Muistokirjoituksen jälkeen

Tämänkertainen postaukseni on enemmän yleistä pysähtymistä ja elämän ihmettelyä kuin kirjaintoilua. Seisahduksessani ovat kuitenkin mukana Pertti Koistisen teos Hoivan arvoitus ja John Bayleyn kirja Elegia Irikselle.

Pienen vauvan hoivaaminen on ihanaa. Pieni lapsi kehittyy, kasvaa, alkaa havainnoida ympäristöään, oppii uusia asioita. Lapsen hoitaminen on palkitsevaa. Äitinä olen antaumuksella varjellut ja hoivannut jälkeläisiäni, pitänyt heidän puoliaan, kasvattanut heitä. Aivan kuten oma isäni ja äitini aikanaan minua.

Miltä tuntuu, kun kehittyvän lapsen sijasta onkin hoivattava iäkästä, haurasta, hidastuvaa vanhempaansa? Lasta hoivatessani olen tiennyt, että tämän jokainen edistysaskel on askel kohti itsenäistä elämää – minun tehtäväni on jäädä vähitellen tarpeettomaksi. Isää hoivatessani tiesin vastaavasti, että jokainen päivä vie lähemmäs hänen yhä suurempaa riippuvuuttaan toisten avusta, lähemmäs lopullista eroa. Mitä kaikkea tunsinkaan tällä hoivapolulla, kylvettäessäni entisestä hahmostaan kutistunutta isääni, pukiessani häntä, auttaessani ruokailemaan – aikanaan niin itsetietoista, ankaraakin isääni?

***

Pertti Koistinen, Tampereen yliopiston sosiaali- ja työpolitiikan professori, julkaisi vuonna 2003 kirjan nimeltä Hoivan arvoitus (Vastapaino). Koistisen kirjan kansikuva on pysäyttävä: Prahan tuomiokirkon fresko Pyhästä Elisabethista, joka syöttää kärsivää mieshahmoa. Pyhimys myötäelää kasvojensa ilmeellä hoivattavansa kärsimystä. Noin vuodelle 1365 ajoitettu maalaus ilmentää sanomaansa myös mittakaavaerolla: molemmat kuvan hahmoista ovat selvästi aikuisia, mutta siniseen pukuun ja valkoiseen huntuun pukeutunut Pyhä Elisabet on kuvattu huomattavasti kookkaammaksi kuin ruokittavana oleva tummanruskeassa vaatteessa oleva mies. Elisabet Thüringeniläinen oli ruhtinatar, tunnettu laupeudentöistään, sairaiden ja köyhien auttamisesta – legendan mukaan hän luopui jalokivin koristellusta kruunustaan, koska Kristuskin oli kantanut vain orjantappurakruunua. Hän jakoi omaisuuttaan köyhille ja nälkäisille. Hän antoi spitaalisen nukkua vuoteessaan. Mikä saa ihmisen toimimaan tällä tavoin? Mikä on hoivan arvoitus?

Koistinen kirjoittaa omista kokemuksistaan äitinsä omaishoitajana. Erityisen mielenkiintoinen kirja on siksi, että sen kirjoittajalla on ammattinsa puolesta syvää asiatietämystä ja laajat näköalat suomalaiseen yhteiskuntaan – mutta kun on kyse oman elämän tilanteista äidin hoivan limittämisessä muuhun arkeen, on sosiaalipolitiikan professori välillä aivan yhtä avuton ja uupunut kuin kuka tahansa. Oma hoivakokemus avasi Koistisen silmät näkemään selvemmin kiivastahtisen työelämän ja kilpailuyhteiskunnan rinnalla, sen varjossa elävän verkkaisen ja omanlaistensa arvojen pohjalta toimivan hoivayhteiskunnan. Koistinen korostaa hoivan merkitystä hoivan antajan näkökulmasta. Useimmitenhan tarkastelemme vanhushoivaa vain siten, että keskiössä on hoivan tarpeessa oleva vanhus, se mitä hänelle annetaan, mitä hänelle tehdään ja miten tehdään. Ellei sitten vain mietitä sitä, mitä se kaikki maksaa. Koistinen kirjoittaa hoivasuhteiden vastavuoroisuudesta, siitä kuinka hoiva hoivaa antajaansa. Hän havainnollistaa tätä vastavuoroisuutta kuvaamalla, miten hän katsoo kirjan kansikuvaksi valitsemaansa pyhimyskuvaa:

