Joka kerta kulkiessani ohi uuden kotimme liinavaatekaapin suon sille suopean katseen. Saatan avata sen oven vain katsoakseni suoria pyyheliinapinoja ja ilahtuakseni lakanakääröjen väreistä. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut näin tilavaa ja käytännöllistä liinavaatekaappia.
Kaapissa on peiliovet.
Talon liinavaatekaappi on ollut yksi tehokkaimpia kotouttajiani tähän kotiin asettautumisessa (lue muuttopäivän aaton mietteistäni täältä). Kaappi ei ole erityisen kaunis eikä varsinkaan arvokas, se on tavallinen ikealainen, mutta juuri sellainen kuin liinavaatekaappi parhaimmillaan on: antaa sisällölleen tilan olla olemassa, pitää omat aarteensa järjestyksessä, suojelee niitä ympäristön epäjärjestykseltä ja takaa emännälleen siten rauhan ja tyytyväisyyden. Pellavat omilla hyllyillään, froteet omillaan, lakanat, pyyhkeet ja laudeliinat selkeässä järjestyksessä. (Ja mitä ylellisyyttä: pöytäliinoille on vielä aivan omat kaappinsa ja hyllynsä toisessa huoneessa.)
Maailmassa on siis jotakin turvallista ja nyt myös pysyvää: liinavaatekaappini, jonka järjestyksen minä määrään. Lisää turvaa saan kaapin vieressä majailevalta mankelilta. Se edesauttaa merkittävällä tavalla kaappia järjestykseni ylläpidossa. Lakanat ja pyyhkeet taittuvat kauniisti ja pieneen tilaan saatuaan pesun jälkeen viimeisen silauksen mankelin rullien ankarassa sylissä. Pellavapyyhkeet muotoutuvat hyvän jämäkäksi peltimäiseksi pinnaksi, kun ne mankeloi sopivan kosteina.
Mankelointi vaatii pyykinpesun ajoituksen suunnittelua. Jotta mankeloitavia ei tarvitsisi erikseen kostuttaa mankelointia varten, on laskettava, milloin on sopiva hetki laittaa pesukone pyörimään, jotta pyykit ovat mankeloitavassa tilassa emännälle sopivaan aikaan. Mutta se vaiva palkitaan, kun saa pedata vuoteeseen sileät lakanat, kun saa levittää pöydälle sileän liinan, kun saa vaihtaa keittiöön sileät käsi- ja astiapyyhkeet. Se vaiva palkitaan jo siinä vaiheessa, kun saa laittaa mankeloidut liinavaatteet liinavaatekaappiin.
Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard (1884–1962) kirjoittaa teoksessaan Tilan poetiikka seuraavasti:
”— Kaapin sisätila on kotoisuuden tila, tila joka ei avaudu kenelle tahansa. —Vain sielultaan köyhä ihminen voi laittaa kaappiin mitä tahansa. Se että laittaa mitä tahansa ja miten tahansa mihin tahansa säilytyspaikkaan, kertoo asumisfunktion huomattavasta heikkoudesta. Kaapissa elää järjestyksen keskus joka suojaa koko taloa rajattomalta epäjärjestykseltä. Kaapissa vallitsee järjestys, tai oikeastaan kaappi on järjestyksen valtakunta. Eikä järjestys ole vain geometrista. Se muistaa suvun historian.”
Kaappini on turvani, se on kotini, se on myös historiani. Vanhimmat käytössä olevat pyyheliinat lienevät 1940-luvulta. Ne ovat odottaneet minua ja perhettäni ja kuluvat nyt vähitellen. Arkinen touhu keittiössä saa uuden sävyn kun läsnä on äidin kotona kasvanut pellava, joka monen työvaiheen jälkeen on nyt tuossa pyyhkeenä. Vessassakin pestään käsiä, ja kuivataan, ja katselen pyyhkeen monogrammia: äidin tyttövuosien nimikirjaimet. Muistan niin monta asiaa, ajattelen äitiä, hänen äitiään, naisia ja miehiä käsittelemässä pellavaa; liottamassa, häkilöimässä, kehräämässä, kutomassa, nimikoimassa.
Bachelard lainaa runoilijoita. Hän lainaa Charles Peguy’ta: ”Muistin hyllyillä ja kaapin temppelissä.” Hän lainaa André Bretonia:
Kaappi on täynnä pyykkiä
hyllyillä jopa kuunsäteitä
jotka saan avata laskoksistaan.
Tämä ei ole kotoilua (siis sitä muodikasta, jota näytetään esimerkiksi television viihdeohjelmissa), tämä on runoutta. Bachelardin syvällinen kirja avaa runokuvat elävään arkeen, antaa luvan uneksua, nähdä kauas ja mennä sisälle kieleen.
