Tuonen lehto, öinen lehto…

Jälleen perhesurma. Perheenäiti ajoi autonsa linja-autoa päin ja surmansa saivat äidin lisäksi hänen kolme lastaan. Perheen isä oli tuon kyseisen linja-auton kyydissä. Perheessä oli ilmeisesti – lehtitietojen mukaan – ollut ongelmia ja riitoja vastuunjaosta. Oliko äiti hullu? Oliko hän sairas vaan vain loppuunpalanut? Mitä äidin päässä, sydämessä ja rinnassa oikein tapahtui? Millainen ihminen surmaa lapsensa?

*****

En yritäkään lähteä vastaamaan noihin kysymyksiin, joita lähes jokaisen keittiönpöydän äärellä viime päivinä lienee pohdittu. En vastaa, vaan kerron kirjoista joita olen lukenut.
Olen kuunnellut Ylen Areenasta luentasarjana Maria Jotunin Huojuvan talon. Se on edelleen kuunneltavissa täältä. Huojuva talo ei kuvaa meidän aikaamme, vaan jo mennyttä historiaa, aikaa, jolloin suomalaisella naisella ei ollut niin paljon itsenäistä valinnanvapautta kuin mitä nykyään ajattelemme olevan. Aikaperspektiivi on kuitenkin toissijainen tässä tarinassa: perhedynamiikka on keskiössä, ei ajankuva sinänsä, kirjan ydintä ei voi selittää menneeseen maailmaan.

Teos kuvaa väkivaltaista miestä, joka haluaa omistaa niin vaimonsa kuin koko perheensäkin, mutta joka ei ymmärrä, miten paljon enemmän saisi, jos antautuisi toisen ihmisen läheisyydelle ja paljastaisi haavoittuvuutensa. Miestä, joka hukuttaa itsensä alkoholiin ja vallanhuumaan ja joka toistaa omaa synkkää perhehistoriaansa. Kirja kuvaa myös alistuvaa naista, joka kuvittelee tekevänsä oikein yrittäessään peitellä perheen vaikeuksia, joka ajattelee olevansa urhea kestäessään miehen lyöntejä ja jäädessään odottamaan uusia lyöntejä.

Huojuva talo oli kauheaa kuunneltavaa, niin tarkasti Jotuni kuvaa elämänsä mustuuteen totuttautuvan perheenäidin, vaimon, naisen mielenliikkeitä. Monta kertaa joutuu huudahtamaan: ”Nainen, tuo ei ole elämää, nyt heti lähdet sieltä!” Kirja on kauhea, mutta hyvällä tavalla: se antaa minulle jotakin sellaisen ihmisen tuntemuksista, joka elää väkivallan, sillä uhkaamisen ja alistamisen ilmapiirissä. Jotuni kuvaa tarkasti myös erilaisten perheiden erilaisia sisäisiä suhteita. Maaseutu näyttäytyy jonkunlaisena idyllinä; kaukana korpitaipaleiden takana elävä päähenkilön enon perhe on tasapainoinen, onnellinen, suora suhteissaan. Kuin tolstoilaiset Levin ja Kitty suomalaisella maaseudulla.

Huojuva talo on kirja, joka hyökkää lukijaansa kohtaan aiheellaan. Suurimmat kirjalliset ansiot minä antaisin sille jo mainitsemastani päähenkilön mielenliikkeiden kuvauksesta – kyse ei tunnu olevan edes ”kuvauksesta” vaan päähenkilön sisällä olemisesta, ja sinne lukijakin siis pääsee. Moitteita teos saa minulta, kuten monilta jo ennen minua,  loppuratkaisustaan. Päähenkilö saa eräänlaisen lottovoiton ja löytää nuoruutensa satuprinssin uudelleen. Kumpikin elementti tuntuu olevan ristiriidassa kirjan muun aineksen kanssa. Ne selittyvät sillä, että Jotuni osallistui Huojuvalla talolla vuonna 1935 romaanikilpailuun, johon käsikirjoituksen lähettäessään ilmoitti olevansa kiinnostunut vain voitosta – ja kun voittoa ei tullut, jäi arasta ja vaikeasta aiheesta kumpuava käsikirjoitus kustantajan pöytälaatikkoon odottamaan aina vuoteen 1963 saakka. Jos se olisi julkaistu kirjailijan elossa ollessa, hän luultavasti olisi hionut käsikirjoitustaan – ehkäpä juuri loppuratkaisunkin osalta. Julkaisuvuonna oli ehtinyt kulua jo 20 vuotta kirjailijan kuolemasta.

