Sävyjä mustuuteen, kuoromarraskuu jatkuu

Synkkää/EHMarraskuu Varsinais-Suomessa on jatkunut märkänä, leutona ja synkkänä. Mustaa on riittämiin tarjolla. Ei siinä mitään, musta on tyylikäs taustaväri, mutta mustan rinnalle on löydettävä muitakin sävyjä (harmaankaan sävyt eivät riitä). Sain ilokseni kutsun mieskuoro Eugan ja urkuri Pétur Sakarin ranskalaisen musiikin konserttiin Turkuun. Marraskuuni siis jatkui kuorotunnelmissa (ks. pyhäinpäivän Requiem). Konsertin pääteos oli Maurice Duruflén Messe Cum Jubilo op. 11. En ole musiikikriitikko – en kykene enkä pyri analysoimaan iltaa kriitikon tavoin; en esitä huomioita liian hitaista tai nopeista tempoista (tiedättekö; suomen kieli elää ja voi hyvin, niin usean nuoren ihmisen olen nähnyt soveltavan astevaihelua tempo-sanaan, itse pitäydyn kuitenkin tylsästi vierassanakäytännössä); en analysoi laulajien ranskan-ääntämystä; en kykene ottamaan kantaa kuoron balanssiseikkoihin. Kuvaan tunnelmiani ja ajatuksiani kuten blogisti ikään.

Jos pyhäinpäivän konsertin ohjelma, Mozartin Sielunmessu, oli minulle tuttuakin tutumpaa musiikkia, Euga-kuoron ohjelmisto samassa konserttipaikassa eli Turun tuomiokirkossa sen sijaan oli itselleni kokonaan uutta ja ennenkuulematonta, konserttijuliste kertoi illan koostuvan ranskalaisen musiikin helmistä 1900-luvulta. Illan säveltäjänimet olivat Duruflén lisäksi Darius Milhaud, Francis Poulenc – ja urkuimprovisaation kohdalla tietysti illan urkuri itse.

Tilaisuuden aloitus oli mielenkiintoinen – jo useita minuutteja ennen konsertin aloituksen kellonlyömää aloin kuulostella, että kirkkosalissa tuntuu jo soivan, tuntuu urkujen ääneltä, tuntuu kuin joku puhuisi, äänivaikutelma voimistui ja voimistuessaan hiljensi omiaan vielä pulisevan yleisön, joka odotti jotakin selkeää aloitusta tapahtumalle. Kun aloitusnumerona oli urkukappale, ei solisti kävelekään yleisön eteen, vaan alkaa soittonsa kaukana korkealla parvellaan, yleisön selän takana. Siksi tuo nauhalta kuultu vähitellen voimistuva äänimaisema olikin tarpeellinen – ja hyvä tapa pyytää yleisöltä huomiota aloitukselle. Ja kun soitto alkoi, se tosiaan alkoi: vaikka ensin kuultu Duruflén Prélude urkusarjasta op. 5, ei räväytäkään alussaan kaikkia pillejä auki (se tekee sen vasta teoksen edetessä), isot urut isossa tuomiokirkossa ovat aika totaalinen äänikokemus. Mikään äänentoisto ei voine luoda sitä vaikutelmaa, joka syntyy urkujen soinnista tuollaisessa tilassa.

Seuraavaksi oli kuoron vuoro astua yleisön eteen johtajansa Visa Yrjölän kera. Kuultiin Milhaudin Psaume 121 op. 72. Kuorolla oli hieno sointi, äärimmäisen tarkkaa ja yhtenäistä laulua oli ilo kuunnella. Ja mikä on erityistä, Euga on nimeomaan nuorten miesten muodostama kuoro, eipä ollut mitään laahaavaa, värisevää, huojuvaa soinnissa! Ihanaa kuultavaa, mutta toisaalta – nuoruutta kuunnellessaan tiedostaa oman ikänsä melko kipeästi. Tuohon ei minusta eikä sinustakaan enää totisesti ole. Mutta ei tarvitsekaan olla; meillä on muuta, ja on ihana nimenomaan iloita ihaillen nuoruutta ja viimeisteltyä taitavuutta.

