Liikaa kirjoja

”Kaikki kirjat 5 euroa/kappale!” Houkuttelevaako? Kenties, jos tarjolla on jokin teos, jonka hankkimista on pitkään suunnitellut. Mutta oikeastaan tuo mainoslause tekee minut alakuloiseksi. Kirja on vain kulutushyödyke muiden joukossa: ostetaan kun halvalla saa, ehkä luetaan, hylätään ja unohdetaan kun se lakkaa kiinnostamasta.

Oheisessa kuvassa näkyvän tarjouskyltin kuvasin kännykällä eilen lauantaina 23.3. Jyväskylän kirjamessuilla. Uskaltauduin toisille kirjamessuilleni siten perustellen, että Jyväskylän tapahtuma on pienimuotoisempi kuin massiivinen tungos, jonka ekakerrallani Helsingissä kymmenkunta vuotta sitten koin – ja että kun muuten jo olen Jyväskylässä mainittuna päivänä, olisi tyhmää jättää piipahtamatta. Ja pitäähän lukuihmisen kai olla kiinnostunut siitä, mitä alalla tapahtuu, olla ajan hermolla? Ensimmäinen ja kymmenen vuoden ajaksi ainoaksi jäänyt kirjamessukokemukseni tosin osoitti senkin, että useimmat kirjailijat ovat mielenkiintoisempia nimenomaan kirjojensa takana kuin estradilla.

Kannattiko mennä? Sikäli kannatti, että sain Savukeidas-kustantamon osastolta helposti ostettua kirjan, jonka postitse tilaaminen on ollut mielessäni mutta jäänyt toteuttamatta. Nyt omistan James Joycen esikoisrunokokoelman suomennoksen. Ja voin kehua nähneeni joitakin kirjallisia hahmoja livenä. Esseisti Timo Hännikäinen pyyhälsi vastaan messuosastojen välissä. Muitakin kirjallisia hahmoja varmaan näin, mutta en tunnistanut. Petri Tammisen tunnistin, koska hän oli lavalla puhumassa. Tapani Kinnusen, turkulaisen runoilijan, näin ja kuulin lavalla myös. Kiinnostavinta hänen puheenvuorossaan oli itse asiassa kuitenkin se mitä tapahtui lavahetken jälkeen: mielensä pahoittanut mummeli tuli moittimaan runoilijaa siitä, että tämä oli lavalla puhunut rumia. Oikea elämä on yleensä jännittävämpää kuin se, mitä estradilla tapahtuu…

Tapani Kinnunen lukee punkkarirunoaan – uusi kokoelma on nimeltään Haitin runot ja sen on kustantanut Savukeidas

Sikäli ei olisi kannattanut mennä, että piilevänä sairastamani kirjaähky tuntui alkavan messuilla oirehtia pahemman kerran. Kirjaähky on sairaus, joka syntyy tunteesta, että kirjoja on maailmassa liikaa – että kirjan arvo on mitätöitymässä määrän ollessa laatua olennaisempaa… Kirjaähkyn tunnusmerkistöä lienee sekin, että kohdatessani tarjouskyltin, joka kauppaa viidellä eurolla pinokaupalla kirjoja, en jaksa edes katsella mitä siellä olisi tarjolla.

Mutta kuten muissakin sairauksissa, myös kirjaähkyssä on olennaista, että sen oireet ovat nimenomaan tervehdyttävä reaktio taudin etenemistä ajatellen. Koska minulla on jonkunmoinen määrä kirjoja työhuoneeni pöydillä odottamassa paikkaansa hyllyssä, on selvää, että uusia tulokkaita ei ole nyt mahdollista ottaa vastaan. (Eikä ainoastaan jonkunmoinen määrä työhuoneen pöydillä, vaan aitassa on ns. muutama pahvilaatikollinen.) On myös totuteltava hyväksymään ajatus siitä, että elinaikanani ehdin lukea vain rajallisen määrän kirjoja. Tähän tilanteeseen kirjaähky on siis varsin tervetullut oire; kuin kuume joka tappaa basillit elimistöstä.

Kirjaähkyni on osin seurausta siitä, että viime syksynä oli mietittävä sisaruksineni mitä teemme perimällemme kirjakokoelmalle. Antikvariaatit ottavat myyntiin vain hyvin harkiten. J.V.Snellmanin kootut teokset, vaikka olisivat todella kauniisti nahkaseluksin sidotut, eivät nykylukijaa kiinnosta, eivätkä siis antikvariaatinpitäjääkään. En minäkään haluaisi hyllyyni noita koottuja. Eino Leinon kootut kyllä kelpasivat – vaikka totuus on, että en elämäni aikana tule kaikkia nyt omistamiani Leinojakaan lukemaan. Varsinaista keräilyarvoa on vain hyvin harvalla kirjalla. Loppujen lopuksi meille kävi kuitenkin hyvin, mielestäni, vaikka emme siis myyntiruljanssiin ryhtyneetkään. Hyvin kävi siinä mielessä, että emme joutuneet viemään kaatopaikalle lainkaan kirjoja. Perillisille jakautui melkoinen osa, yhteen nuoreen kotiin meni jopa 12-osainen tietosanakirjasarja 1960-luvun lopulta. (En tosin ole varma, päätyikö kirjasarja kirjahyllyyn vai materiaaliksi johonkin uuteen…) Lähipiirille jakautui sitten seuraava osa kokoelmaa. Platonin kootutkin taisivat saada hyvän kodin. Loppuviimeiseksi jääneet kirjalaatikot tuli hakemaan tuttava, joka vei lootat Tammisaaren Emmaukseen ja puolisolleen, joka harjoittaa kirjojen myyntiä Huuto.netissä. Olen nähnyt hänen kirjavarastonsa ja se on – mykistävä. Kodittomia kirjoja on viitseliäälle ja tarpeeksi varastotilaa omistavalle tarjolla mielin määrin, ja aina joku jonkun sitten ostaakin, kuulemma.

On tosin mahdollista, että lykkäsimme kaatopaikkakeikan käsistämme seuraavalle taholle. Niin toiveikas en ole, että jokaiselle niteelle ottaja tai ostaja löytyisi. En tiedä miten kirjaähkytautini olisikaan kehittynyt, jos olisin joutunut itse virittelemään kirjaroviota, eli kippaamaan kirjalastin poltettavan jätteen astiaan, kuten eräs Kirjailijaliiton jäsen kertoo tehneensä (lue lisää Harri Nordellin kaatopaikkakeikasta täältä.)