*****

Huojuva talo voisi päätyä perhesurmaan. Perheen sisällä väkivalta kuitenkin pysyy juuri ja juuri niissä uomissaan, että se voi jatkua. Perheen piina päättyy siihen, että väkivaltainen mies surmaa toisen naisensa, sen jälkeen itsensä. Toinen nainen ei alistunut, vaimo alistui, minkä vuoksi toivoton tilanne jatkui vuosikausia. Alistuva vaimo on mielestäni myös raskaasti syyllinen niin omaan kohtaloonsa kuin varsinkin lastensa menetettyyn viattomuuteen. Hyvään lapsuuteen kuuluu luottamus ja arkailemattomuus, ja niistä kummastakaan tämän pariskunnan lapset eivät pääse isänsä ja äitinsä vääristyneen suhteen vaikutuspiirissä nauttimaan kuin rajoitetussa määrin, ja vain äitinsä kautta.

Ei ole ollut yllättävää lukea, että Jotunin oma perhe-elämä oli varsin ristiriitaista ja myös ilmeisesti väkivallan värittämää. Lisää Jotunista henkilönä kertoo tämän pojanpojan Kari Tarkiaisen kirjoittama elämäkerta-muistelmateos. Kirjasta – nimeltään Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy – on kirjoittanut blogissaan Jaana Toisen tähden alla, linkki tässä.

Maria Jotuni: Hujuva talo (EH)Monen perhesurman taustoja selvittäessään ovat lehdet kirjoittaneet, että perheessä ei tiettävästi ainakaan ollut esiintynyt väkivaltaa ennen traagista loppua. Huojuva talo on kuvaus ensisijaisesti perheväkivallasta. Perhesurma on Tiina Raekallion viime keväänä ilmestyneen Laukaisu-nimisen yhdenpäivänromaanin aihe (Paasilinna). Tämän kirjan perheenäiti Pauliina on vihdoin saamassa itsestään irti sen, mitä Lea Huojuvassa talossa ei saanut aikaiseksi: hän aikoo lähteä painostavasta suhteesta. Alkaa olla jo liian myöhäistä, koska hänkin on jo vajonnut syvälle masennuksen ja suunnattoman häpeän alhoon. Ja loppujen lopuksi onkin totaalisesti liian myöhäistä. Kerkko, vielä syvemmän masennuksen vanki, ehtii tehdä ratkaisunsa ensin. Se tavallinen tarina.

Kerkko ei kestä ajatusta siitä, että hänet jätettäisiin, että hänen perheensä ja hänen oma heikkoutensa näkyisi muille. Siksi hän ampuu. Siksi hän tappaa. Kuolema on parempi kuin surkea häpeällinen elämä.

Mutta minä en ymmärrä Kerkkoa. Kaiken sen, mitä Raevaara kuvaa, olen jo lukenut lehtiraporteista, kuunnellut uutisista ja keskusteluohjelmista. Kirjailija kokoaa asiat taitavasti yhteen, päiväraportti on uskottava, mutta siltikään en pääse Kerkon ymmärtämisessä yhtään pidemmälle kuin olen päässyt Anneli Auerin tai Pornaisten kaivosurmaäidin tai Helsingin Bulevardin tapauksessa. Kerkko makaa vain kotona ja on heikko; ei väkivaltainen, mutta kovin heikko, kurja mies, mihinkään kykenemätön. Miksi? Hän ei ole väkivaltainen, mutta lopulta ampuu kaikki. Ehkä kirjailija Kerkon kautta ilmaisee, että kerkkoja ei voikaan ymmärtää.

