”Kaappi on täynnä muistojen mykkää meteliä”

Joka kerta kulkiessani ohi uuden kotimme liinavaatekaapin suon sille suopean katseen. Saatan avata sen oven vain katsoakseni suoria pyyheliinapinoja ja ilahtuakseni lakanakääröjen väreistä. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut näin tilavaa ja käytännöllistä liinavaatekaappia.

Kaapissa on peiliovet.

Kaapissa on peiliovet.

Talon liinavaatekaappi on ollut yksi tehokkaimpia kotouttajiani tähän kotiin asettautumisessa (lue muuttopäivän aaton mietteistäni täältä). Kaappi ei ole erityisen kaunis eikä varsinkaan arvokas, se on tavallinen ikealainen, mutta juuri sellainen kuin liinavaatekaappi parhaimmillaan on: antaa sisällölleen tilan olla olemassa, pitää omat aarteensa järjestyksessä, suojelee niitä ympäristön epäjärjestykseltä ja takaa emännälleen siten rauhan ja tyytyväisyyden. Pellavat omilla hyllyillään, froteet omillaan, lakanat, pyyhkeet ja laudeliinat selkeässä järjestyksessä. (Ja mitä ylellisyyttä: pöytäliinoille on vielä aivan omat kaappinsa ja hyllynsä toisessa huoneessa.)

Maailmassa on siis jotakin turvallista ja nyt myös pysyvää: liinavaatekaappini, jonka järjestyksen minä määrään. Lisää turvaa saan kaapin vieressä majailevalta mankelilta. Se edesauttaa merkittävällä tavalla kaappia järjestykseni ylläpidossa. Lakanat ja pyyhkeet taittuvat kauniisti ja pieneen tilaan saatuaan pesun jälkeen viimeisen silauksen mankelin rullien ankarassa sylissä. Pellavapyyhkeet muotoutuvat hyvän jämäkäksi peltimäiseksi pinnaksi, kun ne mankeloi sopivan kosteina.

Mankelointi vaatii pyykinpesun ajoituksen suunnittelua. Jotta mankeloitavia ei tarvitsisi erikseen kostuttaa mankelointia varten, on laskettava, milloin on sopiva hetki laittaa pesukone pyörimään, jotta pyykit ovat mankeloitavassa tilassa emännälle sopivaan aikaan. Mutta se vaiva palkitaan, kun saa pedata vuoteeseen sileät lakanat, kun saa levittää pöydälle sileän liinan, kun saa vaihtaa keittiöön sileät käsi- ja astiapyyhkeet. Se vaiva palkitaan jo siinä vaiheessa, kun saa laittaa mankeloidut liinavaatteet liinavaatekaappiin.

Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard (1884–1962) kirjoittaa teoksessaan Tilan poetiikka seuraavasti:

”— Kaapin sisätila on kotoisuuden tila, tila joka ei avaudu kenelle tahansa. —Vain sielultaan köyhä ihminen voi laittaa kaappiin mitä tahansa. Se että laittaa mitä tahansa ja miten tahansa mihin tahansa säilytyspaikkaan, kertoo asumisfunktion huomattavasta heikkoudesta. Kaapissa elää järjestyksen keskus joka suojaa koko taloa rajattomalta epäjärjestykseltä. Kaapissa vallitsee järjestys, tai oikeastaan kaappi on järjestyksen valtakunta. Eikä järjestys ole vain geometrista. Se muistaa suvun historian.”

Kaappini on turvani, se on kotini, se on myös historiani. Vanhimmat käytössä olevat pyyheliinat lienevät 1940-luvulta. Ne ovat odottaneet minua ja perhettäni ja kuluvat nyt vähitellen. Arkinen touhu keittiössä saa uuden sävyn kun läsnä on äidin kotona kasvanut pellava, joka monen työvaiheen jälkeen on nyt tuossa pyyhkeenä. Vessassakin pestään käsiä, ja kuivataan, ja katselen pyyhkeen monogrammia: äidin tyttövuosien nimikirjaimet. Muistan niin monta asiaa, ajattelen äitiä, hänen äitiään, naisia ja miehiä käsittelemässä pellavaa; liottamassa, häkilöimässä, kehräämässä, kutomassa, nimikoimassa.

Bachelard lainaa runoilijoita. Hän lainaa Charles Peguy’ta: ”Muistin hyllyillä ja kaapin temppelissä.” Hän lainaa André Bretonia:

Kaappi on täynnä pyykkiä
hyllyillä jopa kuunsäteitä
jotka saan avata laskoksistaan.

Pienet pellavapyyhkeetTämä ei ole kotoilua (siis sitä muodikasta, jota näytetään esimerkiksi television viihdeohjelmissa), tämä on runoutta. Bachelardin syvällinen kirja avaa runokuvat elävään arkeen, antaa luvan uneksua, nähdä kauas ja mennä sisälle kieleen.