”Kuvaa katsellessa mieleni teki hypätä sen sisään, asettua vuoron perään sekä pieneksi kuvatun, köyhän ja ruokittavan miehen asemaan, että myös hyväntekijän, jumalan valitseman, nunnan kaapuun. Oikeastaan tuossa kuvassa on kerrottu hoivan arvoitus, ainakin yhdeltä kannalta.”

Kun on vanhushoivan aika, on myös aika arvioida elettyä elämää ja yhteistä historiaa. Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa teoksessaan Elegia Irikselle puolisonsa, kirjailija Iris Murdochin elämänkaarta, avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien, päätyen kirjan nyt-hetkeen, Iriksen Alzheimerin taudin syvenemiseen saakka.

Samaten mietin minäkin isäni historiaa omina hoivan vuosinamme. Ja niiden nyt päätyttyä. Isäni oli vain poikanen oman äitinsä kuollessa. Isänsä hän ei muistanut ottaneen häntä syliin, ei käyttäneen aikaa lasten kanssa leikittelyyn. Elämä oli ollut raskasta maatilan työntekoa. Isäni oli sitä viimeistä ikäluokkaa, joka vielä joutui rintamalle, lukiolaisena.  Omia muistikuviani isästä varhaisvuosiltani: isä lukemassa ääneen Peukaloisen retkiä, niin innoissaan, että voimakkaampi muistikuva liittyy isän omaan innostukseen kuin kirjan sisältöön – tai isä soittamassa pianoa, uppoutuneena Emma-valssin synnyttämään yksityiseen taikapiiriinsä. Postimerkkikansioidensa ääreen kumartuneena… Niitä muitakin kuvia on: kurinpitoa, vaatimuksia, tunne itseeni kohdistetuista odotuksista. Usein isä oli se poissaoleva: töissä, kokouksessa! Viime vuosikymmenten vahva mielikuva on lasteni rakastama hauska ja touhukas vaari – kunnes vauhti hiljeni sairauksiin ja hoivan tarpeeseen.

Hoivan aika pakottaa pysähtymään ja siis katsomaan myös taaksepäin. Kriittisissä tilanteissa voivat mennyt, nykyisyys ja tuleva sulautua yhteen. Koistinen avaa omaa kokemustaan kauniisti: ”Hoivan aika on siis ihmeellinen ja merkityksiä täynnä.”

Hoivatyöhön sisältyvä voima auttaa ohittamaan osan vuosikymmenten varrella kerääntyneistä pettymyksistä ja turhautumisista. Halu toimia eettisesti oikein kamppailee kuitenkin monen muun tavoitteen ja tuntemuksen kanssa. Koistinen kirjoittaa siitä, kuinka vaikeata välillä on toimia pyyteettömästi ja ohittaa vallankäytön, nöyryyttämisen mahdollisuudet. Muistan tunnehäivähdyksiä, sanoja ja tekojakin, joista en voi olla ylpeä. Ylläoleva pyhimyskuva  konkretisoi sitä, kuinka hoivattavaksi antautumisessa on kyse myös valtasuhteesta: toinen on pieni, toinen suuri.