Vaimo alistuu ja häpeää kuten Maria Jotunin kuvaama vaimo. Kumpikaan vaimoista ei tiedosta tilannettaan, ei huomaa elävänsä kauheaa ja epänormaalia elämää. Jotunin avioparin väliltä puuttuu normaali keskustelu, vaimo on koko ajan hermoherkkänä aistimassa, miten toimia ja puhua, jotta mies ei menettäisi malttiaan. Mutta hän osaa osoittaa lapsilleen rakkautta, osaa puhua heille, osaa olla perhe heille. Raevaaran teoksen vaimo ei osaa. Hän on menettänyt otteen paitsi parisuhteeseensa, myös lapsiinsa. Raevaaran Pauliina ei kykene kannattelemaan kotiaan, vaan se on kaaoksessa. Se on pilaantunut, kuten Pauliina itse ilmaisee. Hän näkee muiden elämän toisten elämänä, joka on kaukana hänen omastaan; jotakin sellaista mitä hänelläkin joskus ehkä oli ollut. Jotunin Lea kannattelee, kannattelee kaiken uhallakin, ja kulissi pysyy yllä. Mutta lapset alkavat vihata isäänsä, esikoinen myös ilmaisee tyytymättömyytensä äidin alistumiseen. Leaa ja Pauliinaa yhdistää se, että kummankin parisuhde alkoi kovin sattumanvaraisesti ja hätäisesti, puhumatta ja katsomatta kunnolla.

Tiina Raevaara: Laukaisu (EH)Jotunin kirjan aviomies on sairaalloisen itsekeskeinen narsisti (ks. vaikkapa täältä lisää). Raekallion perheenisä on niin masentunut, että hänkään ei näe muuta kuin itsensä. Siinä mielessä narsisti. Perhetragedioiden tapahduttua meillä on kova tarve yrittää selittää ja ymmärtää. Siitä tarpeesta lienee noussut myös Raekallion vimma kirjoittaa tämä kirja.
Tiina Raekallion kertojan käyttö antaa tilaisuuden käydä läpi perhesurmien problematiikkaa yleisemmällä tasolla. Enimmän aikaa se on toimiva ratkaisu, paikoin on mukana mielestäni päälleliimattua luennointia, siinä tämän teoksen heikkous. Paulinnan ajautumista seksikuvauksiin en myöskään oikein ymmärtänyt.

*****

Yksi kaikkien aikojen kauneimmista kuorolauluista on Jean Sibeliuksen Aleksis Kiven runoon säveltämä Sydämeni laulu. Mistä se kertookaan? Tuudittajan, Seunalan Annan, Eeron emännän ajatus on, että lapsi pääsisi helpommalla, jos tämä nukkuisikin Tuonelan impien helmoissa äidin helman sijasta. Anna johdattelee: ”Sanoppas lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri—.” Anna on se, joka on nähnyt kummia näköjä, hän, emäntäinen, usein käyskelee alakuloisna, mietiskelee äänetönnä, kertoo Kivi. Anna ajattelee kuolemaa ratkaisuna. Jos lapsi kuolisi. Lapsi pääsisi helpommalla, jos tämä nukkuisikin Tuonelan impien helmoissa äidin helman sijasta. Äitikin säästyisi niiltä murheilta joita jokaiseen kasvun seuraamiseen liittyy. Jos lapsi kuolisi. Kauheasta asiasta, sellaisesta jota kaikkein eniten kammoamme, lapsen kuolemasta, voi luoda myös järkyttävän kaunista runoutta ja musiikkia.

”Tuonen lehto, öinen lehto,
siell’ on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.

Siell’ on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
kaitsea Tuonelan karjaa.

Siell’ on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa Tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss’ kellahdella,
kuullella kehrääjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.”

Ylioppilaskunnan laulajien esitys Sibeliuksen  laulusta on kuunneltavissa täältä.