Voin lukea runoa, samaan tapaan luen kaappiani, luen laskoksia, värejä, tuoksuja. Bachelard kirjoittaa taloista, kodista, niiden antamasta turvasta, niihin liittyvästä uneksunnasta, muistoista. Milloin talo muuttuu kodiksi, milloin ja miten se juurtuu minuun samoin kuin kaikki aiemmat kotini ovat juurtuneet minuun – mikä lujemmin, mikä höllemmin… Tämä koti alkaa olla vähitellen kotini. Nyt osaan jo nukkua tässä talossa, nyt uskallan jo muistella vanhaakin kotia.

Kun isäni tuli vanhaksi, hän näki edessään lapsuuden kotikylänsä, hän käveli sen pölyistä tietä ja kuvaili tarkasti pientä mökkiä, jossa muinoin asui sepän tytär. Istuimme modernissa tiilitalossa.

Bachelard kirjoittaa:

”Tilasta ja tilan kautta me löydämme kauniit keston fossiilit; pitkät oleskelut ovat tehneet niistä käsin kosketeltavia. Tiedostamaton oleskelee. Muistot ovat liikkumattomia ja sitä vankempia mitä paremmin ne ovat juurtuneet tilaan.”

En kykene vieläkään tarkastelemaan koko taloa, uutta kotia. Olen vielä niin kiinnittynyt vanhaani. Palaan siis liinavaatekaappiin. Liinavaatteet kertovat minulle paljon enemmän kuin esimerkiksi vaatteet, korut tai autot – jotka nekin kaikki ovat täynnä kuvia ja muistoja. (Kirjahyllyt, kirjakaapit ja kirjat muodostavat oman taksonomiansa, joita on tarkasteltava erikseen, kuten myös levyhyllyä ja nuottikaappia ja soittimia.) Kun olin pieni, vietin paljon aikaani isossa pyykkituvassa ja mankelihuoneessa Helvi- ja Tyyni-tädin kanssa. Sain veivata pyykkiä pulsaattorikoneen rullien läpi samaan aikaan kun tädit keittivät valkopyykkiä padassa; sain silittää isoja pinoja valkoisia nenäliinoja samaan aikaan kun tädit mankeloivat sisäoppilaitoksen oppilaiden lakanoita puolen huoneen kokoisella kivimankelilla.

imageSileys on kaunista. Silittäminen on kaunis teko. Se ryhdistää. Muistan pyykkituvan höyryävän kosteuden, muistan mankelihuoneen silitystuoksun, muistan kesätuulessa hulmuavat lakanat ja niiden vetämisen. Pyyheliinat ja lakanat eivät ole vain kangaskappaleita. Niitä on hoidettava, silloin ne myös hoitavat meitä.

On vuosia, joista en muista kuin valtavat pyykkivuoret, ahtaat tilat, väsymyksen, kiireen. Vaan oli niissäkin vuosissa omat ilonsa: lasten liinavaatteiden nimikointia, pienet auttajat, oppimista, yrittämistä, puhtautta ja kauneutta. Vaikka meillä ei ollut erillistä liinavaatekaappia, olivat liinavaatteiden säilytyspaikat niitä harvoja hyllyjä ja laatikoita, jotka kykenin pitämään aina järjestyksessä ja jotka halusin pitää aina järjestyksessä.

”—kotoisuuden arvot vetävät lukijan niin voimakkaasti mukaansa, ettei hän enää lue kirjoittajan huonetta vaan näkee oman huoneensa. Hän on jo lähtenyt kuuntelemaan isän, esi-äidin, äidin, palvelijan, ’suurisydämisen palvelijan’ muisteluksia, lyhyesti sanottuna sen henkilön, joka hallitsee hänen arvokkaimpien muistojensa sopukkaa.”

Bachelardin Tilan poetiikka kutsuu innostavasti runouden ja ylipäätään kaunokirjallisuuden lukemiseen; kuvakielen , omien muistojen ja muistikuvien, uneksunnan päivänvaloon saattamiseen. Fenomenologinen runoanalyysi kuulostaa terminä kuivalta ja vaikealta, mutta minut tämä Bachelardin lähestymistapa saattoi pohtimaan liinavaatekaappiani iloisemmin ja kiihkeämmin kuin olisin ilman tätä kirjaa koskaan rohjennut.

Seuraavaksi aion kirjoittaa nimikoinnista ja kirjonnasta.image

***

Bachelardin teoksen on oivasti suomentanut Tarja Roinila, kääntäjä on laatinut myös selventävän esipuheen. Teoksen on kustantanut vuonna 2003 Kustannusosakeyhtiö Nemo, ranskankielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 1957. Otsikkoni on sitaatti runoilija ja esseisti Czesław Miłoszilta. Suosittelen lukemaan Jarkko Tontin esittelyn Bachelardin teoksesta, olkaa hyvä: täällä.

Päivää, saammeko esittää teille muutaman kysymyksen?

Viisikot vai Tiinat?        – Viisikot.

Anna vai Kotiliesi?        – Kotiliesi.

Klassikko vai uutuus?         – Klassikko.

Vesi vai maito?         – Vesi tietenkin.

Kahvi vai tee?        – Tee!!

I.B. Singer vai Chagall?        – Chagall.