Isäni sukupolvelle kirjat olivat arvoesineitä. Niitä hankittiin harvakseltaan ja niitä arvostettiin, niistä huolehdittiin, niihin myös palattiin. Kauan sitten kirjojen arvon myös ajateltiin ajan mittaan säilyvän ja jopa kasvavan. Toisin on kuitenkin käynyt. Niitä on nyt liikaa, niitä tuotetaan liikaa. Niitä myydään liian halvalla. Ne ovat muuttuneet kertakäyttöisiksi! Niistä pitää vain yrittää päästä eroon… Niitä on liikaa!

Olen siis opetellut kieltäytymään halvoistakin kirjoista. Olen opetellut kieltäytymään jopa ilmaiseksi tarjolla olevista.

Joitakin kirjoja olen itselleni edelleen hankkinut ähkyni uhallakin. Syyspuolella ostin Juha Seppälän Mr. Smith -romaanin. Kirjasta joitakin arvioita luettuani tuli tunne, että haluan sen omistaa – tunne liittynee tietoisuuteen siitä, että kyseinen kirja ei ole kerralla puhki luettu, että siinä riittää pureksmista pidemmäksikin aikaa (kunnolla pureksiminenhan auttaa ähkyyn). Huuto.netistä ostin kahdeksalla eurolla Elias Canettin elämäkertatrilogiasta ne kaksi osaa, jotka minulta puuttuivat – kirjaston poistokirjoja nyt koko trilogia (kirjastolaitoksen tehtävähän nykyään ei ole pitää tarjolla klassikoita, nehän vievät hyllytilaa, vaan elää mukana kirjamaailman yhä nopeutuvassa tempossa). Tilasin Enostone-pienkustantamosta Asko Lehtosen uusimman runokokoelman Puhukaa oikeilla nimillä. Ja eilen siis ostin James Joycen Kamarimusiikkia suomeksi, teos on Savukeitaan kustantama ja  Ville-Juhani Hytösen suomentama (koko kokoelma englanniksi luettavissa täällä). Tämän blogikirjoitukseni aihepiiriin sopii myös toinen eilinen Joyce-ostokseni, pienen pieni runokokoelma Runoja pennin kappale. Menin halpaan ja ostin, kun halvalla sai: 15 euroa yhteensä nämä kaksi kirjaa. Mutta ne eivät vie paljon hyllytilaa. Niiden lukeminenkin vie vähemmän aikaa kuin eräs paksukaisempi saman kirjailijan teos.

Asko Lehtosen runokokoelma olkoon kuitenkin osoitus siitä, että loppujen lopuksi olen väärässä. Ei kirjoja voi sanoa olevan liikaa. On hienoa, että kirjoja julkaisevat myös muut kuin suuret ja mahtavat kustantajat; on upeaa että kirjoittavalla ihmisellä on väylät löytää lukijansa.

Hyllytilan rajallisuuteen on jo olemassa ratkaisu: sähkökirja. Se on oman juttunsa arvoinen asia, ja palaan siihen joskus kun olen saanut itsestäni irti opetella omaani käyttämään. Muiden ähkyä aiheuttavien tekijöiden kanssa on opeteltava elämään. Yritän huolehtia lukuterveydestäni: luen vain hyviä kirjoja, välttelen kirjojen halpamyymälöitä ja psyykkaan itseäni hyväksymään oman itseni ja aikani rajallisuuden.

Parasta talvessa

Parasta talvessa on valoisa lumi. Parasta talvessa on lumen perunajauhoinen narske huopikkaiden alla.

Täällä lumivallin takana on varsin turvallinen olo.

Parasta talvessa on aavistus sen päättymisestä. Kauheinta talvessa on pelko sen päättymisestä: pitäisikö tässä alkaa taas heräillä? Pitäisikö minun jotakin?

***

Lukeilla ja käsillä tällä hetkellä:

Patti Smith: Ihan kakaroita (2010, suom. Antti Nylén, WSOY, 2010)

Jan Blomstedt: Heinistä kuunnellessa (WSOY 2006)

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi (1964, suom. Jouko Linturi, WSOY 1984)

Juha Seppälä: Mr. Smith (WSOY 2012)

Friedrich Schiller: Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta (1800, suom. Henriikka Tavi, Tutkijaliitto 2008)

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (WSOY 2012)

Hakusattumia

Ohikulkijan kirjeitä olen julkaissut nyt vuoden ajan. Blogin yksivuotissyntymäpäivän kunniaksi heittäydyn fiktiiviseksi.

En kuitenkaan aivan täysin fiktiiviseksi. Olen nimittäin mielenkiinnolla seurannut minkälaisilla hakulauseilla blogiini osutaan. Oheisissa fiktiivisissä tuokiokuvissa, puolenminuutinnovelleissa, olen näitä hakulauseita käyttänyt lähtökohtana keksinnälleni. Lukijalle annan tehtävän sepittää kuvia eteenpäin: minkälaisia ovat oheisten fiktiivisten henkilöiden reaktiot, kun sinisellä kirjoitettu hakusana on tuottanut osuman tähän blogiin?

___________________________________________________________

Marja O. (49 v.)

Se pianisti, se oli upea. Ihana dokumentti telkkarissa. Todellinen taiteilija. Minä olisin ymmärtänyt. Minä olisin rakastanut. Auttanut ja tukenut ja kaiken anteeksi antanut. Hoitanut. Olisin kyllä. Tämä halusi rakastaa ja tehdä taidettaan, mutta ei häntä ymmärretty. Kummallisen kevyitä nuo naiset.

Ei minuakaan – ei minuakaan ymmärretä. Onneksi on musiikki. Sanoin sille naapurin miehellekin että en minä tuollaista renkutusta kuuntele. Minä kuuntelen musiikkia. Mozartia ja – ja Bachia. Ja Vivaldia!

Huomenna rupean kirjoittamaan runoja.

Pakko saada lisää tietoa tästä pianistista. Kiehtova. Mikä persoona!

glenn gloud seksuaalisuus

________________________________________________________________________

Arja B. (41 v.)

Minä en jaksa tuollaisia valittajia. Niin kuin nyt tämä palestiinalainen. Jos elämän haluaa nähdä hyvänä, se on sitä. Jos joka puolella näkee mörköjä, kyllähän niitä saa manattua esiin.

Mukasurkuttelevaa ruikuttamista joka tuutista, ei hetken rauhaa suomalaiselle anneta. Oltaisiin edes vähän kiitollisia kaikesta.

Laadukkaan kirjallisuudenkin avulla voi löytää elämäänsä merkityksiä ja sisältöä. Valoisaa ja itseensäluottavaa ajattelua meillä tarvitaan eikä tuommoista syyttelyä, mitä nyt nämä katkerat aktivistikirjoittelijat lietsovat.

paulo coelho ystävyys aforismi

________________________________________________________________________

Esko V. (45 v.)