Kirjamarkkinoilla

Terveisiä Turun kirjamessuilta. Kirjamessuilla on paljon ihmisiä, paljon kirjoja, kahvilajonoja, julkkiksia, meteliä, mainoslippulappuja, metrilakua, mielenkiintoisia välähdyksiä, kauniita, myös tavallisia ihmisiä, myös baskeripäisiä viiksiniekkoja, enemmän tai vähemmän kiinnostavia keskustelunpätkiä, näyttäytymisiä… Minäkin vähän paremmin pukeuduin.

Bongaa kuvasta kirjailija!

Bongaa kuvasta kirjailija!

Ostin kirjoja, viisi kappaletta. Neljä niistä uutena, yhden antikavariaatista, senkin uudenveroisena. Ainut aivan tuore tapaus on Tapani Kinnusen vastikään ilmestynyt romaani punk-nuoruudesta Pohjois-Karjalassa, Me noustiin kellareista (Robustos). Muut ostokseni:

Hassam Blasim: Irakin Purkkajeesus (WSOY 2013)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot (WSOY 2009)
Anu Lahtinen, Sini Ojala & Kirsi Vainio-Korhonen: Naisten kaupunki. Turkulaisten naisten historiaa (Turun historiallinen arkisto, 2010)
Hannu Mäkelä & Berndt Arell: L. Onerva – valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon (Minerva Kustannus 2004).

Kirjaostokseni/EH

Olin etukäteen merkannut itseäni kiinnostavia haastatteluja ja keskusteluja, kuten kunnollinen ja tunnollinen kirjamessuilija ainakin – mutta sitten siellä hulinan keskellä yhtäkkiä tajuaakin, että en jaksa laukata paikasta toiseen ihmisvilinässä vain kuullakseni irrallisia ajatuksia tai nähdäkseni Jonkun livenä. Eniten minua kiinnostavat kuitenkin kirjat. Mutta Andreï Makine – häntä kuuntelin mielelläni, hän oli olemukseltaan kuin kirjallisen sivistyksen ruumiillistuma. Makine puhui kääntäjänsä Ville Keynäsin haastattelemana muun muassa siitä, kuinka eurooppalainen kirjallinen kulttuuri eri kielialueilla kuitenkin on saman perinteen jatkumoa. Tolstoikin kirjoitti loistavaa ranskaa. Itse asiassa saman asian eri puolia valotti myös Raija Oranen, joka samalla isolla lavalla vähän myöhemmin oli haastateltavana uusimmasta, Aurora Karamzinin elämää valottavasta romaanistaan. Oranen mainitsi, että suomalainen nationalismi ja siihen liittyvä kirjallinen kulttuuri 1800-luvulla oikeastaan tekemällä tehtiin, osin jopa keinotekoisesti pinnistämällä. Oranen painotti, että me Suomessa asuvat kuitenkin olemme enemmän eurooppalaisia kuin erityisesti ”suomalaisia”.

Kansallisuustematiikkaan liittyy myös hassu anekdootti myöhemmin iltapäivällä. Olimme mieheni kanssa raumalaisten kuvataiteilijoiden mukavalla osastolla. Vieressä oli Varsinais-Suomessa toimivien monikulttuurisuusyhdistysten osasto ja värikkäisiin kansallispukuihinsa pukeutuneita ihmisiä, vaatteiden kuosien perusteella ehkäpä albaaneja; lapsia ja nuoria. Samaan aikaan meidän kanssamme kuvataideosastoa katseli eräs erittäin tyylikkäästi pukeutunut, meille tuntematon, hieman itseäni iäkkäämpi (näin arvelen…) naishenkilö. Rouvashenkilö, arvokkaan oloinen, kiinnostunut kuvataiteesta. Jutteli meille ensin jotakin taideteoksista, kunnes yhtäkkiä syrjäsilmällä kansallispukuihin pukeutuneisiin tokaisi: ”Mä en kyllä yhtään tykkää tuosta. – Taas oli lehdessä juttua siitä että ne iisikset oli hyökanneet. Kyllä se kuulkaa niin on, että kohta täälläkin pamahtaa. Se on kyllä ihan varma. Kun täällä vaan on enemmän ja enemmän noita tuollaisia.” En viitsinyt jatkaa keskustelua, olisi varmaan pitänyt. Olisi pitänyt suositella vaikkapa Hassam Blasamin novelleja, mutta ehkä rouva olisi niistäkin vain saanut vahvistusta ”kohta täälläkin pamahtaa” -ideologialleen. Voi olla että pamahtaakin. Mutta syyt ovat silloin moninaisemmat kuin rouva ajattelee.

