Totista kamppailua

Luin kahdella istumalla Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen. Aloitin lukemisen eilen kirjakaupasta ulos päästyäni, viimeisen sivun luin tänään päivällä. En muista, milloin olisin viimeksi näin antaumuksella heittäytynyt kirjan vietäväksi. Kirja kirjoittamisesta. Tämä oma tekstini on sekava ja viimeistelemätön, mutta yritän olla rohkea ja kirjoittaa tämän mahdollisimman nopeasti valmiiksi.

Kirja on niin henkilökohtainen, että siitä on mahdotonta kirjoittaa muuten kuin henkilökohtaisesti. En yleensä pidä ns. tunnustuskirjoista, en myöskään kaunokirjoista, joissa kirjoittaja kertoo enemmän tai vähemmän suoraan omasta elämästään; en voi sietää blogeja, jotka tihkuvat kirjoittajan elämän surkeutta tai ihanuutta ja joissa kommentoijat myötäsurkistelevat tai myötäihannoivat kaikkea blogissa esille läväytettyä. En halua tietää yksityiskohtia toisten seksielämästä tai alkoholiongelmista. Jätin aikanaan kesken Inga-Britt Wikin romaanin Ingen lycklig kärlek. Muistan kiusaantuneeni ollessani kuuntelemassa Märta Tikkasta, joka kertoi Sofia´s egen bok -kirjasta – kirja kertoo Tikkasten mbd-vammaisesta tyttärestä.

Ikään kuin en tietäisi, että kaikki itseilmaisu lähtee ihmisen sisäisestä oliosta. Ikään kuin jotenkin voisi erottaa henkilökohtaisen ja yleisen, mitä tulee taiteelliseen ilmaisuun. Sanataide on sillä tapaa vaikea ala, että sanoihin liittyy niin paljon erilaista rojua, jonka kuvataiteilija tai säveltäjä voivat sivuuttaa.

Varoitan siis tämän tekstin lukijoita: tulossa on henkilökohtaisia paljastuksia. Jos tämä kiusaannuttaa, kannattaa lukeminen lopettaa tähän, siirtyä vaikka Facebookiin lukemaan mitä nokkeluuksia omat kaverit tänään ovat sinne keksineet kirjoitella. Tai lukemaan hyvää kirjallisuutta. Mennä hiihtämään. Katsomaan kuuta.

Viime syksystä lähtien olen elänyt arkeani hyvin poikkeuksellisesti: kotona lukien ja kirjoittaen. Poikkeustila päättyy kun koulun lukuvuosi ensi syksynä käynnistyy. Tämä poikkeustila on antanut itselleni aikaa nukkua, tilaa hengittää, päästä perille joistakin  asioista, haaveilla – lukea ja kirjoittaa… haahuilla. Paljon, riittävästi aikaa tuskailla ajan kulumista, aikaansaamattomuuttani. Tähän olooni Maria Peura iskee viiltävästi.

Kirja on syntynyt Peuran Teatterikorkeakouluun tekemän opinnäytetyön pohjalta. Opinnäytteessään Peura tutki, mitä kirjoittaminen on, minkälaisia lainalaisuuksia ilmenee keskeneräisessä kirjoitusprosessissa, mikä estää kirjoittamista. Miten olla kirjoittaessaan mahdollisimman tosi? Lukija saa kulkea mukana romaanikäsikirjoituksen synnytyksessä, seurata Peuran työpäiväkirjaa.

Peura kirjoittaa kirjoittamisen vaikeudesta, luovan työn vaikeudesta, itsen kohtaamisen peloista, totuuden kohtaamisen vaikeudesta. Voi olla, että jos olisin saanut lukeakseni tämänkaltaisen kirjan vaikkapa viisi vuotta sitten, olisin kohauttanut olkiani ja ajatellut että onpa häiriintynyt persoona. Tuollaisia ne taiteilijat ovat. Nyt on elämäntilanteeni toinen, ja uskaltauduin lukemaan tämän kirjan omia kokemuksiani peilaten, omaa elämäntarinaani ajatellen. Niin: viisi vuotta sitten en ehkä olisi rohjennut lukea tätä kirjaa.

”Oma elämäni oli kertomus. ” Niin minunkin, ja niin on sinunkin. Eri ihmiset työstävät sitä kertomusta eri tavoin. Poikkeuksellisen lahjakas ihminen (kuten Peura) vie  sen tarinoiksi kustantamon ja kustannustoimittajan avittamana kansiin, kirjakaupan hyllyille, sanomalehtien kulttuuriosastoille – voitettuaan monta tuskallista kivuliasta nöyryyttäävääkin estettä. Kirjoittaminen on tuskallista, ekstaattista, kaikkea, mutta perimmiltään parantavaa: ”Jos kirjoittamisella ei olisi parantavaa vaikutusta, se ei olisi mielekästä.”