Raija tuntuu ajattelevan että kaikki on jo menetetty. Raija luulee että minusta ei ole mihinkään, hän luulee että olen niin yksioikoinen kuin mitä puheeni ovat. Mutta aion todistaa hänelle toisin.

miten kertoa kirjeessä rakkaalle että välittää

________________________________________________________________________

Leila M. (35 v.)

Ei kukaan osannut odottaa että kaikki kävisi näin äkkiä. Olihan äiti valitellut huonoa vointiaan ja väsymystään – olimme kaikki vaan niin turtuneita hänen alituiseen nurinaansa ettei tämänsyksyinen valittelu kuulostanut meidän korviimme sen kummemmalta kuin mitä on jatkuvasti totuttu kuulemaan. Että hänen panostaan ei arvosteta ja että kaikki aina jätetään hänen vastuulleen ja kaikki aina olettavat hänen korjaavan toisten jäljet ja että odottakaapas kun häntä ei yhtenä kauniina päivänä enää olekaan.

Sitten häntä ei yhtäkkiä olekaan.

Tiesin verenpaineesta ja tiesin kohonneista sokeriarvoista.

Mutta sitä en tiennyt että äiti oli vuosien mittaan kirjoittanut tällaisen valtavan määrän runoja.

miten tehdä äidin runoista kirja

________________________________________________________________________

Raija V. (44 v.)

Esko tuntuu ajattelevan, että voisimme jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän luulee että kun asia ei ole tapahtunut hänelle, sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Mutta minä tiedän. Minulle se tapahtui. En pysty unohtamaan enkä pysty palaamaan entiseen harmaaseen tasaisuuteen. Kunpa pysyisinkin. En taida pystyä olemaan yksinkään.

Ei tämä ole Eskon syy. Ei kai kenenkään syy – ehkä rakkauden. Sitä voin syyttää. Siksi on pakko taas sitä etsiä.

löydä ystäviä jo tänään – etsi rakkautta tai uusia ystäviä

____________________________________________________________________

Linda W. (23 v.)

Nyt se nukahti, ei mennytkään kuin vajaa tunti. Pari tuntia aikaa tehdä juttuja ennen kuin on itse pakko mennä nukkumaan. Kummallista. Luulin että tyttö olisi ollut tänä iltana vielä levottomampi.

Ehkä sittenkin voin mennä siihen tenttiin. Onneksi sain jo George Sandin ja sen järkyttävästi jankuttavan Dickensin luettua jotenkuten. Tulkinta – onko mulla jotain tulkintaa… No kunhan jotain.

Tentti on kolmen päivän päästä.

idiootti dostojevski juoni

_______________________________________________________________________

Juuso N. (17 v.)

Saatana että se peli meni huonosti. Mattila tyri, Salminen tyri – ja minä mokasin maalissa. En ehkä pääse turnaukseen mukaan. Elosen mielestä se olisi tietysti ihan oikein mulle, on jätkä muuten niin täynnä itteään että – .

Elonen kai kuvittelee että joku Uljamo olisi maalissa parempi kuin meikäläinen, olisiko se muka pystynyt tänään parempaan esitykseen, no ei. Helvetin homo. Jos ne sen ottaa niin se on sitten kokonaan näkemiin minun pelaamiselle siinä porukassa. En rupea. Se on selvä.

Mikä se äikän tehtävä olikaan. No just.

onko gulliverin retket-kirja runo- tai tietokirja vai näytelmä?

________________________________________________________________________

Ida H. (19 v.)

Äiti ja iskä oli ihania kun ne auttoi tämän kämpän sisustamisessa. Erityisesti tykkään noista nudenvärisistä paneeliverhoista. Vai onko tuo persikka tuo sävy? Olen päättänyt että en sano tätä kämpäksi, tämä on mun kotikolo. Kotikolo. Tietysti harmittaa että en saanut opiskelupaikkaa Jyväskylästä, vaan piti tulla tänne Mikkeliin. On tämä aika maalainen kaupunki. Ihan hyvät sisustusliikkeet me äidin kanssa täältäkin löydettiin, parempia kuin osasin odottaa. Äidin mielestä tehtiin edukas sohvalöytö. Olisin kyllä kelpuuttanut kierrätyksestäkin ostetun, mutta tosi kiva kun löytyi  ihan upouusi.

Mä tiedän että minusta tulee hyvä sairaanhoitaja. Aina olen tykännyt auttaa ihmisiä.

Ehkä pääsen harjoitteluun kuitenkin Jyväskylään. Voin sitten harjoitteluaikoina asua kotona, ihan jo senkin takia että pitäähän minunkin vielä kantaa vastuuta Nipsun hoidosta. En mä sitä tänne voi ottaa, kun koulupäivät on välillä niin pitkiä, eikä se ole tottunut kerrostalossa olemaan.

Tänään oli ekat suomen tunnit. En jotenkin olisi uskonut että ammattikorkeassakin pitää olla suomea. Tylsää kun sillä kurssilla täytyy pitää joku puhejuttukin. En välittäisi. Se ope sanoi että se pitää blogia.

eeva hallivuori blogi

________________________________________________________________________

Ulla S. (72 v.)

Kyllä tämä jo sujuu. Epäilin että en jaksaisi enää opetella uudenlaisen tietokoneen käyttöä, mutta Matti oli aivan oikeassa, ei tämä läppäri kovin erilainen ole kuin entinen pöytäkoneeni. Matti-kulta jaksaa aina innostaa vaikka – tiedän että minun innostamiseni ei todellakaan ole helppoa.

En aina kehtaisi pyytää apua. Häiritsen hänen keskittymistään juoksuttamalla verstaalta tänne luokseni naurettavine kysymyksineni… Matti-kulta sanoo että tyhmiä kysymyksiä ei olekaan, mutta näenhän minä hänen harmituksensa.

Matti asensi tähän uuden sähköpostiohjelmankin. Sitä minä kyllä vastustin mutta hän väitti että se on välttämätöntä. Mikäs minä olen sanomaan vastaan, kun en mitään ymmärrä.  Aloitin aamupäivällä Ellalle uutta viestiä, sinne Amerikkaan.

sähköposti kirje jäi kesken haluan jatkaa

________________________________________________________________________

Liisa Ö. (35 v.)

Toimistopäällikkö kehotti tilaamaan tuohon välikköön lisää hyllyä. Tämmöistä tämä on vaikka mukamas eletään paperittoman konttorin aikakautta.

Olisikohan Ikeassa sopivaa hyllykköä? Täytyy pitää huoli että saan huoltomiehistä nimenomaan Tuomon kokoamaan sitä. Tuomo!

hylly leveys 91

____________________________________________________________________

Seppo M. (29 v.)

