Syyssiivous, kirjarovio ja H.C. Andersen

Syyssunnuntain sumuaamu

Syyssunnuntain sumuaamu

Tässä teksti, jonka kirjoitin ja olin julkaisevinani kaksi viikkoa sitten sunnuntaina. Jokin meni vikaan, ja postaus hävisi julkaisuistani. Sähköpostitilaajille se kuitenkin kulkeutui perille. En saanut selville, mitä tein väärin, epäilen artikkelin lipsahtaneen linkittäessäni vain kommentiksi toiseen, aiempaan postaukseen. Mutta selitykset sikseen, mennään asiaan:

Pitkän blogihiljaisuuteni katkaisen nyt mökkiterveisillä. Syyskuinen sunnuntai kului mökin pientä kirjahyllyä läpi käyden. Siivouksen lopputuloksena syttyy myöhemmin syksyllä rannassa kirjarovio.

Lapsuuden maiseman soisi aina pysyvän ennallaan. Lapsuuden kesänviettopaikan kirjahyllynkin ajattelee olevan jotakin olemukseltaan määrättyä ja koskematonta. Mutta ei. Aika ei pysähdy. Tämä onkin nyt minun kirjahyllyni, meidän kirjahyllymme; kas, ehkä tälle voisikin tehdä jotakin, elämme nyt vuotta 2014, ja se olen minä joka maksan kiinteistöveroa tästä mökistä.

Tyhjennys on alkanut

Tyhjennys on alkanut

Oli siis aika katsoa tarkemmin, mitä tässä hyllyssä onkaan. Kertyi iso muovikassillinen hylättävää. Alli Vallin Toukokuusta toukokuuhun, James Clavellin Noble House, Daphne du Maurieria, Valittujen Palojen kustantamia lyhennelmiä, Nyt Nappaa -kalastusoppaita, ruotsinkielistä kioskijännitystä – päätyvät päättämään päivänsä klassisessa kirjaroviossa. Pölyäkin oli aika paljon. Päätin myös poistaa joskus kauan sitten kaunistukseksi laaditun linnunpesä-linnunsulka-munankuoriasetelman. Se ei ollut enää ollenkaan kaunistus, kun tarkemmin katsoi ja ajatteli. Sen olemassaoloon hyllyssä vain oli tottunut.

Tätä ei jää kukaan kaipaamaan

Tätä ei jää kukaan kaipaamaan

Mitä säilytettävää: Agatha Christie kuulunee jokaiseen mökkikirjastoon (jälkikasvunkin mielestä), Ian Fleming ja William Johnstonin Salainen agentti 86 – Maxwell Smart, tuo mainio mies. Veikko Huovinen sulassa sovussa Alexandre Dumas´n ja Karl Mayn kanssa, ne jäävät hyllyyn. John Steinbeckin Eedenistä itään kirjaston poistomyyntiniteinä, Tšehovin novelleja pokkarimuodossa; niihin voi palata. Takavuosikymmenien viihderomaanit eivät enää kiinnosta ketään, eivät kuriositeettinakaan. Tietenkin jo mainitsemani Alli Valli voisi olla mainio hyppy tuntemattomaan, oivaa campia – voisi olla, mutta tällä kertaa raja kulki Alli Vallissa. Ei säilytetä.

Nämä säilyvät

Nämä säilyvät

Peppi säilyy tietenkin. Tätä on luettu ahkerasti.

Peppi säilyy tietenkin. Tätä on luettu ahkerasti.

Mökillä pitää tietenkin olla lastenkirjoja. Olin viisivuotias mökin valmistuessa. Minulla oli onni varttua kirjallisuusorientoituneiden vanhempien huomassa.Tärkein kirja joka tässä inventaariossa tuli vastaan, on Hans Christian Andersenin satu Isä tekee aina oikein.