Voin lukea runoa, samaan tapaan luen kaappiani, luen laskoksia, värejä, tuoksuja. Bachelard kirjoittaa taloista, kodista, niiden antamasta turvasta, niihin liittyvästä uneksunnasta, muistoista. Milloin talo muuttuu kodiksi, milloin ja miten se juurtuu minuun samoin kuin kaikki aiemmat kotini ovat juurtuneet minuun – mikä lujemmin, mikä höllemmin… Tämä koti alkaa olla vähitellen kotini. Nyt osaan jo nukkua tässä talossa, nyt uskallan jo muistella vanhaakin kotia.
Kun isäni tuli vanhaksi, hän näki edessään lapsuuden kotikylänsä, hän käveli sen pölyistä tietä ja kuvaili tarkasti pientä mökkiä, jossa muinoin asui sepän tytär. Istuimme modernissa tiilitalossa.
Bachelard kirjoittaa:
”Tilasta ja tilan kautta me löydämme kauniit keston fossiilit; pitkät oleskelut ovat tehneet niistä käsin kosketeltavia. Tiedostamaton oleskelee. Muistot ovat liikkumattomia ja sitä vankempia mitä paremmin ne ovat juurtuneet tilaan.”
En kykene vieläkään tarkastelemaan koko taloa, uutta kotia. Olen vielä niin kiinnittynyt vanhaani. Palaan siis liinavaatekaappiin. Liinavaatteet kertovat minulle paljon enemmän kuin esimerkiksi vaatteet, korut tai autot – jotka nekin kaikki ovat täynnä kuvia ja muistoja. (Kirjahyllyt, kirjakaapit ja kirjat muodostavat oman taksonomiansa, joita on tarkasteltava erikseen, kuten myös levyhyllyä ja nuottikaappia ja soittimia.) Kun olin pieni, vietin paljon aikaani isossa pyykkituvassa ja mankelihuoneessa Helvi- ja Tyyni-tädin kanssa. Sain veivata pyykkiä pulsaattorikoneen rullien läpi samaan aikaan kun tädit keittivät valkopyykkiä padassa; sain silittää isoja pinoja valkoisia nenäliinoja samaan aikaan kun tädit mankeloivat sisäoppilaitoksen oppilaiden lakanoita puolen huoneen kokoisella kivimankelilla.
Sileys on kaunista. Silittäminen on kaunis teko. Se ryhdistää. Muistan pyykkituvan höyryävän kosteuden, muistan mankelihuoneen silitystuoksun, muistan kesätuulessa hulmuavat lakanat ja niiden vetämisen. Pyyheliinat ja lakanat eivät ole vain kangaskappaleita. Niitä on hoidettava, silloin ne myös hoitavat meitä.
On vuosia, joista en muista kuin valtavat pyykkivuoret, ahtaat tilat, väsymyksen, kiireen. Vaan oli niissäkin vuosissa omat ilonsa: lasten liinavaatteiden nimikointia, pienet auttajat, oppimista, yrittämistä, puhtautta ja kauneutta. Vaikka meillä ei ollut erillistä liinavaatekaappia, olivat liinavaatteiden säilytyspaikat niitä harvoja hyllyjä ja laatikoita, jotka kykenin pitämään aina järjestyksessä ja jotka halusin pitää aina järjestyksessä.
”—kotoisuuden arvot vetävät lukijan niin voimakkaasti mukaansa, ettei hän enää lue kirjoittajan huonetta vaan näkee oman huoneensa. Hän on jo lähtenyt kuuntelemaan isän, esi-äidin, äidin, palvelijan, ’suurisydämisen palvelijan’ muisteluksia, lyhyesti sanottuna sen henkilön, joka hallitsee hänen arvokkaimpien muistojensa sopukkaa.”
Bachelardin Tilan poetiikka kutsuu innostavasti runouden ja ylipäätään kaunokirjallisuuden lukemiseen; kuvakielen , omien muistojen ja muistikuvien, uneksunnan päivänvaloon saattamiseen. Fenomenologinen runoanalyysi kuulostaa terminä kuivalta ja vaikealta, mutta minut tämä Bachelardin lähestymistapa saattoi pohtimaan liinavaatekaappiani iloisemmin ja kiihkeämmin kuin olisin ilman tätä kirjaa koskaan rohjennut.
Seuraavaksi aion kirjoittaa nimikoinnista ja kirjonnasta.
***
Bachelardin teoksen on oivasti suomentanut Tarja Roinila, kääntäjä on laatinut myös selventävän esipuheen. Teoksen on kustantanut vuonna 2003 Kustannusosakeyhtiö Nemo, ranskankielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 1957. Otsikkoni on sitaatti runoilija ja esseisti Czesław Miłoszilta. Suosittelen lukemaan Jarkko Tontin esittelyn Bachelardin teoksesta, olkaa hyvä: täällä.
Kirjeitä ohikulkijalta 