Viime viikko oli hyvä. Sain valmiiksi toistakymmentä liuskaa valmista tekstiä. Tosin en tiedä ovatko ne huomisella lukemisella enää valmiita silmissäni. Tänään en lue niitä. Se pahentaisi tilannetta vielä entisestään. Huomisen olen varannut editoimiselle ja lähdeviitteiden tarkistamiselle. Siitä aion pitää kiinni.

Ehkä pitäisi välillä lähteä jonnekin muuanne kirjoittamaan. Tuntuu että nämä työhuoneen seinät vievät minusta kaiken hedelmällisyyden.

Onhan tämä typerää. Ikään kuin en tietäisi, että mitään inspiraatiota ei ole olemassa, on olemassa vain päätös tehdä työtä, tuottaa tekstiä. Kuitenkin vain istun ja tuijotan ikkunasta ulos – tai Tetris-palikoita.

mikä estää kirjoittamasta

____________________________________________________________________

Sauli N. (64 v.)

Vartiainen on ottanut näitä asiakysymyksiä esille. Pätevää toimintaa. Miehen oleskelu Ruotsissa on tuonut paljon uusia ajatuksia tänne meillekin. Minkäs ikäinen hän nyt onkaan?

juhana vartiainen

________________________________________________________________________

Reijo M. (59 v.)

Mikä siivo siellä olikaan. Äiti ei enää kykene. Vaimo on jankuttanut jo varmaan vuoden ajan, mutta ajattelin sen olevan sitä hänen pedanttisuuttaan, että jokaisen huushollissa pitää kaiken olla tip top – että ei kai se nyt vanhalle ihmiselle niin nuukaa ole tuo kodin järjestys. Mutta kyllä nyt sotku oli jo minullekin liikaa. Onkohan äidillä jo joku sairaus? Tuntuu että hän ei oikein hallitse asioitaan, ei ainakaan tavaroitaan. Mutta sellaistahan se on kun tulee vanhaksi.

Jotain alusvaatekerhon postipaketteja oli olohuoneen kirjahyllyssä. Aika huvittavaa jollei olisi niin noloa.

On järjestettävä hänelle joku sinne siivoamaan. Naapurin nainen suositteli kotipalvelua, Mattinen vai Mattila – missä se muistilappu?  Eiköhän netistä löydy tarkat yhtystiedot.

Pitäisi varmaan käydä vähän useammin äidin luona. Kunhan saan töissä sen  rakenneprojektin tehokkaasti käynnistetyä, pitäisi olla vähän väljempää ajankäytön suhteen. Tässä kuussa on vaikea irrottaa ylimääräisille asioille aikaa.

kotipalvelu raija mattila

____________________________________________________________________

Jälkikirjoitus: Henkilöistäni Juuso ja Linda ovat liikkeellä melko ahkerasti. Paljon tunnutaan haettavan tietoa kirjallisuuden klassikkoteoksista, kuka mihinkin tarkoitukseen. Lokakuussa 2012 aktiiviset kirjabloggaajat järjestivät blogeissaan flash mob -tapahtuman kiinnittääkseen huomiota ensinnäkin nettitekstien tekijänoikeuksiin ja toisekseen siihen, että kaikkea ei kannata opiskelijan ja koululaisenkaan uskoa, mitä netissä kirjoitetaan. Eli bloggarit kirjoittivat klassikoista täysin päättömät esittelyt – tarkoituksena pysäyttää lukija ajattelemaan, miten nettiteksteihin suhtautua. Nimimerkki Kirjakko listasi kaikki tapahtumaan osallistuneet tekstit, täältä saatavilla mehevää puuta heinää.

Punajuuria keitellessä

Keltaisen talon joulutunnelmaa

Pakkasta on 25 astetta, taivas on kuulas ja puut ovat verhoutuneet kuuraharsoon. Talo metsän keskellä on lämmin ja täynnä elämää, epätavallisen täynnä ääntä ja touhua. Keittiössä keitetään punajuuria, perunoita, porkkanoita, raivataan tilaa torttujen leipomiselle; joku vielä syö aamiaista kello yksitoista aamupäivällä. Samalla väitellään siitä, mikä olisi kohtuullinen palkka Helsingin kaupunginjohtajalle. Ja miksi kaikille ei kelpaa vegaaniversio perunalaatikosta. Tuvassa soitetaan läpi joululaulukirjan pianosäestyksiä. Kovin rauhallista ei ole.

Kissat lämmittelevät kuistilla lämpölamppunsa alla. Välillä protestoivat taas siitä, etteivät pääse mukaan yleiseen riemuun tuvan puolelle.

Joulu on paradoksaalisesti avautumisen ja sulkeutumisen aikaa. Avaudumme muistelemaan, avaudumme hellämielisyyteen – useat meistä avaavat myös kukkaronnyörejään paitsi lahjoja ostaakseen, myös tuntemattomia muistaakseen. Sulkeutumisella tarkoitan tarvetta sulkea työelämän kiireet pois mielestä, myös omaan lähipiiriin kietoutumista –  omista traditioista lähes epätoivoista kiinnipitämistä muutoin niin kiivaasti muuttuvassa maailmassamme. Sulkeutumista tarvitaan, jotta voi sisäisesti hetkisen levätä.

Viitisentoista vuotta sitten lainasin kirjastosta joulunaluslukemistoksi Charles Dickensin Saiturin joulun. Loistokirja lukea ääneen eri-ikäisille! Ebenezer Scroogen mielestä joulu on humpuukia. Herra Scrooge kurtistaa kulmiaan kuullessaan sanan ”anteliaisuus”. Mutta kun Dickens toimittaa ensin pelottavan haamun ravistelemaan tätä, ja sitten joulun henget näyttämään Ebenezer-saiturille tämän menneet ja tulevat joulut, ulkopuolisena itseään tarkkaillen, ukkelin mieli muuttuu. Eipä olisi pahitteeksi itse kullekin mahdollisuus tarkastella omaa elämäntapaansa välimatkan päästä katsoen! Harvassa kirjassa on yhtä onnellinen ja riemukas loppu kuin Dickensin joulutarinassa.

Vasemmalla Antti Aution suomentama ja P.J. Lynchin kuvittama Kirjaliton julkaisema versio, oikealla Jukka Torvisen suomennos, jonka on kustantanut Satukustannus. Jälkimmäisen on kuvittanut John Worsley.