Minun ikioma kirjani. Se piti lukea, katsella kuvat, ja pohdiskella tarinaa ja sen vaikutusta. Köyhän mutta iloisen maalaispariskunnan isäntä lähtee markkinoille vaihtamaan hevosta johonkin hyödyllisempään. Polveileva tarina kertoo, kuinka isäntä tapaa markkinareissullaan toinen toistaan värikkäämpiä tyyppejä, joiden kanssa tehdään vaihtokauppaa. Hevonen vaihtuu lehmään, lehmä lampaaseen, lammas hanheen, hanhi taasen kanaan. Toimitettuaan kaikki kaupunkiasiat menee isäntä kapakkaan, hän on väsynyt: ”Hän tarvitsi nyt ryypyn ja leipäpalan.” Siellä hän kohtaa ukkelin, jolla on säkillinen mätiä omenia. Sattuneista syistä isäntämme intoutuu vielä vaihtamaan kanansa säkilliseen mätiä omenia. Kapakassa oli hevoskauppiaiden, härkäkauppiaiden ja muun markkinaväen seassa kaksi umpirikasta englantilaista. Hepäs lyövät vetoa:

”- Saat selkään akaltasi, kun tulet kotiin. Saat selkääsi niin että roikaa!

- Suukon minä saan enkä selkääni! sanoi talonpoika.

- Äiti sanoo: meidän isä tekee aina oikein.

- Lyödäänkö vetoa, sanovat englantilaiset. – Saat tynnyrillisen kultarahoja, jos voitat, sata naulaa saat, viisi leiviskää!”

Niin sovitaan veto: talonpoika panee likoon vakkasen omenia, itsensä ja eukkonsa. Ja kuinka käy – hyvinpä tietenkin, säkillinen mätiä omenia oli juuri se mitä eukkokulta oli vailla. Tämä kun oli käynyt koulumestarilta pyytämässä lainaksi sipulia saadakseen ukolleen laitettua herkkuaterian tämän tullessa markkinoilta kotiin. Vaan koulumestarin saita rouva ei lainaksi antanut, totesi että milläs sen eukko maksaisi: ”Mitään ei kasva teidän pihassa, ei edes mätää omenaa!” Nyt olisi eukolla kokonainen säkillinen mätiä omenia koulumestarin kitupiikille rouvalle! Siinäpä kylliksi syytä iloita oman ukkonsa vaihtokaupoista.

Veto tuli siis voitettua.

”Niin sitä pitää! sanoivat englantilaiset. – Aina alamäkeä ja aina yhtä iloisia! Siitä kyllä kannattaa maksaa!

Ja niin he antoivat leiviskän kultaa talonpojalle, joka sai selkäsaunan asemesta suukon.”

Tämä ei ole mitään menestyksen teologiaa tai sarasvuolaista positiivisuusmantraa. H.C Andersen kirjoittaa kauniisti pyyteettömästä mutta ihan tavallisesta rakkaudesta, jonka ilmenemismuoto on luottamus kumppaniin. Älkääkä antako Andersenin aikakauden hämätä – kun satusetä kirjoittaa loppulauseensa, helmeilee tausta-ajatuksena ainakin minun sieluuni myös vastavuoroisuus:

”Niinpä niin, vaimon kannattaa aina myöntää, että isä on viisain kaikista ja tekee aina oikein.”

Jos isä ei vastaavasti luottaisi vaimonsa aina tekevän oikein, ei yhtälö toimisi, syntyisi alistussuhde rakkaussuhteen sijasta. Muistan viihtyneeni tämän kuvakirjan parissa. Mietin nyt sitäkin, miten paljon tämä kirja on vaikuttanut siihen, mitä ajattelin omasta isästäni, miten rajaton se pienen lapsen luottamus isän kaikkivoipaisuuteen ja oikeassaolemiseen voikaan olla. Ja vastaavasti: miten rankka ja raju onkaan se pudotus lapsuuden luottamuksesta omaan aikuisuuteensa, omaaan oikeassaolemiseensa, elämän itsellisesti käsittämiseen kulkiessa. Isä kun ei aina tehnytkään oikein. Mitä olen tarinasta omaksunut omaan aikuiseen elämääni, suhteessa omaan puolisooni?