Prokofjev vai Stravinsky?     – Stravinsky. Tosin kirjoittaisin sen mieluummin i-loppuisena.

Wagner vai Brahms?        – Wagner.

Tarzanit vai Annat?       – No pistitpä pahan.

Ryijy vai täkänä?         -  Täkänä.

Täkänä/EHProosa vai lyriikka?       – Proosa.

Sidottu vai vapaa rytmi?       – Vapaasti sidottu.

Yleinen vai kotimainen?      – Yleinen.

Kerros- vai omakotitalo?      – Omakoti.

Vapaus vai vankeus?       – Vankeus.

Helle vai pakkanen?      – Ei kumpikaan. Sopivaa mieluummin.

Kukka- vai ruutukuosi?      – Kukka.

Valistus vai romantiikka?         – Romantiikka.

Kross vai Waltari?       – Kross.

Linna vai Sillanpää?      – Sillanpää.

Järvi vai meri?         – Meri.

Meri/EH

Lång vai Sund?      – Lång.

Kallas vai Talvio?      – Tietenkin Kallas. Talvio oli turhantärkeä kulttuuritantta.

Nordell vai Nordell?     – Kumpikin.

Radio vai televisio?      – Radio.

Viihde vai taide?       – Hulluko olet?

Jääkiekko vai curling?      – Jääkiekko.

Putin vai Kekkonen?      – Kekkonen.

Urheilu vai kirjallisuus?   – Kirjallisuus.

Kirjallisuus vai musiikki?     – Eikä!

Talviloma vai hiihtoloma?     – Hiihtoloma.

Merikanto vai Madetoja?    – Merikanto.

Schönberg vai Berg?     – Berg.

Aho vai Soldan-Brofeldt?         – Tasa-arvo!

aho_soldan/EHLeino vai Onerva?     – Onerva.

Hugo vai Flaubert?    – Flaubert.

Varpunen vai pulu?      – Varpunen.

Metso vai teeri?      – Metso.

Koira vai kissa?    – Koissa.

Bach vai Gould?    – Heh!

Mahler vai Sibelius?       – Mahler.

Aino vai Janne?       – Aino.

Proge vai punk?         – Proge, kuitenkin.

Cash vai Springsteen?         – Cash.

Raha vai maine?         – Raha.

raha/EHHalonen vai Järnefelt?       – Halonen.

Kandinsky vai Matisse?       – Matisse.

Topelius vai Runeberg?             – Topelius.

Kivi vai Cervantes?       – Nehän on molemmat.

Wirkkala vai Franck?      – Franck.

Tolstoi vai Dostojevski?      – Dostojevski.

Uskonto vai tiede?        – Uskonto.

Himanen vai Saarinen?     ———-

Danny vai Tapani Kansa?     – Tapsa.

Wigut vai Pressa?           – Wigut.

Viking vai Silja?            – Silja.

Suomi vai Ruotsi?          – Suomi.

Aamen vai halleluja?       – Aamen.

Koivu ja tähti

Koivu ja tähti

Veli ja sisar löytävät vihdoin kotiin!

Hyvää Topeliuksen päivää! Kirjailija, lehtimies, historian professori, kansallinen suurmies Sakari Topelius syntyi 14. päivä tammikuuta 1818, ja kuten kansakunnaan kaapinpäällysten kohdalla on tapana, on hänen syntymäpäivänsä merkitty allakkaan nimikkopäiväksi. Mutta kuka lukee Topeliusta?

Minä luin tänään Topeliuksen sadun Koivu ja tähti. Sen voi lukea esimerkiksi täältä. Satu kertoo, kuten moni meistä ehkä muistaakin, kaukomaille sodan seurauksena  joutuneiden sisarusten sydämeenkäyvästä halusta palata kotimaahan, kotiin, mielensä sopukoissa kuva kotikoivun lomassa tuikkivasta tähdestä.

Olipa se hurskas satu. Usko Jumalaan, Jumalan johdatukseen luottaminen ja kotikontujen ylivertaisuus verrattuna vieraaseen, vaikkapa vauraaseenkin maahan lyövät nykylukijaa jonnekin aivokuoren uumeniin aika lujasti. Mutta satu on kaunis, ja tavalliseen tapaani tietysti liikutuin samalla kun ärsyynnyin. Kun perhe yhdistyy moninaisten vaiheiden jälkeen, kun lapset löytävät kotinsa ja kahta kuollutta ja kahta kadonnutta lastaan surevat vanhempansa, on syytäkin liikuttua.

Topelius eli ja kirjoitti aikana, jolloin oli helppo asettaa elämälleen päämäärä ja jolloin oli helppo myös kannustaa muita muotoilemaan selkeä maailmankatsomus ja tiedostaa identiteettinsä suomalaisena. Oli yhteisiä tavoitteita – ainakin sellaisena tuo aika, kansallishengen ja sivistystahdon nostattamisen aikakausi minulle näyttäytyy. Kontrasti on melkoinen nykypäivän postpostmoderniin elämään. Mitä ajattelee nykypäivän kymmenvuotias tällaisesta tarinasta? Nykypäivän kymmenvuotias suomalainen? (Kuka edes on ”suomalainen” – ei se Topeliuksenkaan päivinä, siis elinaikana, ollut aivan yksinkertaisesti määriteltävissä, silloin ehkä oli suurempi tarve ylipäätään määritellä suomalaisuutta.)