“Scroogesta tuli niin hyvä ystävä, isäntä ja ihminen, että koko kaupungista ei löytynyt hänen veroistaan, eikä löytynyt mistään muustakaan kaupungista, kylästä tai kauppalasta koko hyvässä maailmassa. Jotkut naureskelivat nähdessään hänessä tapahtuneen muutoksen, mutta hän antoi irvailijoiden irvailla eikä välittänyt heistä tipan vertaa. Hän näet tiesi, että eräät katsoivat aina asiakseen nauraa pilkallisesti, mitä tahansa hyvää maailmassa sitten tapahtuikin. Ja koska sellaiset ihmiset olivat joka tapauksessa sokeita, Scroogen mielestä he saivat kaikin mokomin siristellä silmiään iloisen näköisinä – parempi niin, kuin että pilkka olisi ilmennyt jollakin vähemmän miellyttävällä tavalla. Hänen oma sydämensä riemuitsi, ja se riitti vallan mainiosti.”

Toivotan hyvää ja itse kunkin toiveiden mukaista joulunaikaa!

Pakkanen koristaa tontun hiukset

Muistokirjoituksen jälkeen

Tämänkertainen postaukseni on enemmän yleistä pysähtymistä ja elämän ihmettelyä kuin kirjaintoilua. Seisahduksessani ovat kuitenkin mukana Pertti Koistisen teos Hoivan arvoitus ja John Bayleyn kirja Elegia Irikselle.

Pienen vauvan hoivaaminen on ihanaa. Pieni lapsi kehittyy, kasvaa, alkaa havainnoida ympäristöään, oppii uusia asioita. Lapsen hoitaminen on palkitsevaa. Äitinä olen antaumuksella varjellut ja hoivannut jälkeläisiäni, pitänyt heidän puoliaan, kasvattanut heitä. Aivan kuten oma isäni ja äitini aikanaan minua.

Miltä tuntuu, kun kehittyvän lapsen sijasta onkin hoivattava iäkästä, haurasta, hidastuvaa vanhempaansa? Lasta hoivatessani olen tiennyt, että tämän jokainen edistysaskel on askel kohti itsenäistä elämää – minun tehtäväni on jäädä vähitellen tarpeettomaksi. Isää hoivatessani tiesin vastaavasti, että jokainen päivä vie lähemmäs hänen yhä suurempaa riippuvuuttaan toisten avusta, lähemmäs lopullista eroa. Mitä kaikkea tunsinkaan tällä hoivapolulla, kylvettäessäni entisestä hahmostaan kutistunutta isääni, pukiessani häntä, auttaessani ruokailemaan – aikanaan niin itsetietoista, ankaraakin isääni?

***

Pertti Koistinen, Tampereen yliopiston sosiaali- ja työpolitiikan professori, julkaisi vuonna 2003 kirjan nimeltä Hoivan arvoitus (Vastapaino). Koistisen kirjan kansikuva on pysäyttävä: Prahan tuomiokirkon fresko Pyhästä Elisabethista, joka syöttää kärsivää mieshahmoa. Pyhimys myötäelää kasvojensa ilmeellä hoivattavansa kärsimystä. Noin vuodelle 1365 ajoitettu maalaus ilmentää sanomaansa myös mittakaavaerolla: molemmat kuvan hahmoista ovat selvästi aikuisia, mutta siniseen pukuun ja valkoiseen huntuun pukeutunut Pyhä Elisabet on kuvattu huomattavasti kookkaammaksi kuin ruokittavana oleva tummanruskeassa vaatteessa oleva mies. Elisabet Thüringeniläinen oli ruhtinatar, tunnettu laupeudentöistään, sairaiden ja köyhien auttamisesta – legendan mukaan hän luopui jalokivin koristellusta kruunustaan, koska Kristuskin oli kantanut vain orjantappurakruunua. Hän jakoi omaisuuttaan köyhille ja nälkäisille. Hän antoi spitaalisen nukkua vuoteessaan. Mikä saa ihmisen toimimaan tällä tavoin? Mikä on hoivan arvoitus?

Koistinen kirjoittaa omista kokemuksistaan äitinsä omaishoitajana. Erityisen mielenkiintoinen kirja on siksi, että sen kirjoittajalla on ammattinsa puolesta syvää asiatietämystä ja laajat näköalat suomalaiseen yhteiskuntaan – mutta kun on kyse oman elämän tilanteista äidin hoivan limittämisessä muuhun arkeen, on sosiaalipolitiikan professori välillä aivan yhtä avuton ja uupunut kuin kuka tahansa. Oma hoivakokemus avasi Koistisen silmät näkemään selvemmin kiivastahtisen työelämän ja kilpailuyhteiskunnan rinnalla, sen varjossa elävän verkkaisen ja omanlaistensa arvojen pohjalta toimivan hoivayhteiskunnan. Koistinen korostaa hoivan merkitystä hoivan antajan näkökulmasta. Useimmitenhan tarkastelemme vanhushoivaa vain siten, että keskiössä on hoivan tarpeessa oleva vanhus, se mitä hänelle annetaan, mitä hänelle tehdään ja miten tehdään. Ellei sitten vain mietitä sitä, mitä se kaikki maksaa. Koistinen kirjoittaa hoivasuhteiden vastavuoroisuudesta, siitä kuinka hoiva hoivaa antajaansa. Hän havainnollistaa tätä vastavuoroisuutta kuvaamalla, miten hän katsoo kirjan kansikuvaksi valitsemaansa pyhimyskuvaa:

”Kuvaa katsellessa mieleni teki hypätä sen sisään, asettua vuoron perään sekä pieneksi kuvatun, köyhän ja ruokittavan miehen asemaan, että myös hyväntekijän, jumalan valitseman, nunnan kaapuun. Oikeastaan tuossa kuvassa on kerrottu hoivan arvoitus, ainakin yhdeltä kannalta.”

Kun on vanhushoivan aika, on myös aika arvioida elettyä elämää ja yhteistä historiaa. Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa teoksessaan Elegia Irikselle puolisonsa, kirjailija Iris Murdochin elämänkaarta, avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien, päätyen kirjan nyt-hetkeen, Iriksen Alzheimerin taudin syvenemiseen saakka.

Samaten mietin minäkin isäni historiaa omina hoivan vuosinamme. Ja niiden nyt päätyttyä. Isäni oli vain poikanen oman äitinsä kuollessa. Isänsä hän ei muistanut ottaneen häntä syliin, ei käyttäneen aikaa lasten kanssa leikittelyyn. Elämä oli ollut raskasta maatilan työntekoa. Isäni oli sitä viimeistä ikäluokkaa, joka vielä joutui rintamalle, lukiolaisena.  Omia muistikuviani isästä varhaisvuosiltani: isä lukemassa ääneen Peukaloisen retkiä, niin innoissaan, että voimakkaampi muistikuva liittyy isän omaan innostukseen kuin kirjan sisältöön – tai isä soittamassa pianoa, uppoutuneena Emma-valssin synnyttämään yksityiseen taikapiiriinsä. Postimerkkikansioidensa ääreen kumartuneena… Niitä muitakin kuvia on: kurinpitoa, vaatimuksia, tunne itseeni kohdistetuista odotuksista. Usein isä oli se poissaoleva: töissä, kokouksessa! Viime vuosikymmenten vahva mielikuva on lasteni rakastama hauska ja touhukas vaari – kunnes vauhti hiljeni sairauksiin ja hoivan tarpeeseen.