Vaikka hoivaajana halusinkin toimia eettisesti oikein, tuntui toisinaan siltä, että ympärillä oleva yhteiskunta ei ole tukemassa omaisia oikein toimimisessa; niin vaikeiksi monet asiat on tehty. Niin paljon aikaa ja voimia on suunnattava esimerkiksi Kelan lippulappuihin, sairaalan ja terveyskeskuksen välisen kuilun umpeenkuromiseen, toimimattoman turvatekniikan setvimiseen. Episodeja riittäisi kerrottavaksi hullunkurisista vaippapakettitoimituksista (kuinka yhtäkkiä isän koti olikin täynnä vaippapaketteja, tosin vääränkokoisia vaippoja) järkyttäviin sairaalasta käännyttämisiin…  Lääkärintodistusta tarvittiin milloin mihinkin tarkoitukseen, varmaankin aivan perustelluista syistä; apuvälineitä, veteraanikuntoutushakemuksia, reseptejä, kymmeniä reseptejä… Ja tietysti kaikki yksittäisen ihmisen normaalit juoksevat asiat – veroilmoitukset, pankkiasiat, kodin ylläpito. Kotipalveluun, sittemmin palvelutaloon yhteyden pitäminen. Ylipäätään palvelujen ja hoidon hankkiminen, sen vaikeus! Jotenkin kaikki kuitenkin hoidettiin.

Miten tuosta kaikesta selviääkään iäkäs omaishoitaja, mahdollisesti yksin vastaamassa kaikesta, olen ihmetellyt? Entä miten yksinäinen ikäihminen, hoivattava, jonka puolesta tai rinnalla ei kukaan tätä kaikkea ole tekemässä? En ymmärrä.

En tahdo rehennellä sillä, kuinka paljon aikaa ja vaivaa itse tulin käyttäneeksi omaisestani huolehtimiseen. Olen sisaruksineni saanut kylliksi kanssaihmisten kiitosta siitä, kuinka erinomaisesti huolehdimme isästämme ja hänen asioistaan. Ja vastapainoksi toisaalta myös vihjauksia siitä, että yhtä ja toista olisi voinut paremminkin tehdä. (Niinpä!) Minusta oli vapauttavaa lukea John Bayleyn kuvausta, kuinka hän ei edes vuosien hoivatyön jälkeen oikein ollut selvillä siitä, miten päin ne naisten alushousut oikein puetaankaan.

***

Elisabeth Thüringeniläisen kerrotaan siis luopuneen omaisuudestaan auttaaksen hädänalaisia. Siihen ihanteeseen minusta ei ollut eikä ole, ei käytännössä eikä vertauskuvallisesti. Olen tehnyt mielestäni vain vähimmän. Huono omatunto on tuttua jokaiselle lähimmäisestään vastaavalle. En koskaan tietenkään tehnyt tarpeeksi, usein tunsin olevani väärässä paikassa – katsoinpa asiaa sitten isäni, oman ydinperheeni, ystävieni kannalta. Tai työnantajani kannalta. Ajatukseni kulkivat usein aivan väärillä reiteillä.

Pertti Koistinen kirjoittaa hoivan kriisistä, joka on vaje tarvittavan avun ja tarjolla olevan avun määrässä. Hän määrittelee hoivan kriisin johtuvan yhteiskunnan muutoksista, ja nimenomaan individualisoitumisen vaikutuksista ihmisten välisiin suhteisiin. Moni nykypäivän 70–80-vuotias hoivaa puolisoaan ollenkaan asiaa kyseenalaistamatta, niinhän hän on hoitanut omat lapsensakin, lastenlapset, omat ja ehkä puolison vanhemmat. Oma ikäluokkani asettaa helposti menestymisen työelämässä, tai omat harrastuksensa, tärkeämmäksi kuin sitoutumisen hoivatyöhön. Niin minäkin – ja olen kärsinyt huonosta omastatunnosta, oikeutetusti, vai kuinka?

