Yhteyttä etsimässä

Tainaronissa kuljen edelleen. Tässä kirjoituksessani käsittelen kirjan muotoa – sehän on kirjeromaani. Leena Krohn on itse kertonut, että teos asettui kirjemuotoon vasta melko myöhäisessä vaiheessa kirjoitusprosessia. Se on mielenkiintoinen tieto, koska niin luontevasti erilliset ja eripituiset tarinat asettuvat nimenomaan kirjeiksi. Itse pidän Tainaronia enemmän nimenomaan kirjeromaanina kuin fantasiaromaanina, joksi sen monet määrittelevät. Omassa lukukokemuksessani painottuu tarinoiden kommunikatiivisuus, joka syntyy juuri kirjemuodosta. Ohessa Krohnin radiohaastattelu kirjan ilmestymisen ajoilta.

Kirjeromaanihan on hyvin perinteinen muoto. Miksi se yhä kiehtoo?Ehkä siksi, että kirje on aina suora viesti ihmiseltä ihmiselle. Kirjeessä ollaan avoimia, ajatukset ja tunteet ilmaistaan niin suoraan kuin lähettäjän suhde vastaanottajaan vain sallii. Lukija pääsee hyvin lähelle kirjan henkilöitä, kun nämä kirjoittavat kirjeitä toisilleen – tietenkin vain niin lähelle kuin kirjailija lukijan päästää. Perinteisessä kirjeromaanissa (tarkoitan 1700- ja 1800-luvulla kirjoitettuja) pyrittiin lukuelämyksen eläytyvään autenttisuuteen, siihen että lukijalle syntyy illuusio aidon kirjeenvaihdon seuraamisesta.

Kirjeessä välitetyn viestin kohteena on tietty ihminen, ystävä, ja kirjettä kirjoittaessaan kirjoittaja tietää  – ainakin toivoo  – olevansa kirjallisen kommunikaation alkulähteillä. ”Haluan välittää ajatukseni ja tuntemukseni juuri tälle ihmiselle, juuri sellaisina kuin hänen haluan ne saavan tietoonsa.”

Tainaronissa ei ole ulkoisen tason pyrkimystä realistiseen ilmaisuun. Vai onko se onnistuneen sci-fin tunnuspiirre, että lukija eläytyy tähän outoon ympäristöön siihen sulautuen? En tiedä. Olennaista omasta mielestäni on se, että Tainaron esittää niin hyvin kirjeenkirjoittamisen ydinajatuksen: pyrkimyksen välittää jotakin tietylle vastaanottajalle. Pyrkimyksen kirjoittamalla jäsentää kokemuksiaan. Tainaronin minä voisi valita päiväkirjamuodonkin, mutta jostain syystä on tärkeää osoittaa tekstit juuri tälle vastaanottajalle. Traagista on sitten se, että kirjeenkirjoittaja tässä kirjassa ei koskaan saa viesteihinsä vastausta.

Ensimmäisessä kirjeessään kirjoittajalla on toiveena joskus saada esitellä nykyistä asuinpaikkaansa ja erityisesti sen kasvitieteellistä puutarhaa kirjeidensä vastaanottajalle:

Minulle tuottaa mielihyvää kuvitella, että kerran veisin sinut sinne ohdakkeitten alle. Niiden ihania huiskiloita verhoaa untuvainen seitti ja se hulmuaa korkealla kuin rantabulevardin puiden kruunut. 

Yhdeksäs kirje, jonka otsikko on Niin kuin turkkilot, alkaa näin:

Sinä et vastaa. Se on seikka, joka pysyy mielessäni melkein herkeämättä. syyt tähän vaikenemiseen ovat ehkä sinusta riippumattomat, tai sitten eivät. Mutta minä jatkan kirjoittamista – sen vapauden minä itselleni sallin – ja uskon, luotan – no, siitä ei enempää!

Kahdestoista kirje (Suurmogulin päivä) puolestaan alkaa näin:

En tiedä, miksi oikeastaan tartuin taas kynääni. En enää siksi, että odottaisin paluupostia. Silti tahtoisin kertoa jollekulle, että on tapahtunut muutoksia, enkä tiedä ollenkaan mistä ne johtuvat.

Vaikka kirjoittaja on epätietoinen jopa siitä, menevätkö kirjeet perille, hän jatkaa kirjeiden kirjoittamista ja niiden lähettämistä. Olennaista hänelle on siis ajatus vastaanottajasta. Toivoa vastakaiusta hänellä ei enää ole, silti kirjoittaminen jatkuu – aina siihen viimeiseen kirjeeseen asti.

Tainaronista lähetetyt kirjeet saivat minut ainakin nyt toisella lukukerralla pohtimaan yleensäkin kommunikaation toteutumista, sen mahdollisuutta ja sen toteutumisen ehtoja. Olisi liian yksinkertaista huudahtaa ”ei kukaan voi täysin ymmärtää toista!” tai yhtä hyvin ”tiedän hänen aina ymmärtävän mitä tarkoitan!” Kommunikaatio onnistuu joskus –  joskus ei. Joskus hyvät sananvalinnat ja sanomisen muu tapa auttavat viestin perillemenoa, joskus viesti ymmärretään oikein, vaikka sanat olivatkin vääriä ja niiden ajoitus tai esitystapa vielä epäonnistuneempi.