Sadun tämän version, Gummeruksen kustantaman (1960) on suomentanut Eeva-Liisa Manner. Tulee kiinnittäneeksi huomiota tärkeisiin sanavalintoihin: päähenkilöt ovat isä ja äiti – toisaalla talonpoika ja akka. Koko tarinassa ei ole mainintaa henkilöistä, jotka tekisivät päähenkilöistämme sananmukaisesti, biologisesti, isän ja äidin – lapsia ei nimittäin näy missään! Ja puolisot ovat siis kuitenkin toisilleen isä ja äiti. Hassua. Mutta niinhän se minunkin lapsuudenperheessäni oli: vanhempani kutsuivat toisiaan isäksi ja äidiksi, enimmäkseen, eikä siinä silloin aikanaan ollut mitään outoa. Omassa perheessäni on toisin. En ole puolisolleni äiti, vaikka lastemme äiti olenkin, vaan nimeltä mainittu. Tarinan tanskankielinen nimi on Hvad fatter gjør, det er altid det rigtige – eli isä se sielläkin on. Kirjastotietokannasta löytyi tieto, että Anna-Maija Raittila on suomentanut saman tarinan SLEY-kustantamolle vuonna 1989 otsikolla Meidän isä tekee aina oikein.

Suukko/EH

Suukko ja kultarahat

Kirjan kuvituskin on hauska. Se on Gustav Hjortlundin käsialaa; reipasta, iloista ja elämäntäyteistä on, sanoisinko että tanskalaista. Kapakassa on isot oluttuopit pöydillä ja remakka meno, eläimet luonteikkaita yksilöitä ja tanskalainen maaseutu kaunista. Ja mikä itselleni lapsena oli tärkeää: tarpeeksi paljon kiinnostavia yksityiskohtia kuvituksessa.

Tarinassa on siis onnellinen loppu. Ukko ja akka pasteeraavat loppukuvassa kultarahoilla hankituissa uusissa hienoissa vaatteissaan. Pää pystyssä mutta kasvoilla iloinen virne. Saipa nyt saita koulumestarin rouva nenilleen. En voi sille mitään, mutta keltanaamaisesta koulumestarittaresta mieleeni nyt kyllä tulee eräs arvoisa kansanedustaja, joka nosti metelin köyhän kansan lastenvaunuista. Ehkä ylipäätään rikkaiden ihmisten on vaikea sietää sitä, että köyhemmät voivat olla onnellisia. Saduissahan köyhät usein ovat paitsi onnellisia, myös hyviä ja moraalisia. Minusta tämän sadun köyhä pariskunta ei kuitenkaan ole lälly ja ns. esimerkillinen, vaan puolisot ovat railakkaita ja oman ja toinen toisensa arvon tuntevia ja tunnustavia.

Paras kohta minun mielestäni kirjassa on kuitenkin sen lyhyt mutta kaunis esipuhe, tietysti yhdistettynä sadun opetukseen. En selittele:

HC Andersen/EH

” — Joka kerta kun olen sitä [tarinaa] ajatellut, se on tullut kauniimmaksi. Sillä tarinoiden laita on niin kuin monien ihmistenkin, ne tulevat iän myötä kauniimmiksi, ja se vasta on somaa!”

***

Syyskuussa, kun meren saaresta nousee savua, palaa rannassa kirjarovio. Lähetän Noble Housen tuhannen sivunsa palaessa savumerkkejä kirjojen taivaaseen ja ajattelen, että jotkut kirjat kestävät aikaa, jotkut eivät, enkä aio kärsiä huonosta omastatunnosta. Mikä lienee itse hankkimani melkein tuhatsivuisen James Joycen Ulysseksen kohtalo joskus neljänkymmenen vuoden kuluttua? Tavoite ainakin on, että tuossa ajassa saisin sen itse luettua.

Tuhat sivua, mutta ihan turhaan

Tuhat sivua, mutta ihan turhaan

***

Se oli hyvä päivä mökillä. Siellä on hyvä olla. Siellä on hyvä lukea ja kirjoittaa. Isä, joka aina oli oikeassa, halusi kesäpaikan saaresta. Isä teki polttopuita ja kankesi kiviä, äiti keitti maitokaalia, lapset leikkivät Tarzania. Sateella luettiin kirjoja ja piirrettiin, virkattiin. Edelleenkin luetaan kirjoja, edelleenkin virkataan – tätä nykyä ei piirretä (kovin paljon), ehkä joskus taas sitäkin (enemmän). – Ihmiset tekevät mitä tekevät, aallot muuttavat muotojaan ja kalliot ovat. Tulee taas huominen.

Syyskuinen sunnuntai saaressa

Embarrassing, isn´t it?

Julkaisin eilen uuden artikkelin otsikolla Syyssiivous, kirjarovio ja H.C. Andersen

Tällä hetkellä se majailee jossakin blogin julkaisualustan uumenissa, onnistuin siis hävittämään sen jonnekin jonnekin… Tämä ilta menee sen etsimisessä. Mielenkiintoista.