Hoivan aika pakottaa pysähtymään ja siis katsomaan myös taaksepäin. Kriittisissä tilanteissa voivat mennyt, nykyisyys ja tuleva sulautua yhteen. Koistinen avaa omaa kokemustaan kauniisti: ”Hoivan aika on siis ihmeellinen ja merkityksiä täynnä.”

Hoivatyöhön sisältyvä voima auttaa ohittamaan osan vuosikymmenten varrella kerääntyneistä pettymyksistä ja turhautumisista. Halu toimia eettisesti oikein kamppailee kuitenkin monen muun tavoitteen ja tuntemuksen kanssa. Koistinen kirjoittaa siitä, kuinka vaikeata välillä on toimia pyyteettömästi ja ohittaa vallankäytön, nöyryyttämisen mahdollisuudet. Muistan tunnehäivähdyksiä, sanoja ja tekojakin, joista en voi olla ylpeä. Ylläoleva pyhimyskuva  konkretisoi sitä, kuinka hoivattavaksi antautumisessa on kyse myös valtasuhteesta: toinen on pieni, toinen suuri.

Vaikka hoivaajana halusinkin toimia eettisesti oikein, tuntui toisinaan siltä, että ympärillä oleva yhteiskunta ei ole tukemassa omaisia oikein toimimisessa; niin vaikeiksi monet asiat on tehty. Niin paljon aikaa ja voimia on suunnattava esimerkiksi Kelan lippulappuihin, sairaalan ja terveyskeskuksen välisen kuilun umpeenkuromiseen, toimimattoman turvatekniikan setvimiseen. Episodeja riittäisi kerrottavaksi hullunkurisista vaippapakettitoimituksista (kuinka yhtäkkiä isän koti olikin täynnä vaippapaketteja, tosin vääränkokoisia vaippoja) järkyttäviin sairaalasta käännyttämisiin…  Lääkärintodistusta tarvittiin milloin mihinkin tarkoitukseen, varmaankin aivan perustelluista syistä; apuvälineitä, veteraanikuntoutushakemuksia, reseptejä, kymmeniä reseptejä… Ja tietysti kaikki yksittäisen ihmisen normaalit juoksevat asiat – veroilmoitukset, pankkiasiat, kodin ylläpito. Kotipalveluun, sittemmin palvelutaloon yhteyden pitäminen. Ylipäätään palvelujen ja hoidon hankkiminen, sen vaikeus! Jotenkin kaikki kuitenkin hoidettiin.

Miten tuosta kaikesta selviääkään iäkäs omaishoitaja, mahdollisesti yksin vastaamassa kaikesta, olen ihmetellyt? Entä miten yksinäinen ikäihminen, hoivattava, jonka puolesta tai rinnalla ei kukaan tätä kaikkea ole tekemässä? En ymmärrä.

En tahdo rehennellä sillä, kuinka paljon aikaa ja vaivaa itse tulin käyttäneeksi omaisestani huolehtimiseen. Olen sisaruksineni saanut kylliksi kanssaihmisten kiitosta siitä, kuinka erinomaisesti huolehdimme isästämme ja hänen asioistaan. Ja vastapainoksi toisaalta myös vihjauksia siitä, että yhtä ja toista olisi voinut paremminkin tehdä. (Niinpä!) Minusta oli vapauttavaa lukea John Bayleyn kuvausta, kuinka hän ei edes vuosien hoivatyön jälkeen oikein ollut selvillä siitä, miten päin ne naisten alushousut oikein puetaankaan.

***

Elisabeth Thüringeniläisen kerrotaan siis luopuneen omaisuudestaan auttaaksen hädänalaisia. Siihen ihanteeseen minusta ei ollut eikä ole, ei käytännössä eikä vertauskuvallisesti. Olen tehnyt mielestäni vain vähimmän. Huono omatunto on tuttua jokaiselle lähimmäisestään vastaavalle. En koskaan tietenkään tehnyt tarpeeksi, usein tunsin olevani väärässä paikassa – katsoinpa asiaa sitten isäni, oman ydinperheeni, ystävieni kannalta. Tai työnantajani kannalta. Ajatukseni kulkivat usein aivan väärillä reiteillä.

Pertti Koistinen kirjoittaa hoivan kriisistä, joka on vaje tarvittavan avun ja tarjolla olevan avun määrässä. Hän määrittelee hoivan kriisin johtuvan yhteiskunnan muutoksista, ja nimenomaan individualisoitumisen vaikutuksista ihmisten välisiin suhteisiin. Moni nykypäivän 70–80-vuotias hoivaa puolisoaan ollenkaan asiaa kyseenalaistamatta, niinhän hän on hoitanut omat lapsensakin, lastenlapset, omat ja ehkä puolison vanhemmat. Oma ikäluokkani asettaa helposti menestymisen työelämässä, tai omat harrastuksensa, tärkeämmäksi kuin sitoutumisen hoivatyöhön. Niin minäkin – ja olen kärsinyt huonosta omastatunnosta, oikeutetusti, vai kuinka?

***

Koistinen pohtii hoivan arvoituksia ratkoessaan hoivaamista myös sukupuolisidonnaisena ilmiönä. Monessa perheessä hoivatehtävät lankeavat vain ja ainoastaan naispuolisille perheenjäsenille. Jos on tyttäriä ja poikia, usein tyttäret jopa kaappaavat vanhuksen hoivavastuun itselleen, toisinaan vastuun kaatuminen naisille taas johtuu siitä, että pojat vetäytyvät tästä tehtävästä. Pertti Koistinen kirjoittaa yhteiskunnassamme suhtauduttavan ristiriitaisesti miesten tuottamaan hoivaan. Siinä missä nainen saa jopa pyhyyden leimaa vanhan äitinsä hoivaamisesta, saa äitiään hoivaava mies hänen mukaansa osakseen varauksia ja jopa negatiivisia tulkintoja: ”Miestä aletaan tulkita pikemminkin psykoanalyysin kuin hyvää tarkoittavan hoivan ja etiikan kehyksissä.” Koistinen viittaa käsityksiimme äitiinsä ripustautuneista peräkammarin pojista tai aviomiehistä, jotka eivät osaa asettaa vaimoaan äitinsä edelle. Miehen on siis vapauduttava monista kulttuurisista ja kasvatuksen aiheuttamista taakoista ottaessaan hoivavastuuta vanhemmistaan. Itse taas ajattelisin miehen päinvastoin saavan ylimääräistä gloriaa mistä hyvänsä hoivatehtävästä – eivätkö esimerkiksi yksinhuoltajaisät olekin mielessämme paljon sankarillisempia kuin yksinhuoltajaäidit? Yksi selkeä syy keski-ikäisten naisten haluun todella kaapata hoivavastuu liittynee myös siihen, että omien vanhempien hoivatarve aktualisoituu “sopivasti” siinä vaiheessa, kun nainen – jos on äiti – joutuu päästämään irti kotoa lähtevistä omista lapsistaan…