Seuraava kuoron numero oli Poulencin teos Quatre petites prières de Saint François d’Assise – eli Fransiskus Assisilaisen neljä pientä rukousta. Kummallisia ja kiehtovia vaikutelmia – niin harrasta ja kevyttä samanaikaisesti. Vaikutelma – impressio! – helposti kuin purona soljuvasta musiikista on tietysti pettävä sikäli, että ohjelmalehtisen tekstin mukaan kyse on esittäjistölleen äänellisesti ja soinnillisesti varsin haastavasta teoksesta. Hienosti se soi, ja huomioni kiinnittyi sellaiseenkin seikkaan, että ulkoa, ilman nuotteja, nuoret miehet lauloivat.

Ilman nuotteja selvisi myös illan urkuri Pétur Sakari seuraavasta kappaleestaan. Se oli improvisaatio – ”ranskalaiseen tyyliin”, taas ohjelmalehtisen tekstiä lainatakseni. ensin kuultiin lyhyt teema, ja siitä edeten seurasimme urkuria soittimensa ihmeelliseen maailmaan – kuin liisat ihmemaassa. Urkuri on kyllä yhdenasteinen taikuri… siinä vauhdissa ja värien ilotulituksessa taisi jäädä kakkoseksi yksi jos toinenkin progebändi. Pétur Sakari ja urut ovat melkoinen kaksikko. Suosittelen.Urut/EH

Urkuimprovisaation jälkeen seurasi illan päänumero, eli Duruflén Messe Cum jubilo. Kuoro lauloi urkuparvelta. Jälleen mielenkiintoinen kokemus siitä, miten tila ja akustiikka vaikuttavat: nyt musiikki laskeutui ylhäältä alas luoksemme. Teos oli hieno yhdistelmä yksiäänistä, ikivanhan oloista kirkkolaulua ja toisaalta mielinmäärin vapaasti rönsyävää urkusäestystä – tai ei voi oikeastaan puhua ”säestyksestä”, vaan urkujen osuus on aivan olennainen ja oman painoarvonsa omaava osuus teoskokonaisuutta. Teos on upea esimerkki siitä, kuinka taiteessa voivat ikivanhat perinteet yhdistyä uuteen ja mielenkiintoiseen. Tässä teoksessa kuultiin myös baritonisolistia, soolo-osuuden lauloi Robert Näse.

Konsertin päätti Duruflén sävellys Notre Père op.14  eli Isä meidän -rukous ranskaksi, yksiäänisenä ja urkusäestyksellisenä versiona. Kuoro hyödynsi tässäkin kappaleessa tilaa hienosti, sillä laulajat asettuivat harvakseltaan kirkkolaivan kummallekin seinustalle, siis lähelle meitä kuulijoita. Taas uusi kokemus akustiikan tunnusta. Kaunis ja rauhallinen päätös hienolle ja hyvin erilaisia musiikillisia elämyksiä tarjonneelle konsertille. Urkuri oli huikean taitava ja mielikuvituksekas, ja kuoro kovin innokas ja taitava.

Lopuksi muutama huomio konsertin käytännön järjestelyistä. Ohjelmalehtinen oli ihailtavan perusteellinen, teosesittelyt avasivat ranskalaista impressionisminjälkeistä selkeyteen pyrkivää neoklassismia ja Duruflén osalta vielä kiinteästi impressionismiin sitoutunutta musiikkikulttuuria. Kuoroteosten tekstit suomennoksineen olivat myös tarjolla. Hienoa! Mutta mutta, proosallinen ja tarpeellinen lisähuomautus: kirkon hämärässä keski-iän paremmalla puolella oleva tyypillinen konserttikävijä tarvitsisi suurennuslasin ja lukuvalon kyetäkseen miellyttävästi lukemaan tuota kaikkea mielenkiintoista ja valaisevaa (!) kirjoitusta. Kovin on pientä pränttiä! Eli ohjelmalehtiseen joko pari sivua lisää ja isompikokoinen teksti (minun toivomusvaihtoehtoni) tai vähemmän tekstiä, asiat tiivistettynä, mutta isommalla fontilla (seuralaiseni toivomusvaihtoehto). Mikkelin kaupunginorkesterin konserteissa Etelä-Savon vuosinani harmittelin sikäläisten ohjelmalehtisten ohuutta ja vähäistä informaatioarvoa, joten toivon kyllä pidettävän kiinni perusteellisista esittelyistä.