"Käytkö useinkin täällä kirjamessuilla?"

”Käytkö useinkin täällä kirjamessuilla?”

Onneksi en ole mustasukkaista tyyppiä. Jos olisin, en tiedä kuinka olisi käynyt: sen verran hemaiseva raumalaisleidi unohtui nimittäin tuijottamaan miestäni tuon yllä kuvaamani sattumuksen jälkeen. Kuvanveistäjä Kerttu Horilalla on sormensa tässä pelissä mukana.

*****

Ensimmäisenä kirjamessuostoksistani houkuttelee sivuilleen ehdottomasti runoilija L.Onervan (1882-1972) mielisairaalavuosien tuotoksia esittelevä teos, Hannu Mäkelän ja Berndt Arellin näyttelykirja L. Onerva – valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon. Kirja löytyi erään antikvariaatin osastolta kymmenen euron hintaan – nide vaikuttaa aivan koskemattomalta, eli on päätynyt edelliseltä omistajaltaan, kuka lieneekään, selaamatta eteenpäin myyntiin. L. Onervan runous ja hänen elämäntarinansa ovat minua jo kouluikäisestä lähtien kiinnostaneet, ja vähitellen on hänen teoksiaan kertynyt  hyllyyni useampia. Tässä nyt ostamassani kirjassa pääosassa ovat L. Onervan Nikkilän mielisairaalassa maalaamat ja piirtämät kuvat. Mukana on myös siellä kirjoitettuja runoja. Kirja ilmestyi vuonna 2004 Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa järjestetyn näyttelyn julkaisuna. En nähnyt näyttelyä. L.Onerva vietti elämästään viisi vuotta suljettuna Nikkilän mielisairaalaan, pääsi pois miehensä, säveltäjä Leevi Madetojan kuoltua. Todellakin: pääsi pois miehensä kuoltua. Mieskin oli sairas, mutta 1940-luvulla oli mahdollista toimia näin: vaimo passitetaan  pakkohoitoon, mies (kansallisesti tunnustettu säveltäjä, ja professori) säilyttää vapautensa ja hoitaa itseään Huvitus-nimisessä alkoholistiparantolassa. Loppujen lopuksi kuitenkin L.Onerva oli se, joka varsinaisesti selvisi – Leevi Madetoja oli jo menettänyt alkoholismille terveytensä ja luovuutensa, Onerva kulki sitkeästi sairaalavankeudessaan, luovuuttaan piirtämällä ja kirjoittamalla vaalien, kohti uutta vapautta.

L. Onervan kuvat, runot ja kirjeet ovat paitsi järkyttäviä, myös kauniita ja uskoa antavia. Ihminen voi siis muovata omaa mieltään ja ajatteluaan työskentelemällä, olemalla sitkeä. Luova työ on antanut uskoa Onervalle. Hän uskoi pääsevänsä pois, kykenevänsä jatkamaan elämäänsä, arkeaan, koska hän kirjoitti ja koska hän maalasi. 1940-luvun mielisairaalahoidon jotkin käytännöt (varsinkin se, että aviopuolison sana painoi pakkohoidon jatkamisessa) tuntuvat tietenkin pöyristyttäviltä – toisaalta, mutta toisaalta taas saan lukea, että sairaalan ylihoitaja, Signe Waenerberg otti L.Onervan kotiinsa viettämään joulua (kun oma puoliso ei siihen kyennyt eikä sitä halunnut – ei jaksanut huolehtia oman sairautensa vuoksi). Sama hoitaja otti runoilijan myös kesälomamatkalleen mukaansa, ja oli tukemassa kotiutumista Madetojan kuoltua 60-vuotiaana. Hätkähdän hienoisesti kun löydän tutun nimen kirjassa mainituista lääkäreistä.