Puuhaa, puuhaa

Puuhaa, puuhaa

 

”Kaappi on täynnä muistojen mykkää meteliä”

Joka kerta kulkiessani ohi uuden kotimme liinavaatekaapin suon sille suopean katseen. Saatan avata sen oven vain katsoakseni suoria pyyheliinapinoja ja ilahtuakseni lakanakääröjen väreistä. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut näin tilavaa ja käytännöllistä liinavaatekaappia.

Kaapissa on peiliovet.

Kaapissa on peiliovet.

Talon liinavaatekaappi on ollut yksi tehokkaimpia kotouttajiani tähän kotiin asettautumisessa (lue muuttopäivän aaton mietteistäni täältä). Kaappi ei ole erityisen kaunis eikä varsinkaan arvokas, se on tavallinen ikealainen, mutta juuri sellainen kuin liinavaatekaappi parhaimmillaan on: antaa sisällölleen tilan olla olemassa, pitää omat aarteensa järjestyksessä, suojelee niitä ympäristön epäjärjestykseltä ja takaa emännälleen siten rauhan ja tyytyväisyyden. Pellavat omilla hyllyillään, froteet omillaan, lakanat, pyyhkeet ja laudeliinat selkeässä järjestyksessä. (Ja mitä ylellisyyttä: pöytäliinoille on vielä aivan omat kaappinsa ja hyllynsä toisessa huoneessa.)

Maailmassa on siis jotakin turvallista ja nyt myös pysyvää: liinavaatekaappini, jonka järjestyksen minä määrään. Lisää turvaa saan kaapin vieressä majailevalta mankelilta. Se edesauttaa merkittävällä tavalla kaappia järjestykseni ylläpidossa. Lakanat ja pyyhkeet taittuvat kauniisti ja pieneen tilaan saatuaan pesun jälkeen viimeisen silauksen mankelin rullien ankarassa sylissä. Pellavapyyhkeet muotoutuvat hyvän jämäkäksi peltimäiseksi pinnaksi, kun ne mankeloi sopivan kosteina.

Mankelointi vaatii pyykinpesun ajoituksen suunnittelua. Jotta mankeloitavia ei tarvitsisi erikseen kostuttaa mankelointia varten, on laskettava, milloin on sopiva hetki laittaa pesukone pyörimään, jotta pyykit ovat mankeloitavassa tilassa emännälle sopivaan aikaan. Mutta se vaiva palkitaan, kun saa pedata vuoteeseen sileät lakanat, kun saa levittää pöydälle sileän liinan, kun saa vaihtaa keittiöön sileät käsi- ja astiapyyhkeet. Se vaiva palkitaan jo siinä vaiheessa, kun saa laittaa mankeloidut liinavaatteet liinavaatekaappiin.

Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard (1884–1962) kirjoittaa teoksessaan Tilan poetiikka seuraavasti:

”— Kaapin sisätila on kotoisuuden tila, tila joka ei avaudu kenelle tahansa. —Vain sielultaan köyhä ihminen voi laittaa kaappiin mitä tahansa. Se että laittaa mitä tahansa ja miten tahansa mihin tahansa säilytyspaikkaan, kertoo asumisfunktion huomattavasta heikkoudesta. Kaapissa elää järjestyksen keskus joka suojaa koko taloa rajattomalta epäjärjestykseltä. Kaapissa vallitsee järjestys, tai oikeastaan kaappi on järjestyksen valtakunta. Eikä järjestys ole vain geometrista. Se muistaa suvun historian.”

Kaappini on turvani, se on kotini, se on myös historiani. Vanhimmat käytössä olevat pyyheliinat lienevät 1940-luvulta. Ne ovat odottaneet minua ja perhettäni ja kuluvat nyt vähitellen. Arkinen touhu keittiössä saa uuden sävyn kun läsnä on äidin kotona kasvanut pellava, joka monen työvaiheen jälkeen on nyt tuossa pyyhkeenä. Vessassakin pestään käsiä, ja kuivataan, ja katselen pyyhkeen monogrammia: äidin tyttövuosien nimikirjaimet. Muistan niin monta asiaa, ajattelen äitiä, hänen äitiään, naisia ja miehiä käsittelemässä pellavaa; liottamassa, häkilöimässä, kehräämässä, kutomassa, nimikoimassa.