Mutta kuinka huikaisevia ovatkaan ne hetket, kun tunnen jonkun tavoittaneen lähettämäni viestin ytimen.

Tainaronissa minua liikuttaa se, että kirjeidenkirjoittaja muistaa  näitä hetkiä olleen ja tavoittelee edelleenkin tuota yhteyttä. Vaikka yhteys sinänsä ei toteudu, kirjoittaja kypsyy ajatuksissaan nimenomaan sen yhteydentavoittelun avulla, selkiyttää oloaan tuntemattomassa, jäsentää itseään uudessa ympäristössään. Tai oikeastaan sen uuden ympäristön kautta, itselleen oudon ajan ja tilan kautta.

Rinnan Tainaronin kanssa luin nyt toisella kierroksella Zinaida Lindénin omaan aikaamme sijoittuvaa, vuonna 2007 julkaistua realistista kirjeromaania, jossa yksi pääteemoista on sama kuin mielestäni Tainaronissakin: ulkopuolisuuden tunne, oman identiteetin hahmottaminen: Kirjeitä Japanista.  Toisena rinnakkaislukemistona oli autenttinen kirjeenvaihto 1800-luvun Ranskasta, Gustave Flaubertin ja George Sandin laaja kirjeenvaihtosuomennos Rakas vanha trubaduuri.

Sand ja Flaubert, loistavat sanankäyttäjät, kiivaat ajatustenvaihtajat, antavat mallia todellisesta dialogista – mukaan mahtuu mitä sydämellisintä uskoutumista, mutta myös välirikkoja. Heidän kirjeenvaihtonsa lukeminen pysäytti myös tässä suhteessa: kuinkahan moni nykykirjailija, tai kuka tahansa meistä, kykenee ylläpitämään moista kirjeenvaihtoa? Mihin meidän aikamme kuluu? (Yksinkertaisimmillaan vastaus kuuluu: se aika kuluu muun muassa kotitöihin; minulla ei ole palveluskuntaa kuten arvoisilla ranskalaisklassikoilla… toisaalta, aikani kuluu kiivaan elämänrytmin myötä kaikenlaisiin turhuuksiinkin, kirjeenvaihdon kustannuksella.) Eila Kostamo on tämän kirjekokoelman suomentanut ja toimittanut ansiokkaasti, aikakausi avautuu viite- ja elämäkertatietojen avulla.

Zinaida Lindénin kirjeromaanissa Kirjeitä Japanista kaksi hyvin erilaista ihmistä käy kirjeenvaihtoa, omassa ajassamme, henkilöitä yhdistää sama kansallisuus. Kirjeenvaihtotoverit ovat kumpikin venäläisiä, kumpikin omasta maastaan lähteneitä, toinen Japanissa, toinen Suomessa asuva. Toinen heistä on entinen sumopainija, nykyinen koti-isä ja toinen taas naispuolinen toimittaja-kirjailija, kulttuurihenkilö, kovin erilaisia taustoiltaan siis – mutta ajatustenvaihto omasta tilanteesta vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa rakentaa heidän välilleen lujan siteen. Lindén on onnistunut siinä, mihin vanhanajan kirjeromaanissa pyrittiin: illuusio aidon kirjeenvaihdon seuraamisesta syntyy, ja lukija ahmii kirjan sivuja eteenpäin…Kirjaa voi luonnehtia jopa viihteelliseksi, niin helppolukuinen se mielestäni on, olematta kuitenkaan pinnallisen yksiulotteinen.

Aivan vastikään on SKS julkaissut Maarit Leskelä-Kärjen, Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittaman teoksen Kirjeet ja historiantutkimus, jossa valotetaan kirjeiden kirjoittamisen historiaa pergamenttikääröistä sähköpostikirjeenvaihtoon. Tähän kirjaan haluan ehdottomasti tutustua.

Kaikkein tärkein rinnakkaisteksti Tainaronille on nyt kuitenkin ollut pieni novelli, Mårten Westön Ur nattboken -niminen tarina novellikokoelmasta En sorts värme (ilmestynyt suomeksi nimellä Eräänlaista lämpöä; kyseinen novelli on suomeksi saanut otsikon Yökirjasta). Sekin on kirje. Kirje jota ei koskaan lähetetä, joka poltetaan heti kun se tulee valmiiksi. Kirjeen kirjoittaja, mielisairaalahoidossa lastaan ikävöivä nuori äiti on menettänyt uskonsa itseensä, uskonsa yhteyden mahdollisuuteen, ymmärtämisen ja rakkauden mahdollisuuteen.

