on talo nimeltään kunnantalo. Taloa pyörittää Osuuskunta Pro Perniö. Soppa oli hyvää ja sitä sai riittävästi. Leipäkin oli hyvää. Annos maksoi vain viisi euroa.
”Idylli” – katso maalaismaisemaa ja näet totuuden, osa maalauksesta
Pelkkä kalasoppa ei meitä sinne kuitenkaan vetänyt. Perniössä asuva kuvataiteilija Sampsa Sarparanta on asettanut näytteille 24 teosta kunnantalon eri tiloihin, kahvioon, valtuustosaliin, käytäville ja kahteen pienempään huoneeseen, näyttelyn otsikko on Ihmisen osa. Näyttelyn kaikki teokset ovat nähtävissä myös virtuaalinäyttelynä, täällä. Ensikohtaaminen Sarparannan taiteen kanssa on jäänyt hyvin mieleeni. Taidekeskus Salmela kesällä 2004, Mäntyharjulla. Kaikki oli kovin kaunista, mukavaa, leppoisaa (paitsi rantanurmikolla töröttävä mainosauto, oliko se Skoda?, se oli huvittava ja typerä). Sitten tulivat vastaan Sarparannan työt. Seuraavan kerran Salmelassa kesällä 2008. Sitten taisin lopettaakin Salmelassa käymisen, kauniit vanhat rakennukset ja hivelevä rantamaisema oli nähty, julkkisvieraatkin, taide ei ollut siellä ykkönen, siltä tuntui. Lue loppuun →
Kirjeitä ohikulkijalta 