Bachelard lainaa runoilijoita. Hän lainaa Charles Peguy’ta: ”Muistin hyllyillä ja kaapin temppelissä.” Hän lainaa André Bretonia:

Kaappi on täynnä pyykkiä
hyllyillä jopa kuunsäteitä
jotka saan avata laskoksistaan.

Pienet pellavapyyhkeetTämä ei ole kotoilua (siis sitä muodikasta, jota näytetään esimerkiksi television viihdeohjelmissa), tämä on runoutta. Bachelardin syvällinen kirja avaa runokuvat elävään arkeen, antaa luvan uneksua, nähdä kauas ja mennä sisälle kieleen.

Voin lukea runoa, samaan tapaan luen kaappiani, luen laskoksia, värejä, tuoksuja. Bachelard kirjoittaa taloista, kodista, niiden antamasta turvasta, niihin liittyvästä uneksunnasta, muistoista. Milloin talo muuttuu kodiksi, milloin ja miten se juurtuu minuun samoin kuin kaikki aiemmat kotini ovat juurtuneet minuun – mikä lujemmin, mikä höllemmin… Tämä koti alkaa olla vähitellen kotini. Nyt osaan jo nukkua tässä talossa, nyt uskallan jo muistella vanhaakin kotia.

Kun isäni tuli vanhaksi, hän näki edessään lapsuuden kotikylänsä, hän käveli sen pölyistä tietä ja kuvaili tarkasti pientä mökkiä, jossa muinoin asui sepän tytär. Istuimme modernissa tiilitalossa.

Bachelard kirjoittaa:

”Tilasta ja tilan kautta me löydämme kauniit keston fossiilit; pitkät oleskelut ovat tehneet niistä käsin kosketeltavia. Tiedostamaton oleskelee. Muistot ovat liikkumattomia ja sitä vankempia mitä paremmin ne ovat juurtuneet tilaan.”

En kykene vieläkään tarkastelemaan koko taloa, uutta kotia. Olen vielä niin kiinnittynyt vanhaani. Palaan siis liinavaatekaappiin. Liinavaatteet kertovat minulle paljon enemmän kuin esimerkiksi vaatteet, korut tai autot – jotka nekin kaikki ovat täynnä kuvia ja muistoja. (Kirjahyllyt, kirjakaapit ja kirjat muodostavat oman taksonomiansa, joita on tarkasteltava erikseen, kuten myös levyhyllyä ja nuottikaappia ja soittimia.) Kun olin pieni, vietin paljon aikaani isossa pyykkituvassa ja mankelihuoneessa Helvi- ja Tyyni-tädin kanssa. Sain veivata pyykkiä pulsaattorikoneen rullien läpi samaan aikaan kun tädit keittivät valkopyykkiä padassa; sain silittää isoja pinoja valkoisia nenäliinoja samaan aikaan kun tädit mankeloivat sisäoppilaitoksen oppilaiden lakanoita puolen huoneen kokoisella kivimankelilla.

imageSileys on kaunista. Silittäminen on kaunis teko. Se ryhdistää. Muistan pyykkituvan höyryävän kosteuden, muistan mankelihuoneen silitystuoksun, muistan kesätuulessa hulmuavat lakanat ja niiden vetämisen. Pyyheliinat ja lakanat eivät ole vain kangaskappaleita. Niitä on hoidettava, silloin ne myös hoitavat meitä.

On vuosia, joista en muista kuin valtavat pyykkivuoret, ahtaat tilat, väsymyksen, kiireen. Vaan oli niissäkin vuosissa omat ilonsa: lasten liinavaatteiden nimikointia, pienet auttajat, oppimista, yrittämistä, puhtautta ja kauneutta. Vaikka meillä ei ollut erillistä liinavaatekaappia, olivat liinavaatteiden säilytyspaikat niitä harvoja hyllyjä ja laatikoita, jotka kykenin pitämään aina järjestyksessä ja jotka halusin pitää aina järjestyksessä.