Topeliuksen tarina on siis oman aikansa tuotos, mutta hurskauden, etten sanoisi hurskastelun pinnan alla on nykylukijaakin puhuttelevaa sisältöä. Meillähän on heidät täällä, monet veljet ja sisaret; työni maahanmuuttajanuorten parissa vetäisee Koivun ja tähden sisällön kipeästi nykypäiväänkin. Sama outouden ja vierauden tunne lienee monelle maahanmuuttajalle arkituttu aineellisesti hyvinvoivassa nyky-ympäristössä. Topelius kuvaa sadun alussa sitä kurjuutta, jota sota ihmisille aiheuttaa – samat asiat iskevät tietoisuuteeni joka kerta kun avaan sanomalehden tai kuuntelen radiouutisia.

Hätkähdin itseäni reilu viikko sitten. Kuuntelin kotikaupunkini sillanpielessä harmonikkaa soittavaa romania, ja ensimmäinen reaktioni oli silkka huvittuneisuus. ”Aargh, ensin kolmisointua tosta kohtaa ja sitten kolmisointua terssiä ylempää…!” Naureskelin tätä mielessäni pitkään.

Niin kova kuori on päässyt kehittymään. Meni monta päivää ennen kuin tulin ajatelleeksi tuota soittajaa ihmisenä, joka on kaukana kotoaan.

Teatteria vallatussa talossa

Harrastuspohjalta toimiva, ammattilaisjohtoinen Salon teatteri on tuonut tänä syksynä lavalleen iloisen ja energisen nuorisoryhmän. Arto Niemisen kirjoittama näytelmä ”NyyrokCity – Puljusta Pulpukkaan” kuvaa käsiohjelman mukaan 1970-luvun salolaisnuorten elämää ja tunnelmia ”pysähtyneisyyden aikakaudessa”, Kekkosen Suomessa, pikkukaupungissa josta haaveillaan päästävän pois. Ilo oli aistia nuorten esittäjien innostusta. Harmi vaan, että teksti ei ole esittäjiensä arvoinen.

Ei-salolaisia valistettakoon sen verran, että Pulju oli 1970-luvulla Salon kaupungin nuorisotalo, jossa oli paitsi avointen ovien toimintaa ja erilaisia tapahtumia, myös ja ennen kaikkea myös bändeille harjoitustilaa. Silloiset salonseutulaisnuoret olimme omatoimisia ja talossa tapahtui monenmoista muutakin, niin sallittua kuin vähemmänkin suotavaa toimintaa. Pulpukka taas oli kaupungin ensimmäinen ja pitkään ainoa disko, mutta mahdollinen ajanvietepaikka vain yli 18-vuotiaille.

Näytelmän on ohjannut sen käsikirjoittaja Arto Nieminen. Nieminen on lehtitietojen mukaan saanut innoitusta tekstiinsä vuonna 2009 ilmestyneestä, Mikko Vienosen ja Timo Lähteenmäen kirjoittamasta Salon nuorisohistoriikkiteoksesta ”Koit nyt rauhottu – tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin” (täällä Hesarin Jarkko Jokelaisen taannoinen arvio kirjasta). Muutaman sanan tästä kirjasta kirjoitin edellisessä postauksessani. Kirjaan on koottu toisaalta episodimaisesti mutta yhtenäisen kaaren (teema ja sen variaatiot) muodostavasti eri aikakausien nuorten muisteluita. Näytelmässä ei kuitenkaan seikkaile kuin yksi ainut todellinen, oikeasti olemassa ollut henkilö, Pulpukka-discon omistaja Pena. Käsikirjoittaja on tässä suhteessa tehnyt turvallisen ja varmaankin oikean ratkaisun. Mutta hän on tehnyt muitakin äärimmäisen turvallisia ja vähänkin vaativamman katsojan kannalta siis vähemmän oikeita ratkaisuja.

Ensinnäkin: tekstin ainut johdonmukaisesti läpi kulkeva asia on sen sisältämät irtovitsit. Irtovitsit naurattavat. Tuttua ja turvallista. ”Parempi humalahakuin juominen kuin jumalahakuinen huominen” toteaa rohkeutensa keräävä tyttö Puljun pihalle tytärtään kotiin  noutamaan tulleelle papiljottipäiselle hirviöäidille. Mutta irtovitsit eivät ole sellainen teema, jolle kovin kummoinen draaman kaari voisi rakentua. Onhan siellä mukana myös pariskunta, joka alussa on ajatutunut erilleen ja lopussa löytää toisensa, mutta se ei riitä. Kun näytelmän nimi on eteenpäinvievästi ”Puljusta Pulpukkaan” voisi olettaa, että näytelmä sisältäisi jonkunlaisen ajatuksen jostakin johonkin pyrkimisestä tai pääsemisestä, mutta sellaista en löytänyt. Toki näytelmän edetessä yksi jos toinenkin monista henkilöistä esitti pohdintaa Salosta, pikkukaupungista, lähtemisestä tai sinne jäämisestä, mutta ne taas eivät mitenkään liittyneet otsikkoon nostettuihin paikkoihin. Voisi olettaa, että näytelmän nimi merkitsisi jotakin.