Kilpailu, kateus. Miten ne vaikuttavat taiteellista työtä tekevään ihmiseen? Peura kirjoittaa ihailtavan suorasti ja vapauttavasti kateuden olemuksesta. Tunnistan tunteita ja ajatuksia. Vaikken koskaan ole ollutkaan Finlandia-palkintoehdokkaana.  Samoja tuntemuksia tunnetaan vaikkapa kirjoittajakoulutuksen viikonlopputapaamisessa. Mittakaava tietysti on toinen (onko?). Kateus voi hyvin tietysti missä hyvänsä missä ihmiset aikaansaannoksineen joutuvat jossain suhteessa vertailtaviksi.

Kateus on tietysti kiinteästi yhteydessä pätemisen tarpeeseen, pakkoon onnistua, näyttää niille. Nuorta Mariaa vaivaa hirmuinen suorituskeskeisyys. Kouluikäisenä tämä johti anoreksiaan. Miten lohdullista onkaan lukea sitten seuraava virke: ”Suorittaminen lakkasi.” Peura kuvaa Joakim Grothin hahmometodikursseja, jotka auttoivat häntä löytämään tosi ihmisen itsestään – kohtaamaan häpeän, muita hankalia tunteita. Niin, entä sitten? Miten tuo tieto meitä muita sitten auttaa? Siinä tämän kirjan paradoksi onkin; se kuvaa lahjakkaan mutta äärimmäisen komplisoidun persoonan kehitystä (olin vähällä kirjoittaa ”kasvua” mutta sen sanan käyttäminen olisi äärikliseistä naistenlehtihömppää, itsensäkehumista, – Peura EI kuvaa ”henkistä kasvuaan”) täysin tietoisena siitä, että lukijat eivät tule kulkemaan kirjoittajan jalanjäljissä. En ole pyrkimässä Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalle minä ainakaan. En kulje Peuran jalanjäljissä, vaan menen omia menojani, ja kirja antaa mieletöntä energiaa juuri niihin omiin askeliini. Ja ennen kaikkea oman historiani avaamiseen.

Olen sitten nuoruusvuosien suhtautunut erittäin torjuvasti kaikenlaiseen oman elämäni arviointiin. Asiat ovat tapahtuneet ja menneet omalla painollaan. Muistan hämmästyneenä kuunnelleeni, kun joku on tietyistä elämänratkaisuistani ihaillen todennut, että olen ollut kuulemma kovin rohkea. Ei se ole ollut rohkeutta, se on ollut asioiden tapahtumista. Tietyssä pisteessä tuo asennoitumiseni johti kuitenkin umpikujaan. Kirjoittaminen on yksi keino puhkoa elämän umpikujia. Kun Maria Peura kuvaa kirjoittamisen ja tarinoiden olleen hänen elämässään lähes koko ajan läsnä hyvin intensiivisesti, joudun miettimään, mihin minä tässä välillä hävitinkään kirjoittamiseni… Vuosikymmeniksi. Kirjoittaminen on parantava voima, mutta välillä kirjoittaessaan tulee melkein sairaaksi: se on niin vaikeata.

Peura kirjoittaa paljon myös sairastamisistaan. Ruumiillisuus on yksi kirjan vahvoista teemoista. Kirjoittava ihminen on ruumiillinen olento. Ruumiin osat ja ruumiin tarpeet. ”Miksi tarvitsen tätä sairastamista?” hän kysyy. Lapsena se oli selvää: ”Kun olin sairas, sain olla rauhassa.” Minäkin muistan kuinka lapsena sairastaminen oli turvapaikka. Muistan kerrossängyn yläsängyn. Minä sain keltaista Jaffaa, Peura punaista. Minä taisin olla sairaalloinen lapsi, en ollut reipas, en urheilullinen, en rohkea, en liikunnallinen.  Mikä huima kokemus onkaan ollut aikuisena opetella laskettelemaan, voittamaan se mieletön pelko. Sekin auttaa minua kirjoittamisessa. Tunne siitä että hallitsen itseäni , silloinkin kun antaudun jonkin vietäväksi – alamäkeen.

Koulu. Peuralla ala-aste, minä aloitin kansakoulussa. En halunnut syödä koulun ruokaa. Istuin pitkät ruokavälitunnit lautasen ääressä joka ei tyhjentynyt. Kerran keittäjä vei minut lautasineni keittolaan, otti nenästä kiinni ja työnsi ruuan suuhuni. En halunnut mennä kouluun. Miten kukaan aikuinen voi tehdä puolustuskyvyttömälle lapselle sellaista? Aivan hyvin voi , koska aikuinen voi tehdä lapselle vieläkin pahempia asioita. Peura on kirjoittanut pedofiliasta ja insestistä esikoisromaanissaan. Peura kirjoittaa kiusanneensa koulussa. Voi olla että minäkin kiusasin. En ole varma. Minua ei kiusattu, muistaakseni, mutta minä vetäydyin.

Miten proosaa kirjoitetaan? Peura kirjoittaa mielettömästi prosessoiden. Tarina muuntuu, henkilöt muuntuvat, kohtauksia listätään, poistetaan. Aikaa kuluu, työhuoneet vaihtuvat, ihmiset häiritsevät. Perhe häiritsee. Ei, proosan kirjoittaminen ei ole kuin lankkuaidan maalaamista.