”Kosketusvammaisuus” – sitä termiä Koistinen käyttää kirjoittaessaan, kuinka monen miehen on vaikea löytää luonnollista paikkaansa hoitajana. Tätä taustaa vasten oli mielenkiintoista lukea brittiprofessori Bayleyn kuvausta tavastaan elää arkea muistisairaan rakkaan vaimonsa kanssa. Pariskunnan toisiinsa luottava, hyvin vapaa mutta tiiviisti toisiinsa sitoutunut elämäntapa ei Bayleyn mukaan paljoakaan muuttunut Iriksen sairauden myötä. Kirjojen lukeminen vain vaihtui Iriksellä Teletappien katsomiseen televisiosta. Ei niin, että kirjailija tuntuisi esittävän tekstissään jotakin ihannekuvaa leppoisasta yhteiselämästä Alzheimerin tultua kolmanneksi pyöräksi avioliittoon. Bayley ainakaan ei ole kosketusvammainen.

Yhtä hyvin kosketusvammaisuus saattaa olla naisen ominaisuus. Hoitovastuusta vetäytyminen on osin pelkoa tuntemattoman edessä. Se on toisaalta pelkoa, toisaalta itsekkyyttä – ja tietämättömyyttä. Elämme kovin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa, yksilökeskeisessä ja suorituskeskeisessä, ja sen takia itse tulkitsen hoivavastuun luovuttamisen joko muille omaisille tai yhteiskunnan organisaatioille tietämättömyytenä siitä, että tämän vastuun kantaminen ei ole vain rasite.

Arkipuheen tasolla ajatus hoivan vastavuoroisuudesta jää helposti fraasinomaiseksi toteamukseksi siitä, että antaessaan myös saa. Koistinen avaa tätä ilmiötä seuraavasti: ”Elämää ylläpitävänä voimana toimintana hoivassa on kyse eettisestä asenteesta elämään, yhtä lailla toisten kuin omaankin elämäämme. Tässä mielessä hoivasuhde on myös inhimillisen kasvun ja kasvamisen suhde. Se on asia, joka ei pääty koskaan, niin kuin ei pääty myöskään ystäviemme ja tuttaviemme elämä heidän kuolemaansa, vaan heidän elämänsä jatkuu muistoissamme ja muistelutyön kautta. Hoivan alkamisen ja päättymisen rajat ovat hämäriä.” Koistinen toteaa muiston hoivasta, niin hoivan saamisen kuin hoivan antamisenkin, hoivaavan ja antavan voimaa vaikeina aikoina. Jaan täysin tämän kokemuksen.

Hoivatyössä itse kukin joutuu myös vetämään omat rajansa. Kosketusvammainen ei ehkä halua edes kammata omaisensa hiuksia tai ottaa kädestä kiinni. Kun itse jouduin tietyissä tilanteissa pohtimaan kykenemistäni käytännön hoivatoimissa, vaativat ne samat tilanteet hoivan saajalta varmasti vielä enemmän. Intimiteetistään luopuminen lienee yksi hoivan kohteena olemisen vaikeimmin hyväksyttäviä askelia. Kun on kyse läheisensä ”iholla olemisesta”, koskettamisesta, alastomuudesta sen syvimmässä merkityksessä, on kyse luottamuksesta. Vielä terveet voiman päivänsä muistavana, hoivamatkamme alkuvaiheessa, oma isäni päivitteli usein auttaessani pukemisessa, kuinka hänestä onkin taas tullut lapsi. Kun pitää tässäkin toimessa auttaa. Hän antautui olemaan se lapsi lapselleen. Itse tunsin sen suurena luottamuksenosoituksena. Mutta sairauksien etenemisen myötä hoivattavan realistinen käsityskyky omista voimavaroista yleensä järkkyy. Myös meillä riideltiin. Enemmänkin.

***

”Kutsunko minä sinua sisarekseni?” Näin kysyi isä kerran minulta, saavuttuani hänen luokseen viikonlopuksi. Koska kysymys esitettiin iloisesti ja luottavaisesti, ei sen sisältämä tragiikka ollut niin syvää kuin se olisi ollut hätääntyneen katseen saattelemana. Päättyneisiin vuosiin sisältyi erilaisia hädän hetkiä, toisaalta akuutteja tilanteita ambulansseineen, toisaalta tilanteita, jolloin pieni ele kertoi, että jokin aivan tavanomainen arjen asia oli saanut isän aivan hämilleen – viimeksimainitut tilanteet olivat oikeastaan pelottavampia. Arki hajoaa kun sanat katoavat, kun pronominille ei enää löydy pääsanaa. John Bayleyn kuvaus siitä, kuinka kirjailijapuoliso menettää otteensa sanoihin, on toisaalta rankkaa luettavaa, toisaalta hänen kirjansa henki kokonaisuudessaan on lämmin ja iloa täynnä. Tuo lämpö ja ilo on sitä pääomaa, jota pariskunnalle vuosikymmenien yhteisen elämän myötä oli kertynyt. Mutta arki vaatii veronsa. Kun Bayley kuvaa Iris-vaimonsa kintereillä koko ajan viipyvää levottomuutta ja sen vaikutusta omaan oloonsa, en vähääkään ihmettele kirjoittajan huokausta: ”Koska minä pääsen tästä?”

***

Runous antaa päiviini sisältöä. Runous ja musiikki ovat toiveikasta elämää. Yritän sinnikkäästi pitää kiinni toivosta. Keväällä kuljin isäni kanssa hautausmaalla. Hän totesi: ”Siellä ne odottavat ylösnousemusta.” Äänensävy oli valoisa. – Siellä hänkin nyt odottaa, oman toivonsa ja uskonsa mukaisesti.