Tunnelmavalaistusta

Tunnelmavalaistusta

Astuessamme sisään kirkkosaliin saimme käteemme kyselykaavakkeen ja lyijykynän. Kuoro halusi selvittää, mitä kautta yleisö oli löytänyt konserttiin – vastaajille jaettiin sitten ulos mennessä alennuskupongit kuoron joulukonserttiin. Tämä oli hieno oivallus! Tuli tunne, että kuoro on kiinnostunut yleisöstään ja haluaa pitää kuulijoistaan huolta. Kuoro oli vessajonossa kuulemani tiedon (ja tieto varmistui Eugan Facebook-sivuilta) mukaan jakanut 100 ilmaislippua turkulaisten järjestöjen kautta, ja tämä olikin selvästi tuonut paikalle ihmisiä – yleisöä, joka muuten olisi jäänyt kotiin harmittelemaan synkeää marraskuuta yksikseen. Hyvä idea tämäkin. Jos ilmoittaisi, että konsertti on ilmainen, houkuttelisi se toki väkeä. Mutta vielä tehokkaammin varmaan toimii tämä ilmaislippujen täsmäjakaminen: kun ihminen vaikkapa Omaiset mielenterveystyön tukena ry:n, oman yhdistyksensä, kautta saa ilmaisen konserttilipun, on motivaatiota oletettavasti monin verroin lähteä konserttiin kuin ”jossain” nähdyn tiedotteen pohjalta. Onnittelen kuoroa hyvästä yleisötyöstä siinä mielessä, että klassisen musiikin tapahtumat eivät niitä matalimman kynnyksen tapahtumia välttämättä ole – tekijöiden on tärkeää pitää yllä kontakteja yleisöön. Onnittelen ja kiitän ihan vilpittömästi siinäkin suhteessa, että on hienoa huomioida yhdistysten vapaaehtoistyötä tekeviä.

Lisätietoja Eugasta ja mm. tulevasta joulukiertueesta saatavilla kuoron nettisivuilta. Sitä kautta nähtävissä myös hienoja konserttikuvia.

Minun kuoromarraskuuni jatkuu ensi viikonvaihteessa. Osallistun salolaiskuoro Letician kuorokurssille, ohjaamaan tulee Marjukka Riihimäki. Odotan mielenkiintoista ja rentouttavaa viikonloppua.

 

Parasta musiikkia

Turun tuomiokirkko/EHPyhäinpäivään ja marraskuuhun muutoinkin parasta musiikkia on W.A. Mozartin Requiem. Sielunmessu on riipaisevaa musiikkia. Jylhää ja kirkasta, ankaraa ja lempeää. Olen tätä teosta elämäni aikana kuunnellut uudestaan ja uudestaan vuosikymmenten varrella, mutta vasta eilen olin ensimmäistä kertaa kuulemassa sitä elävänä – paikan päällä, ja millaisessa paikassa: Turun tuomiokirkon holvikaarien suojissa. Kirkko oli täynnä. Odotukseni olivat korkealla, mieli herkistynyt ja vastaanottavainen. Lue loppuun

Tuonen lehto, öinen lehto…

Jälleen perhesurma. Perheenäiti ajoi autonsa linja-autoa päin ja surmansa saivat äidin lisäksi hänen kolme lastaan. Perheen isä oli tuon kyseisen linja-auton kyydissä. Perheessä oli ilmeisesti – lehtitietojen mukaan – ollut ongelmia ja riitoja vastuunjaosta. Oliko äiti hullu? Oliko hän sairas vaan vain loppuunpalanut? Mitä äidin päässä, sydämessä ja rinnassa oikein tapahtui? Millainen ihminen surmaa lapsensa?