Pohdin tätä: miten tietokoneella kirjoittaminen vaikuttaakaan tähän prosessiin… Jos on vain kynä ja paperia, tai kirjoituskone, työskentely on aivan erilaista. Käsin kirjoittaminen on ruumiillisempaa. Peura kirjoittaa kirjeitä käsin, lisää niihin maininnan ”saa vastata sähköpostitse”. Itse kirjoitan käsin päiväkirjaa. Toiminnosta on tullut välttämätön osa arkeani, jos en ole pariin päivään ehtinyt kirjoittaa, tulee olo että jokin ruumiillinen tarve on tyydyttämättä.

Netti imaisee. Peura kirjoittaa useassa kohdin siitä, kuinka netti vetää yksinäistä kirjoittajaa puoleensa, vie kauas ja syvälle, vie aikaa ja sekoittaa päätä. Tämä tunne on jokaiselle tietokoneen ääressä työtään tekevälle tuttu. Täällä metsän keskellä, toisinaan melko erakkomaisesti elellen asuvana minä puolustelen Facebookissa roikkumistani sillä, että ei ole työkavereita joiden kanssa vaihtaa kuulumisia. Ja toisaalta, työpaikan hektisessä kiireessä jonkunlaisen hengähdystauon muka suo itselleen – painumalla nettiin. Miten aikuiselle ihmiselle voikaan olla niin vaikeaa rajoittaa tällaisen lelun käyttöä?

Peura kirjoittaa esikuvien merkityksestä. Äidinkielenopettajat! ”Koulussa ihailin äidinkielenopettajia.” Heitä Peura kuvaa nimeltä mainiten. He kannustivat. Miten lohdullista, ja tietenkin aivan luonnollista. Minä ihailin omaa keskikouluaikaista äidinkielenopettajaani Reetta Niemistä. Kun 38-vuotiaana mietin ammatillista suuntautumistani jälleen kerran, nousi hänen hahmonsa ja työnsä mieleeni. Siis suomea ja kirjallisuutta opiskelemaan.

Nyt tunnen epätoivoa siitä, että en tietenkään voi joka ikisestä kirjan ajatuksia herättäneestä kohdasta kirjoittaa tänne. Minun täytyy jatkaa yksityistä vuoropuhelua kirjan kanssa. Minun täytyy… kirjoittaa. Ei vain kirjoitella.

Maria Peura kiittää Fredrika Runebergia siitä, että tämä kirjoitti niin kuin tämä kirjoitti. Fredrika kirjoitti nimittäin epäilevänsä, ettei kukaan halua lukea hänen tarinoitaan. Maria Peura arvelee omasta kirjastaan, että se on saman asian jankkaamista, loputonta itsetutkiskelua. Sitä se on, mutta minä kiitän sinua siitä, Maria Peura.

6 vastausta artikkeliin ”Totista kamppailua

  1. Ihana lukea juttusi, siitä aistii mahtavan tunteen, olet selvästi saanut kirjalta paljon!
    Itsekin pidin siitä kovasti.

  2. Peuran kirjaa kehutaan valtavasti, olen siitä erittäin kiinnostunut. Mie kirjoitan käsin enää vain kommentteja toisten teksteistä, kaipaan kirjeitä ja niiden kirjoittamista, mutta on kuitenkin kauhean vaikeaa aloittaa taas niiden kirjoittaminen. Ihana, että pidät päiväkirjaa. Oma käsiala ja yksityinen maailma. :)

    • Kiitos kommentista Hanna. Voisin kyllä ajatella, että tämä on myös sellainen kirja, josta kaikki eivät yksiselitteisesti pidä, sen verran omalaatuinen se on. Itse tulin antautuneeksi tekstille ihan täysillä, ehkä toisenlaisessa elämäntilanteessa ja tunnelmassa olisin pitänyt kirjaa liian sekavana. Parnasson (2/2012) kritiikissä Matti Saurama peräänkuuluttaa oksasaksia: hänen mielestään Peuran purkaukset paikoitellen lähentelevät falskiutta.

      Ja todennäköisesti minä itse kirjoittaisin tänään aika lailla kontrolloidumman jutun itsekin kuin mitä tuo yllä oleva postaukseni on. Poistin sieltä äsken yhden virkkeen… :) Iski kontrolli päälle!

      Mikähän se tekee tuon kirjeiden kirjoittamisen niin vaikeaksi? Tarjolla oleva sähköisen viestinnän päällekäyvyys on varmaan yksi syy.

  3. Kirjoitit kirjasta ja samalla itsestäsi todella mielenkiintoisesti. Monia aiheita, joiden kanssa itsekin päivitäin kamppailen. Olen lukenut kirjasta myös muualta ja jo silloin mietin, että tämän haluan lukea ja kirjoituksesi vain vahvisti sitä halua.

    • Ajattelisin Peuran kirjasta olevan iloa ja hyötyä monenlaisen luovan työn tekijöille, ei ainoastaan kirjoittamisen kanssa kamppaileville ja iloitseville. Sekin pitää sanoa, että on kirjassa myös huumoria, ihan vaan syvissä tummissa vesissä ei sukellella. No usein kyllä se huumorikin on – tummaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s