Toisekseen: episodimainen rakenne voi toimia hyvin tai huonosti. Tässä teoksessa se toimii huonosti. Henkilöitä on paljon, heidän tekemisensä ja ratkaisunsa eivät näytä liittyvän mihinkään, eivät edes toisiinsa, eivätkä heidän motiivinsa selkene katsojalle – tai sitten ne väännetään rautalangasta ja vahvistetaan parin vitsin voimin. Miksi nynny tyttö lakaisee pihaa? Miksi ensin tuodaan ns. koskettavasti esille äidin ongelmajuominen ja seuraavassa kohtauksessa nauretaan hänen kännitoilailuilleen? (Aleksis Kivi on ainoa näytelmäkirjailija jolta siedän kännitoilailukohtauksia.)

En voi olla ollenkaan objektiivinen arvioidessani näytelmän luomaa ajankuvaa – se ei liene tarpeenkaan, kun näytelmä kuvaa aikakautta ja paikkoja, joissa olen elänyt vahvasti itse mukana. Nostalgiaa on mielestäni kahdenlaista: hyvää, lämmintä ja rakentavaa ja niukasti annosteltua ja toisaalta menneisyyteen kaivautuvaa ja menneisyyttä ihannoivaa. Tässä esityksessä en aistinut kumpaakaan lajia, ja ehkä se on näytelmälle kunniaksi. Puvustuksen puolelta kyllä bongasin muutaman hyvän muiston: poliisimiehen valtaisat silmälasinsangat iskivät heikkoon kohtaani! – Puvustuksesta on myös sanottava, että aivan tarkkaa ajankuvaa (näytelmän tapahtumat käsiohjelma täsmentää vuoteen 1977) sekään ei saavuttanut sikäli, että joidenkin aikuisten vermeet olivat ihan täyttä 60-lukua ja esimerkiksi punkkaripojan habitus näytti minusta enemmänkin 80-lukulaiselta.

Kun punkkarista ja hipistä väännetään oikein stereotyyppiset roolihahmot, saadaan pikkunaurattavaa sanailua aikaan, mutta yhtään mitään salolaista tai oman nuoruuteni henkeä en noista tyypeistä aistinut. Esityksen hippi ja punkkari olivat enemmänkin sketsihahmoja kuin aitoja ihmisiä, ja tämä koskee nimenomaan heidän osalleen langenneita vuorosanoja; roolien esittäjillä olisi varmasti ollut enempäänkin resursseja.

Esitystä katsoessani tuli väistämättä mieleen muutama menetetty miljoonan taalan paikka. Ensinnäkin, Puljun nuoret olivat aktiivisia teatteriharrastajia useammassa sukupolvessa, niin 70-luvun alkupuolen porukka kuin 70-luvun lopunkin aktiivijengi. Eikö tästä olisi saanut jonkunlaisen kaaren nykyisten salolaisnuorten esitykseen? Esityspaikkana, Salon teatterin vakituisena toimitilana on 70-luvun lopun nuorisoporukan aikanaan valtaama talo – talo oli purku-uhan alla, mutta kuten nyt tiedämme, päätettiin se sittenkin säilyttää ja luovuttaa kulttuuritoimintaan. Voisi ajatella tuollaisen faktan olevan herkullinen tärppi käsikirjoittajalle. (Joku irvistää: jaahas, talonvaltaaja-Hallivuori haluaisi päästä itse näytelmän henkilöksi. – Ei kiitos, kuitenkin.)

Yksi maininnan arvoinen koukku tekstissä ilman muuta oli. Näytelmän alussa porukka oli lähdössä Viestin talolle (paikallisen urheiluseuran talo, seura rahoitti toimintaansa järjestämällä huvitilaisuuksia), jossa illan pääesiintyjänä oli määrä olla Hurriganes ja lämppäriksi mainittiin Nimbus, salolainen progebändi. Allekirjoittaneen suu loksahti auki: ”Mitä hmmettiä – Nimbushan hajosi jo vuonna 1974 eikä siis varmana esiintynyt vuonna 1977 Hurriganesin kanssa samalla keikalla, varsinkaan Viestin talolla…” Näytelmän loppukohtauksessa ratkaistaan sitten tämä arvoitus: kerrotaan yleisölle, että juttuhan oli vain feikkiä, eihän Nimbus tosiaankaan esiintynyt vuonna 1977 Hurriganesin kanssa. Ehkä tämä oli käsikirjoittajan tietoinen vieraannuttava efekti, karkea ja tärkeä muistutus siitä, että katsomme teatteria, jossa mikään oikeasti ei olekaan aitoa ja todellista. Mutta koskettaakseen esityksen tulisi tarjota nimenomaan todellista, kouriintuntuvaa, irtohauska ei riitä. Arto Nieminen on ilmeisen tuottelias käsikirjoittaja – vuosi sitten Salossa nähtiin hänen kirjoittamansa ja ohjaamansa näyttämöteos SaloNkia (aiheena Saloran ja Nokian historiat), joka mielestäni kärsi aivan samoista puutteista kuin nyt nähty nuorisokuvaus: päällimmäiseksi jäi tuntu kovin kiireellä kasatusta tekstistä. Tuntuu että määrää on nyt enemmän kuin laatua.