*****

En yritäkään lähteä vastaamaan noihin kysymyksiin, joita lähes jokaisen keittiönpöydän äärellä viime päivinä lienee pohdittu. En vastaa, vaan kerron kirjoista joita olen lukenut.
Olen kuunnellut Ylen Areenasta luentasarjana Maria Jotunin Huojuvan talon. Se on edelleen kuunneltavissa täältä. Huojuva talo ei kuvaa meidän aikaamme, vaan jo mennyttä Lue loppuun

Kirjamarkkinoilla

Terveisiä Turun kirjamessuilta. Kirjamessuilla on paljon ihmisiä, paljon kirjoja, kahvilajonoja, julkkiksia, meteliä, mainoslippulappuja, metrilakua, mielenkiintoisia välähdyksiä, kauniita, myös tavallisia ihmisiä, myös baskeripäisiä viiksiniekkoja, enemmän tai vähemmän kiinnostavia keskustelunpätkiä, näyttäytymisiä… Minäkin vähän paremmin pukeuduin.

Bongaa kuvasta kirjailija!

Bongaa kuvasta kirjailija!

Ostin kirjoja, viisi kappaletta. Neljä niistä uutena, yhden antikvariaatista, senkin Lue loppuun

Syyssiivous, kirjarovio ja H.C. Andersen

Syyssunnuntain sumuaamu

Syyssunnuntain sumuaamu

Tässä teksti, jonka kirjoitin ja olin julkaisevinani kaksi viikkoa sitten sunnuntaina. Jokin meni vikaan, ja postaus hävisi julkaisuistani. Sähköpostitilaajille se kuitenkin kulkeutui perille. En saanut selville, mitä tein väärin, epäilen artikkelin lipsahtaneen linkittäessäni vain kommentiksi toiseen, aiempaan postaukseen. Mutta selitykset sikseen, mennään asiaan:

Pitkän blogihiljaisuuteni katkaisen nyt mökkiterveisillä. Syyskuinen sunnuntai kului mökin pientä kirjahyllyä läpi käyden. Siivouksen lopputuloksena syttyy myöhemmin syksyllä rannassa kirjarovio.

Lapsuuden maiseman soisi aina pysyvän ennallaan. Lapsuuden kesänviettopaikan kirjahyllynkin ajattelee olevan jotakin olemukseltaan määrättyä ja koskematonta. Mutta ei. Aika ei pysähdy. Tämä onkin nyt minun kirjahyllyni, meidän kirjahyllymme; kas, ehkä tälle voisikin tehdä jotakin, elämme nyt vuotta 2014, ja se olen minä joka maksan kiinteistöveroa tästä mökistä.

Tyhjennys on alkanut

Tyhjennys on alkanut

Lue loppuun

Embarrassing, isn´t it?

Julkaisin eilen uuden artikkelin otsikolla Syyssiivous, kirjarovio ja H.C. Andersen

Tällä hetkellä se majailee jossakin blogin julkaisualustan uumenissa, onnistuin siis hävittämään sen jonnekin jonnekin… Tämä ilta menee sen etsimisessä. Mielenkiintoista.

Puuhaa, puuhaa

Puuhaa, puuhaa

 

”Kaappi on täynnä muistojen mykkää meteliä”

Joka kerta kulkiessani ohi uuden kotimme liinavaatekaapin suon sille suopean katseen. Saatan avata sen oven vain katsoakseni suoria pyyheliinapinoja ja ilahtuakseni lakanakääröjen väreistä. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut näin tilavaa ja käytännöllistä liinavaatekaappia.

Kaapissa on peiliovet.

Kaapissa on peiliovet.

Talon liinavaatekaappi on ollut yksi tehokkaimpia kotouttajiani tähän kotiin asettautumisessa (lue muuttopäivän aaton mietteistäni täältä). Kaappi ei ole erityisen kaunis eikä varsinkaan arvokas, se on tavallinen ikealainen, mutta juuri sellainen kuin liinavaatekaappi parhaimmillaan on: antaa sisällölleen tilan olla olemassa, pitää omat aarteensa järjestyksessä, suojelee niitä ympäristön epäjärjestykseltä ja takaa emännälleen siten rauhan ja tyytyväisyyden. Pellavat omilla hyllyillään, froteet omillaan, lakanat, pyyhkeet ja laudeliinat selkeässä järjestyksessä. (Ja mitä ylellisyyttä: pöytäliinoille on vielä aivan omat kaappinsa ja hyllynsä toisessa huoneessa.) Lue loppuun