Aidossa kirjeenvaihdossa on tietenkin aina pyrkimys kommunikaatioon. Fiktiivisessä kirjeenvaihdossa, kaunokirjallisessa teoksessa, kirjailija tutkii kommunikaation mahdollisuuksia ja esteitä. Mutta onko kaunokirjallinen teos sinänsä viesti?

4 thoughts on “Yhteyttä etsimässä

  1. Olin 12 -vuotias, kun äitini kuoli. Kun aloin systemaattisesti käydä läpi tuota kirjeenvaihtoa, olin saman ikäinen, kun äitini kuollessaan. Siinä oli kaksikin syytä, miksi matka kotimme 40 -luvun alkuvuosiin oli poikkeuksellisen dramaattinen. Sodastahan olemme kuulleet, lukeneet ja nähneet niin paljon, että isän rintamalta lähetetyissä kirjeissä järkyttävintä oli hänen ikävänsä kotiin.

    Kun kirjeet tulevat niin lähelle itseä, niiden yleinen arvo on mahdotonta arvioida. Kaarina Valoaalto luki ensimmäisen ”kirjan”, jonka tein veljelleni 60-vuotispäivälahjaksi kolme vuotta sitten. Oli tosi merkityksellistä saada häneltä palautetta ja silloin hain jopa hänen kehotuksestaan apurahaa. Onneksi en saanut, sillä sairastuin juuri silloin. Nyt on työ ollut lepäämässä pari vuotta.

    Joka tapauksessa pidän tärkeänä saada kirjeet litteroitua. Osin lyijykynällä kirjoitetut kirjeet alkavat olla kohta lukukelvottomia ja isänä maataloussanasto ei varmaan muille avaudu, kun minulle.

    Nyt nokka kohti Kilpisjärveä. Onneksi pääsee sinne Keski-Suomen pakkasia pakoon!

  2. ”Mitä henkilökohtaisemmasta on kyse, myös sitä yleisemmästä asiasta on kyse.” Näin olen kuullut sanottavan. Pätee varmaan monessa suhteessa kun on ajattelemme kirjoitettua sanaa.

    Aika huima kokemus on varmaan tutustua omiin vanhempiinsa noin laajan kirjemateriaalin avulla. Voin kuvitella, että käsityksesi heistä on saanut uusia ulottuvuuksia. Kun itse äitini kuoleman jälkeen sisareni kanssa selvittelin äidin papereita, löytyi hänen nuoruudenaikaista kirjeenvaihtoaan. Hätkähdyttävällä tavalla konkretisoitui se, että hänkin, meidän äiti, perheenemäntä, on ollut joskus aivan nuori tyttö…se että ne kirjeet olivat hänellä tallessa, kertoo niiden merkityksestä.

    Jännittävä tehtävä sinulla on vanhempiesi laajan kirjeenvaihdon parissa! Ehkä pääsemme joskus lukemaan jotakin asiaan liittyen…?

    • …täytyy vielä vähän täydentää… ehkä tuo mainintani kaikista henkilökohtaisimman yleisyydestä koskee ennen muuta kaunokirjallista ilmaisua. Enkä tarkoita siinäkään suhteessa ”henkilökohtaisella” kirjoittajan yksityiselämän faktojen paljastamista.

      Siinä suhteessa autenttiset kirjeet ovatkin ongelmallisia: siellä käsitellään nimenomaan niitä yksityiselämän faktoja, ei ainoastaan sitä tunnepohjaa, johon faktat liittyvät. Ja hassua: ne ”faktat” tietysti voivat olla aika erilaisia eri ihmisten näkökulmasta.

  3. Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu teksti. Käsittelemäsi teokset ovat minulle vain pieneltä osin tuttuja, siis hyviä lukuvinkkejäkin sain. Itselleni fantasia ja skifi ovat oikeastaan ainoita kirjallisuuden lajeja, joita vierastan tai siis en ymmärrä. Sellainen kiinnostava kirja, kuin Johanna Sinisalon uusin ”mehiläistarina” jäi kesken, kun fantasia sekoittui tarinaan, harmi minulle.

    Kirjeenvaihto sensijaan nousi viitisen vuotta sitten kiinnostukseni kohteeksi, kun aloin litteroimaan edesmenneitten vanhempieni sotavuosien kirjeenvaihtoa. Raskas ja antoisa työ, joka itseasiassa on vielä kesken. Sairauteni takia 1600 kirjeen viimeiset 500 odottavat edelleen hyllyssä. Tuon projektin aikana ovat kirjekirjat nousseet kiinnostukseni kohteeksi. Kuvailet hyvin sitä erityislaatua, mikä niihin sisältyy. On tietenkin eri asia, onko kyseessä fiktiivinen kirjeenvaihto, vai todellinen. Ja sitten tuon faktisesti tapahtuneen kirjeenvaihdon julkaiseminen ja toimittaminen on myös ihan oman pohdinnan paikka. Olen sitä omakohtaisestikin miettinyt vanhempieni osalta. Mikä on yksityistä, mikä yleisesti kiinnostavaa…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s