Ja entä näytelmän musiikki? En kuullut musiikkivalinnoissa vuoden 1977 Saloa. Taideteoksen ei tietenkään tarvitse olla mikään näköispatsas, mutta oma odotushorisonttini oli asennoitunut kuulemaan musiikkia ”Puljusta Pulpukkaan”. Myös musiikkivalinnoissa näkyy ja tuntuu näytelmätekstin suurin puute,  teemattomuus ja episodimaisuus . Sinänsä hyviä esityksiä (mieleen jäi alunperin Maaritin kappale ”Lainaa vain” puhtaasti ja herkästi laulettuna) vaivaa siis kokonaisuuden sirpalemaisuus.

Kaikkein oudoin valinta on näytelmän päättävä Hectorin ”Ei mittään”. Eikö siis mikään ollutkaan mittään? Jäi tyhjä olo.

***

Koska joku kuitenkin kysyy, listaan tähän näytelmässä esitettävät kappaleet (näiden lisäksi mukana oli Henri Lepän kaksi varta vasten esitykseen tekemää kappaletta):

  • Maukka Perusjätkä: Säpinää
  • The First: Perjantai
  • Kontra: Muumi
  • Hector: Olen hautausmaa
  • Juice: Nuku
  • Kollaa Kestää: Jäähyväiset aseille
  • Maarit: Lainaa vain
  • BoneyM: Love for Sale
  • Kaseva: Kun maailma elää
  • Hector: Jäävalssi
  • Skädäm: Katujen kuningatar
  • Hector: Ei mittään

***

EPILOGI

Nimbuksen ainoaksi jäänyt älppäri on vastikään uudelleenjulkaistu CD-formaatissa, kurkkaa tänne. Aitoa 1970-luvun alkupuolen henkeä on tarjolla tällä videolla.

Kotitila, kotitalo

Olen aika huono kirjabloggari. Sen kerran kun varaan kiireen keskellä aikaa blogijutun kirjoittamiselle, en löydä sitä kirjaa, josta oli tarkoitus esittää mietteitä. Koska kuitenkin olen oman blogini päätoimittaja, annan itselleni luvan kirjoittaa siitä huolimatta. Kirja löytyy jossain vaiheessa.

Olisin halunnut esitellä enoni Johannes Silvaniemen omakustannekirjan, jossa kerrotaan hänen ja siis myös oman äitini kotitilasta Moinsalmella Savonlinnassa. Entisinä aikoina Moijinhovina tunnetun talon historiassa on värikkäitä vaiheita, mielenkiintoisia ihmisiä ja tietenkin heijastuksia kunkin aikakauden yleisestä historiasta. Johannes-enoni hallitsee kertomisen taidon parhaaseen savolaiseen tapaan.

Mutta kirja löytyy siis aikanaan, varmaan sitten kun puramme muuttolaatikoita uudessa kodissa. Keskiviikkoiltana pakattiin täällä keltaisen talon pihassa pakettiautoon ensimmäinen muuttokuorma. Kirjoituspöytä, patjat, osa astioista, osa kirjoista, polkupyörät, mattoja, vaatteita, tuoleja, ruokapöytä, höyrypesin ja pölynimuri lähtevät torstaiaamuna muuttomatkalle Pertunmaalta Saloon.

Toiset meistä asuvat koko elämänsa samoilla sijoillaan. Heistä tuntuu arvatenkin oudolta se, että taas me toiset siirrymme kuin nomadit paikasta toiseen, vähintäänkin kotia jos ei paikkakuntaa vaihtaen. Olen asunut elämäni aikana yhdeksässä eri kodissa (tähän lukuun en laske kolmea osaviikkoista opiskelijakämppää). Kun nyt pakkaan muuttolaatikoita, takana on kuitenkin jo 23 vuotta tässä nimenomaisessa talossa, tässä kodissa, 25 vuotta samassa pitäjässä. Paljon muistoja. Paljon omia ja perheenjäsenteni muistoja, ystävien ja naapureiden kanssa koettua…

Kun itse nuorina ja innokkaina tänne metsän syliin heittäydyimme, saimme kuulla talosta ja sen asukkaista monenlaisia historioita. Riihellä (josta ei talokaupat tehdessämme vuonna 1988 enää ollut muuta jäljellä kuin rippeet, nyt ei enää niitäkään) oli sodan aikana järjestetty nurkkatansseja huvikieltoa uhmaten. Metsän halki kulki oikopolku, jota pitkin talosta oli viety voita kylän kaupalle myyntiin. Pientilan suurperheen toimeentulo 1940- ja 1950-luvuilla kursittiin kokoon monista lähteistä: metsätöillä, parturi- ja ompelutöillä. Minun ompeluhuoneeni – joka viime vuosina on palvellut enemmänkin kirjallisten töiden huoneena – oli ollut takavuosikymmeninä talon edellisen vakituisen emännän ompeluhuoneena.