***

Koistinen pohtii hoivan arvoituksia ratkoessaan hoivaamista myös sukupuolisidonnaisena ilmiönä. Monessa perheessä hoivatehtävät lankeavat vain ja ainoastaan naispuolisille perheenjäsenille. Jos on tyttäriä ja poikia, usein tyttäret jopa kaappaavat vanhuksen hoivavastuun itselleen, toisinaan vastuun kaatuminen naisille taas johtuu siitä, että pojat vetäytyvät tästä tehtävästä. Pertti Koistinen kirjoittaa yhteiskunnassamme suhtauduttavan ristiriitaisesti miesten tuottamaan hoivaan. Siinä missä nainen saa jopa pyhyyden leimaa vanhan äitinsä hoivaamisesta, saa äitiään hoivaava mies hänen mukaansa osakseen varauksia ja jopa negatiivisia tulkintoja: ”Miestä aletaan tulkita pikemminkin psykoanalyysin kuin hyvää tarkoittavan hoivan ja etiikan kehyksissä.” Koistinen viittaa käsityksiimme äitiinsä ripustautuneista peräkammarin pojista tai aviomiehistä, jotka eivät osaa asettaa vaimoaan äitinsä edelle. Miehen on siis vapauduttava monista kulttuurisista ja kasvatuksen aiheuttamista taakoista ottaessaan hoivavastuuta vanhemmistaan. Itse taas ajattelisin miehen päinvastoin saavan ylimääräistä gloriaa mistä hyvänsä hoivatehtävästä – eivätkö esimerkiksi yksinhuoltajaisät olekin mielessämme paljon sankarillisempia kuin yksinhuoltajaäidit? Yksi selkeä syy keski-ikäisten naisten haluun todella kaapata hoivavastuu liittynee myös siihen, että omien vanhempien hoivatarve aktualisoituu ”sopivasti” siinä vaiheessa, kun nainen – jos on äiti – joutuu päästämään irti kotoa lähtevistä omista lapsistaan…

”Kosketusvammaisuus” – sitä termiä Koistinen käyttää kirjoittaessaan, kuinka monen miehen on vaikea löytää luonnollista paikkaansa hoitajana. Tätä taustaa vasten oli mielenkiintoista lukea brittiprofessori Bayleyn kuvausta tavastaan elää arkea muistisairaan rakkaan vaimonsa kanssa. Pariskunnan toisiinsa luottava, hyvin vapaa mutta tiiviisti toisiinsa sitoutunut elämäntapa ei Bayleyn mukaan paljoakaan muuttunut Iriksen sairauden myötä. Kirjojen lukeminen vain vaihtui Iriksellä Teletappien katsomiseen televisiosta. Ei niin, että kirjailija tuntuisi esittävän tekstissään jotakin ihannekuvaa leppoisasta yhteiselämästä Alzheimerin tultua kolmanneksi pyöräksi avioliittoon. Bayley ainakaan ei ole kosketusvammainen.

Yhtä hyvin kosketusvammaisuus saattaa olla naisen ominaisuus. Hoitovastuusta vetäytyminen on osin pelkoa tuntemattoman edessä. Se on toisaalta pelkoa, toisaalta itsekkyyttä – ja tietämättömyyttä. Elämme kovin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa, yksilökeskeisessä ja suorituskeskeisessä, ja sen takia itse tulkitsen hoivavastuun luovuttamisen joko muille omaisille tai yhteiskunnan organisaatioille tietämättömyytenä siitä, että tämän vastuun kantaminen ei ole vain rasite.

Arkipuheen tasolla ajatus hoivan vastavuoroisuudesta jää helposti fraasinomaiseksi toteamukseksi siitä, että antaessaan myös saa. Koistinen avaa tätä ilmiötä seuraavasti: ”Elämää ylläpitävänä voimana toimintana hoivassa on kyse eettisestä asenteesta elämään, yhtä lailla toisten kuin omaankin elämäämme. Tässä mielessä hoivasuhde on myös inhimillisen kasvun ja kasvamisen suhde. Se on asia, joka ei pääty koskaan, niin kuin ei pääty myöskään ystäviemme ja tuttaviemme elämä heidän kuolemaansa, vaan heidän elämänsä jatkuu muistoissamme ja muistelutyön kautta. Hoivan alkamisen ja päättymisen rajat ovat hämäriä.” Koistinen toteaa muiston hoivasta, niin hoivan saamisen kuin hoivan antamisenkin, hoivaavan ja antavan voimaa vaikeina aikoina. Jaan täysin tämän kokemuksen.