Berndt Arell kirjoittaa:

 ”Minulle L.Onervan kohtalo on myös vakuuttava osoitus taiteen voimasta eloonjäämiskeinona silloinkin, kun kaikki muu on ihmistä vastaan. Luovassa toiminnassa ehkä saavuttaa syvyyksiä, joita ei voi hallita tai ohjailla. Yhteistyössä niiden kanssa ja lataamalla niistä voimia voi, kuten olemme selvästi nähneet, päästä eteenpäin ja ylittää jopa tavattoman suuria kriisejä ja menetyksiä.”

L.Onerva: "Ryhmä"

L.Onerva: ”Ryhmä”

Sunnuntai-illan aikana tulinkin jo lukeneeksi koko kirjan. Kuvissa riittää katselemista vastakin. Me ihmiset olemme tehdyt kummallisista aineista, kun toisilla meistä arki ja elämä kuluu päivästä toiseen tasaisesti, määrätyssä järjestyksessään, toisilla meistä, aika monellakin, sielua kuristaa niin että ei eletyksi saa. Ja ne kemikaalit. Reetta Nieminen siteeraa L.Onerva-elämäkerrassaan (Elämän punainen päivä, SKS 1982) runoilijan kirjettä miehelleen (kesällä 1926): ”—sydän on tottunut olemaan hermokiihoituksen korkeapaineen alla. Lääkäri sanoi minulle tänään, etten saisi olla koskaan aivan ilman konjakkia ja adexkoli tabletteja – ja että tällainen heikkoustila rasittaa sydäntä enemmän kuin stimuloiva lääke.” Riippuvuudet ja riitaisuus ovat onneton yhdistelmä, mutta L.Onerva sitkeästi työskenteli vielä tiensä tasaiseen arkeen 1940-luvun lopulla. Olikohan hän onnellinen? Näin uskon.

(Tässä vaiheessa tekisi mieli hypätä Aarre Merikantoon ja hänen morfiiniriippuvuuteensa, ja Aarre Merikannosta loistavan elämäkerran, tiiliskiven, kirjoittaneeseen Seppo Heikinheimoon – joka halusi tulla muistetuksi, mutta ei halunnut elää. Mutta maltan mieleni enkä rönsyä sinne. Uusimmassa Parnassossa on lukemisen arvoinen Arto Virtasen artikkeli otsikolla ”Keskisormea haudan takaa” – käsittelyssä Šostakovitšin, Heikinheimon ja Thomas Bernhardin postuumisti ilmestyneet muistelmateokset. Tarjolla katkeruutta yllin kyllin, noissa kirjoissa siis.)

 ****

Vilja-Tuulia Huotarisen runokirjan ostin vain sillä perusteella, että rakastan lehmiä. Lehmät ovat lämpimiä, suuria, hyviä kumppaneita ihmiselle. Ne antavat maitoa, ne asuttavat maisemaa. Lehmät ovat tärkeitä. Palaan muihin kirjoihin ehkä joskus; nyt olen jo oppinut olla lupaamatta, mitä täällä seuraavaksi on tulossa. Se ei sitten kuitenkaan välttämättä mene niin.

Olisi ollut mukava olla perjantaina kirjamessuilla, silloin olisi ollut Penjamikin, mutta ei onnistunut. Välillä pitää tehdä töitäkin. (Nyt voisin vielä vähän juoruilla, eli kertoa kuka olikaan se, joka kiilasi ohitsemme viinibaari-kahvilajonossa, mutta käyttäydyn kuten sivistyneet henkilöt, enkä vihjaa mihinkään suuntaan.)

Syyssiivous, kirjarovio ja H.C. Andersen

Syyssunnuntain sumuaamu

Syyssunnuntain sumuaamu

Tässä teksti, jonka kirjoitin ja olin julkaisevinani kaksi viikkoa sitten sunnuntaina. Jokin meni vikaan, ja postaus hävisi julkaisuistani. Sähköpostitilaajille se kuitenkin kulkeutui perille. En saanut selville, mitä tein väärin, epäilen artikkelin lipsahtaneen linkittäessäni vain kommentiksi toiseen, aiempaan postaukseen. Mutta selitykset sikseen, mennään asiaan:

Pitkän blogihiljaisuuteni katkaisen nyt mökkiterveisillä. Syyskuinen sunnuntai kului mökin pientä kirjahyllyä läpi käyden. Siivouksen lopputuloksena syttyy myöhemmin syksyllä rannassa kirjarovio.