Meitä edeltävä omistaja ei asunut täällä, vaan piti taloa vain kesäkäytössä. Talo ympäristöineen pääsi sillä kaudella kesannoitumaan. Syyskesällä 1988 aloimme kerätä viina- ja kaljapulloja aitan alta, syreenien juurelta, tien varresta. Eipä tullut pidettyä lukua. Hetekoitakin oli aika monta. Ja valtavia traktorinrenkaita. Istuimina pihassa, ja kukkapenkin reunuksina. Yksi pihakoivuista kasvoi traktorinrenkaan ympäröimänä.

Ja sitten remontoitiin.

Kun pesuhuonetta kaakeloitiin, kuunneltiin radiosta dramaattisia tapahtumia Kiinan Taivaallisen rauhan aukiolta, Berliinin muurin murtumisesta. Tuntui turvalliselta olla laittamassa omaa kotia.

Lapset kerran päättivät lähteä metsäretkelle, siinä oli jotakin erityistä, eväitä piti saada, se oli tavallista, mutta jotakin epätavallisempaa tunnistin ilmassa olevan. Kuulin vasta vajaa vuosi sitten, että tuolla kerralla tavoitteena oli ollut eksyä ja tavoittaa jokin suuri seikkailu. Ei  siitä harmi kyllä niin kovin suurenmoista sitten tullutkaan. Äidin onneksi.

Auvo toisinaan ammuskeli tuolla järven rannalla, huuteli suureen ääneen ja ammuskeli, reilun kilometrin päässä. Se kammotti. Joskus ajoi avolava-ajokillaan pihan läpi. Vuoren Jouni ajeli vain polkupyörällään. Kumpikin ovat jo kuolleet.

Enkä kuitenkaan koskaan ole täällä pelännyt niin kuin olen vaikkapa Espoossa pelännyt, Espoon-naapurissa kävi milloin palokunta, milloin poliisi ja milloin muuta seuraa. Täällä sen sijaan on nähty ukkometso keittiön ikkunasta. Metsä on turvallinen, multa muhevaa, eikä naapurin valoja näy. Lähimmän naapurin pihaan kerran tuli karhu, mutta se oli luikkinut vikkelästi metsään emännän tultua ihmettelemään koiran kummaa haukuntaa.

Hauskimpia alkukesän ääniä ovat olleet naapurin lehmien lehmänkellon kalkatus, sekin kuuluu yli kilometrin päästä metsälaitumelta tyynellä säällä. Pariin vuoteen ei enää ole kaikunut jäätelöauton kilinä maantieltä. Muutenkin on hiljentynyt.

Nämä ovat erilaisia muistoja kuin olisivat, jos talo olisi syntymäkotini ja sukuni koti. Koska molemmat vanhempani ovat maanviljelijäperheestä, tiedän jotakin siitä, mitä on omata tuollainen sukukoti. Nyt tiedän kuitenkin paljon enemmän siitä, millaista on kun tietää jollakulla toisella olevan tuollainen alkukoti. Se tapa, jolla äitini puhui lapsuudenkodistaan, oli aivan erityinen, siinä oli jotakin ei vain tunteellista, vaan lähes uskonnollista. Isä ei ehkä ollut yhtä paatoksellinen, mutta tunneside kotitilaan oli todella vahva hänelläkin. Lapsena tämä ilmapiiri tuntui vain luonnolliselta asiantilalta, nuoruusvuosinani muistan tuon tuollaisen ärsyttävän. Syntyi tunne, että olen jäänyt jotakin vaille. Useimpien naapuriemme suvut ovat asuneet näillä tienoilla monen sukupolven ajan. Me olemme siis vain käväisijöitä.

Kun huomisaamuna pakettiautomme suuntaa kohti Varsinais-Suomea, palaan nuoruuteni  maisemiin. Hyvä ystäväni totesi kuultuaan muuttosuunnastamme, että eikö tuo ole selvä vanhuuden merkki – että haluaa palata nuoruutensa maisemiin. En väitä vastaan. Mutta pois se minusta, että palaisin jonnekin kultaisen nuoruuden maisemiin. Kultaista nuoruutta en ole elänyt, ja siksi aikoinani lähdin heti tilaisuuden tullen omille reiteilleni, pois ahdistavan tuntuisesta pikkukaupunkimiljööstä.