Hoivatyössä itse kukin joutuu myös vetämään omat rajansa. Kosketusvammainen ei ehkä halua edes kammata omaisensa hiuksia tai ottaa kädestä kiinni. Kun itse jouduin tietyissä tilanteissa pohtimaan kykenemistäni käytännön hoivatoimissa, vaativat ne samat tilanteet hoivan saajalta varmasti vielä enemmän. Intimiteetistään luopuminen lienee yksi hoivan kohteena olemisen vaikeimmin hyväksyttäviä askelia. Kun on kyse läheisensä ”iholla olemisesta”, koskettamisesta, alastomuudesta sen syvimmässä merkityksessä, on kyse luottamuksesta. Vielä terveet voiman päivänsä muistavana, hoivamatkamme alkuvaiheessa, oma isäni päivitteli usein auttaessani pukemisessa, kuinka hänestä onkin taas tullut lapsi. Kun pitää tässäkin toimessa auttaa. Hän antautui olemaan se lapsi lapselleen. Itse tunsin sen suurena luottamuksenosoituksena. Mutta sairauksien etenemisen myötä hoivattavan realistinen käsityskyky omista voimavaroista yleensä järkkyy. Myös meillä riideltiin. Enemmänkin.

***

”Kutsunko minä sinua sisarekseni?” Näin kysyi isä kerran minulta, saavuttuani hänen luokseen viikonlopuksi. Koska kysymys esitettiin iloisesti ja luottavaisesti, ei sen sisältämä tragiikka ollut niin syvää kuin se olisi ollut hätääntyneen katseen saattelemana. Päättyneisiin vuosiin sisältyi erilaisia hädän hetkiä, toisaalta akuutteja tilanteita ambulansseineen, toisaalta tilanteita, jolloin pieni ele kertoi, että jokin aivan tavanomainen arjen asia oli saanut isän aivan hämilleen – viimeksimainitut tilanteet olivat oikeastaan pelottavampia. Arki hajoaa kun sanat katoavat, kun pronominille ei enää löydy pääsanaa. John Bayleyn kuvaus siitä, kuinka kirjailijapuoliso menettää otteensa sanoihin, on toisaalta rankkaa luettavaa, toisaalta hänen kirjansa henki kokonaisuudessaan on lämmin ja iloa täynnä. Tuo lämpö ja ilo on sitä pääomaa, jota pariskunnalle vuosikymmenien yhteisen elämän myötä oli kertynyt. Mutta arki vaatii veronsa. Kun Bayley kuvaa Iris-vaimonsa kintereillä koko ajan viipyvää levottomuutta ja sen vaikutusta omaan oloonsa, en vähääkään ihmettele kirjoittajan huokausta: ”Koska minä pääsen tästä?”

***

Runous antaa päiviini sisältöä. Runous ja musiikki ovat toiveikasta elämää. Yritän sinnikkäästi pitää kiinni toivosta. Keväällä kuljin isäni kanssa hautausmaalla. Hän totesi: ”Siellä ne odottavat ylösnousemusta.” Äänensävy oli valoisa. – Siellä hänkin nyt odottaa, oman toivonsa ja uskonsa mukaisesti.

Harri Nordell on kirjoittanut runon nimeltä ”Ojensit astian”:

Ojensit astian jossa oli juurta ja horisontin kuparinen viiva. Sinulla oli lintujen pää. Olit kuollut. Ei ollut muuta. Kuiva kivikko, unilouhikko josta järvi oli ylösnoussut. Järvi jonka nimi on simpukan nimi.

Tuhkakangasta kulki vanha mies. En ehtinyt. Hän oli etäällä. Melkein reunalla.

Runon alkuosassa näen ikivanhan kalliomaalauksen. Jokin vanha rituaali, itseensä kiertyvä simpukka. Kun nyt katson tuota runon vanhaa miestä, tiedän että hän on jo liian kaukana. Mutta enää ei tarvitsekaan ehtiä.

Kirjallisuutta:

Bayley, John 2001: Elegia Irikselle. Englanninkileinen alkuteos ilmestynyt 1999. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: WSOY.

Koistinen, Pertti 2003: Hoivan arvoitus. Kuvitus Petr Rehór. Tampere: Vastapaino.

Nordell, Harri 2006: Valkoinen kirja. Helsinki: WSOY.