Lapsuuden maiseman soisi aina pysyvän ennallaan. Lapsuuden kesänviettopaikan kirjahyllynkin ajattelee olevan jotakin olemukseltaan määrättyä ja koskematonta. Mutta ei. Aika ei pysähdy. Tämä onkin nyt minun kirjahyllyni, meidän kirjahyllymme; kas, ehkä tälle voisikin tehdä jotakin, elämme nyt vuotta 2014, ja se olen minä joka maksan kiinteistöveroa tästä mökistä.

Tyhjennys on alkanut

Tyhjennys on alkanut

Lue loppuun

Embarrassing, isn´t it?

Julkaisin eilen uuden artikkelin otsikolla Syyssiivous, kirjarovio ja H.C. Andersen

Tällä hetkellä se majailee jossakin blogin julkaisualustan uumenissa, onnistuin siis hävittämään sen jonnekin jonnekin… Tämä ilta menee sen etsimisessä. Mielenkiintoista.

Puuhaa, puuhaa

Puuhaa, puuhaa

 

”Kaappi on täynnä muistojen mykkää meteliä”

Joka kerta kulkiessani ohi uuden kotimme liinavaatekaapin suon sille suopean katseen. Saatan avata sen oven vain katsoakseni suoria pyyheliinapinoja ja ilahtuakseni lakanakääröjen väreistä. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut näin tilavaa ja käytännöllistä liinavaatekaappia.

Kaapissa on peiliovet.

Kaapissa on peiliovet.

Talon liinavaatekaappi on ollut yksi tehokkaimpia kotouttajiani tähän kotiin asettautumisessa (lue muuttopäivän aaton mietteistäni täältä). Kaappi ei ole erityisen kaunis eikä varsinkaan arvokas, se on tavallinen ikealainen, mutta juuri sellainen kuin liinavaatekaappi parhaimmillaan on: antaa sisällölleen tilan olla olemassa, pitää omat aarteensa järjestyksessä, suojelee niitä ympäristön epäjärjestykseltä ja takaa emännälleen siten rauhan ja tyytyväisyyden. Pellavat omilla hyllyillään, froteet omillaan, lakanat, pyyhkeet ja laudeliinat selkeässä järjestyksessä. (Ja mitä ylellisyyttä: pöytäliinoille on vielä aivan omat kaappinsa ja hyllynsä toisessa huoneessa.) Lue loppuun

Päivää, saammeko esittää teille muutaman kysymyksen?

Viisikot vai Tiinat?        – Viisikot.

Anna vai Kotiliesi?        – Kotiliesi.

Klassikko vai uutuus?         – Klassikko.

Vesi vai maito?         – Vesi tietenkin.

Kahvi vai tee?        – Tee!!

I.B. Singer vai Chagall?        – Chagall.

Prokofjev vai Stravinsky?     – Stravinsky. Tosin kirjoittaisin sen mieluummin i-loppuisena.

Wagner vai Brahms?        – Wagner.

Tarzanit vai Annat?       – No pistitpä pahan.

Ryijy vai täkänä?         –  Täkänä.

Täkänä/EHProosa vai lyriikka?       – Proosa. Lue loppuun

Koivu ja tähti

Koivu ja tähti

Veli ja sisar löytävät vihdoin kotiin!

Hyvää Topeliuksen päivää! Kirjailija, lehtimies, historian professori, kansallinen suurmies Sakari Topelius syntyi 14. päivä tammikuuta 1818, ja kuten kansakunnaan kaapinpäällysten kohdalla on tapana, on hänen syntymäpäivänsä merkitty allakkaan nimikkopäiväksi. Mutta kuka lukee Topeliusta?

Lue loppuun