Jos jotakuta kiinnostaa, millainen Salo oli minun nuoruudessani, etsiköön käsiinsä Mikko Vienosen ja Timo Lähteenmäen kirjan Koit ny rauhottu! – Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin (Teos 2009). (Onnistuinpas sittenkin ymppäämään tähän juttuun myös kirjan, vaikka ensin aikomaani opusta en löytänytkään…) Kirja on historiikkia nuorisokulttuurin esiinmarssista, siitä miten populaarikulttuurin eri ilmiöt 1950-luvulta 1980-luvun alkuun näkyivät pienessä varsinaissuomalaisessa kaupungissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla. Keväällä 2009 kaivelin omia vanhoja päiväkirjoja ja muita dokumentteja. Olin yksi 168:sta kirjaa varten haastatellusta. Kirja on hauska ja koskettava. Kun nuorena on ehdoton ja ihanteellinen eikä saa ideoilleen juuri haluamaansa vastakaikua, luulee olevansa maailmassa aivan yksin. Aikuisena osaa ymmärtää, että ne muutkin halusivat jotakin, mutta minä vain en osannut nähdä sitä.

Nostalgia on enimmäkseen vastenmielistä, mutta kyllä, viisikymmenvuotiaana osaa paremmin kuin aiemmin nähdä ja arvostaa omaa historiaansa ja samaten olla kiinnostunut niin sukunsa kuin muunkin lähipiirinsä menneisyyksistä.

Mietin, miten jatkuu tämän keltaisen talomme tarina, kun jatkossa koti-sana onkin varattu toiselle talolle. Suoraan sanottuna kammottavalta tuntuu välivaihe, jossa tämä rakennus ja pihapiiri on kiinteistönvälityksen ”kohde”. Alussa mainitsemani oman äitini kotipaikan tulevaisuus on ymmärtääkseni taattu, suvun nuori polvi jatkaa edellisten sukupolvien työtä.

Aamulla 8.8.2013 lähtee siis keltaisen talon pihasta pakettiauto. 280 kilometrin päässä odottaa vaaleanpunainen talo, uusi koti, kaupunki. Pitänee lähteä nukkumaan, että jaksan.

Keltamultamaali keitettiin itse. Valkoiset hennosti tuoksuvat narsissit ovat kotoisin Moijinhovin pihasta. Sinne ne toi äidinäitini oman kotitilansa pihalta. Purhonmäelle narsissit on luultavasti hankkinut 1900-luvun alussa Pietarista äidinäitini isä. Hän vei Kerimäeltä voita Pietariin ja kävi muutakin kauppaa.

Valkoiset hennosti tuoksuvat narsissit ovat kotoisin Moinsalmelta. Sinne ne toi äidinäitini oman kotitilansa pihalta. Tulevana syksynä istutan sipuleita kaupunkipihaamme. Tarina jatkuu.

Kesällä kerran – kesäteatterissa Kangasniemellä

Ilonalaiset ovat valinneet kesänäytelmäkseen Marita Kärkkäisen komedian Pumppuasema, teksti on kirjoittamisen opettajanakin työskennelleen tekijänsä kahdeksas komedia. Esityspaikkana on kunnantalon yhteydessä oleva Kangasniemi-sali. Marita Kärkkäinen on myös ohjannut esityksen. Omasta mielestäni hyviä valintoja molemmat, niin teksti kuin paikkakin. Näytelmä ei siis ole sitä tavanomaista puskakomediaa, joka takuuvarmasti naurattaa suurinta osaa yleisöstä, mutta joka yhtä takuuvarmasti karkottaa osan potentiaalista yleisöä – sitä on jo nähty yllin kyllin (myös sitä lajia, että muutoin hyvään tekstiin ympätään vaikkapa juoneen kuulumattomia vitsejä ja kännihoipertelua). Komedia kyseessä kyllä on. Kuten hyvään klassiseen draamaan kuuluu, alkupuolella esitellään monta erillistä, jopa irrallisen oloista teemaa, jotka sitten lopussa nivoutuvat nätisti yhteen. Lue loppuun

Mökkilukemista

Mökillä hakataan halkoja, pumpataan kaivosta vettä, kammetaan kiviä paikasta toiseen, niitetään kaislikkoa, pilkotaan puita, pestään ikkunoita. Ja keitetään uusia perunoita, lämmitetään saunaa, uidaan ja nukutaan.

Mökillä myös istutaan rantakalliolla, tuijotetaan merta, seurataan lintuja, kuunnellaan transistoriradiosta vähän mitä sattuu, ollaan vaan ja muistellaan menneitä kesiä ja ihmisiä.

Kyllä mökillä myös luetaan. Kirjahyllyssä on jotain sekalaista sinne vuosikymmenien aikana kertynyttä. Kassissa mukana mantereelta saareen kulkeutuu toki myös uutta. Näkyy vain olevan niin, että tuulensuunnan ja -voimakkuuden sekä aallokon olomuodon seuraaminen vie helposti voiton kirjainten virrasta. Ja hyönteisten vetovoima! Kalliolla taakkaansa kuljettava muurahainen vie lukijan huomion helposti; Toni Morrison ja Veikko Huovinen unohtuvat, kun mustaoranssit pikku korennot kisaavat kirjanlukijan vieressä heinikossa. Lue loppuun