”—kotoisuuden arvot vetävät lukijan niin voimakkaasti mukaansa, ettei hän enää lue kirjoittajan huonetta vaan näkee oman huoneensa. Hän on jo lähtenyt kuuntelemaan isän, esi-äidin, äidin, palvelijan, ’suurisydämisen palvelijan’ muisteluksia, lyhyesti sanottuna sen henkilön, joka hallitsee hänen arvokkaimpien muistojensa sopukkaa.”

Bachelardin Tilan poetiikka kutsuu innostavasti runouden ja ylipäätään kaunokirjallisuuden lukemiseen; kuvakielen , omien muistojen ja muistikuvien, uneksunnan päivänvaloon saattamiseen. Fenomenologinen runoanalyysi kuulostaa terminä kuivalta ja vaikealta, mutta minut tämä Bachelardin lähestymistapa saattoi pohtimaan liinavaatekaappiani iloisemmin ja kiihkeämmin kuin olisin ilman tätä kirjaa koskaan rohjennut.

Seuraavaksi aion kirjoittaa nimikoinnista ja kirjonnasta.image

***

Bachelardin teoksen on oivasti suomentanut Tarja Roinila, kääntäjä on laatinut myös selventävän esipuheen. Teoksen on kustantanut vuonna 2003 Kustannusosakeyhtiö Nemo, ranskankielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 1957. Otsikkoni on sitaatti runoilija ja esseisti Czesław Miłoszilta. Suosittelen lukemaan Jarkko Tontin esittelyn Bachelardin teoksesta, olkaa hyvä: täällä.

Päivää, saammeko esittää teille muutaman kysymyksen?

Viisikot vai Tiinat?        – Viisikot.

Anna vai Kotiliesi?        – Kotiliesi.

Klassikko vai uutuus?         – Klassikko.

Vesi vai maito?         – Vesi tietenkin.

Kahvi vai tee?        – Tee!!

I.B. Singer vai Chagall?        – Chagall.

Prokofjev vai Stravinsky?     – Stravinsky. Tosin kirjoittaisin sen mieluummin i-loppuisena.

Wagner vai Brahms?        – Wagner.

Tarzanit vai Annat?       – No pistitpä pahan.

Ryijy vai täkänä?         –  Täkänä.

Täkänä/EHProosa vai lyriikka?       – Proosa. Lue loppuun

Koivu ja tähti

Koivu ja tähti

Veli ja sisar löytävät vihdoin kotiin!

Hyvää Topeliuksen päivää! Kirjailija, lehtimies, historian professori, kansallinen suurmies Sakari Topelius syntyi 14. päivä tammikuuta 1818, ja kuten kansakunnaan kaapinpäällysten kohdalla on tapana, on hänen syntymäpäivänsä merkitty allakkaan nimikkopäiväksi. Mutta kuka lukee Topeliusta?

Lue loppuun

Teatteria vallatussa talossa

Harrastuspohjalta toimiva, ammattilaisjohtoinen Salon teatteri on tuonut tänä syksynä lavalleen iloisen ja energisen nuorisoryhmän. Arto Niemisen kirjoittama näytelmä ”NyyrokCity – Puljusta Pulpukkaan” kuvaa käsiohjelman mukaan 1970-luvun salolaisnuorten elämää ja tunnelmia ”pysähtyneisyyden aikakaudessa”, Kekkosen Suomessa, pikkukaupungissa josta haaveillaan päästävän pois. Ilo oli aistia nuorten esittäjien innostusta. Harmi vaan, että teksti ei ole esittäjiensä arvoinen. Lue loppuun

Kotitila, kotitalo

Olen aika huono kirjabloggari. Sen kerran kun varaan kiireen keskellä aikaa blogijutun kirjoittamiselle, en löydä sitä kirjaa, josta oli tarkoitus esittää mietteitä. Koska kuitenkin olen oman blogini päätoimittaja, annan itselleni luvan kirjoittaa siitä huolimatta. Kirja löytyy jossain vaiheessa.

Olisin halunnut esitellä enoni Johannes Silvaniemen omakustannekirjan, jossa kerrotaan hänen ja siis myös oman äitini kotitilasta Moinsalmella Savonlinnassa. Entisinä aikoina Moijinhovina tunnetun talon historiassa on värikkäitä vaiheita, mielenkiintoisia ihmisiä ja tietenkin heijastuksia kunkin aikakauden yleisestä historiasta. Johannes-enoni hallitsee kertomisen taidon parhaaseen savolaiseen tapaan. Lue loppuun