Harri Nordell on kirjoittanut runon nimeltä ”Ojensit astian”:

Ojensit astian jossa oli juurta ja horisontin kuparinen viiva. Sinulla oli lintujen pää. Olit kuollut. Ei ollut muuta. Kuiva kivikko, unilouhikko josta järvi oli ylösnoussut. Järvi jonka nimi on simpukan nimi.

Tuhkakangasta kulki vanha mies. En ehtinyt. Hän oli etäällä. Melkein reunalla.

Runon alkuosassa näen ikivanhan kalliomaalauksen. Jokin vanha rituaali, itseensä kiertyvä simpukka. Kun nyt katson tuota runon vanhaa miestä, tiedän että hän on jo liian kaukana. Mutta enää ei tarvitsekaan ehtiä.

Kirjallisuutta:

Bayley, John 2001: Elegia Irikselle. Englanninkileinen alkuteos ilmestynyt 1999. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: WSOY.

Koistinen, Pertti 2003: Hoivan arvoitus. Kuvitus Petr Rehór. Tampere: Vastapaino.

Nordell, Harri 2006: Valkoinen kirja. Helsinki: WSOY.

Sinne ja takaisin – autolla

Helvin-päivän aamuna ennen kahdeksaa olin matkalla kohti uutta työpäivää. Autoni ulkolämpömittari näytti kahta lämpöastetta. Ajoin kuorma-auton perässä. Näytti että kuorma-auton lavalta pöllysi jotakin. Kesti jonkin aikaa ennen kuin suostuin uskomaan: ei se pöllyävä ole kuorma-auton lavalta peräisin, se tulee taivaasta. Se on lunta. Sitä se on.

Aamut pimenevät, illat pimenevät, ja minä istun autossani joka arkipäivä tunnin aamuin, tunnin illoin. Anteeksi on pyydettävä napajäätiköiltä ja tulevilta sukupolvilta. Näin vain nyt ovat asiat, että autoilen. Kotini on siellä missä se on. Jotain hyvääkin tässä autoilun välttämättömyydessä väitän olevan. Minulla on joka päivä kaksi tuntia aikaa ajatella – kuunnella, katsella ja miettiä, siirtyä tilasta toiseen.

Radio on hyvä seuralainen. Enimmäkseen Ylen ykkönen musiikki- ja muine ohjelmineen, joskus Radio Suomi paikallisjuttuineen, toisinaan myösYleX. Urheilusta en välitä ja radiomainoksia inhoan. Tylsä radiolöpinä on kuitenkin radioilmiöistä kurjin – vaikka YleX:n musiikkitarjonta kiinnostaisikin, en siedä sitä löysää jutustelua. Sama löpinä kieltämättä varjostaa Yle Suomenkin profiilia. Terävän alueellisen journalismin tai kunnolla tehdyn viihteen sijasta juontajat juttelevat mukavia. Ei ollenkaan mukavaa. Vaihdan siis Ylen ykköselle, ja jos siellä miljoonannen kerran keskustellaan Euroopan talouskriisistä, napsautan cd:n soimaan.

Viime aikoina soineita:

• Ralf Gothóni: Franz Schubertin B-duuripianosonaatti + Deutsche Tänze Op.33 (Ondine 1988)
• Duo Eva Alkula & Tomoya Nakai: Yokihi (Texicalli Records 2009)
• 22Pistepirkko: Lime Green DeLorean (Bone Voyage 2011)

En ole mikään vimmainen levykokoelman kartuttaja, ostan melko sattumanvaraisesti hyvinkin erilaista musiikkia. Ja kyllä, ostan vanhanaikaisesti edelleen musiikkitallenteita esinemuodossa. Vaihtelen säännöllisesti autossa tarjolla olevaa kokoelmaa ja kausittain kuuntelen tiettyjä levyjä uudestaan ja uudestaan. Miksi juuri nämä musiikit soivat nyt aamujen ja iltojen pimetessä? Niitä yhdistää alakuloinen duuri – se on soivaa syksyä.

Gothónin mainittua Schubert-levytystä olen kuunnellut vuosien varrella niin paljon, että sen aloittava B-mollisonaatin aloittava nuotti on porautunut jonnekin selkärankaani asti. Sano minulle “Schubertin B-duuripianosonaatti” niin laulan sinulle B-sävelen. Laajan ja surumielisen kauniin sonaatin vastapainoksi levyllä on kokoelma Schubertin saksalaisia tansseja. Tanssisävelmäthän ovat tietenkin rytmikkäitä ja iloisia. Niidenkin iloisuudessa on jotakin alakuloista. Iloisuuden ja alakulon yhdistelmä on satuttavampaa kuin silkka yksinkertainen molli.

22Pistepirkko sopii maisemamusiikiksi. En tarkoita tällä mitään maantierockia, vaan nimenomaan maisemallisuutta: välillä pienipiirteistä ja hiljaisempaa, välillä äänekkäämpää ja suorempaa. Ei tasapaksua. Pistepirkkojen äänimaailma on omalaatuista ja hauskaa. Jotkut laulut ovat yksinkertaisia tavallisia pikku lauluja, toiset isompia.

Suomalaisen Eva Alkulan ja japanilaisen Tomoya Nakain kantele- & kotoduon musiikki poikkeaa kahdesta edellisestä äänitteestä sikäli, että musiikin yleissävy on valoisampi. Tämä on kirkasta musiikkia. Ja jos Schubert Gothónin tulkitsemana ja Pistepirkot ovat helposti luokiteltavissa ensimmäinen klassisen ja jälkimmäinen rock-musiikin aitaukseen, ei tämän duon musiikille löydykään niin yksiselitteistä otsikkoa. Kansanmusiikkia? Etnoa? Nykykansanmusiikkia? Onko sillä väliä? Kansansoitin- ja kansanmusiikkiperinteestä tämä kumpuaa, mutta hyvin omanlaisenaan. Piupali paupali Eva Alkulan sovittamana on enemmänkin “vain” musiikkia kuin kansakoulusta tuttua Suutarinemännän kehtolaulua. Yllättävää kyllä, nämä kahden eri maan kielisoitinperinnettä edustavaa instrumenttia, kotoinen kantele ja japanilainen koto, yltävät taitavissa käsissä hyvin jylhiinkin sointiväreihin, tarinankerrontaan. Koton sointi tuo mieleeni japanilaisen rakukeramiikan. Soittimen äänessä on jotain hyvin ikivanhaa ja alkuvoimaista. Ehkä kantele koton rinnalla soi ohuenohuena kiinalaisena posliinina, läpinäkyvänä. Täältä kuunneltavissa…

Automusiikin karkea kriteeri on se, että musiikin mukana on voitava laulaa. Siksi en ota autoseurakseni esimerkiksi Anton Weberniä. Siksi en myöskään yleensä soita autossa levyjä muulloin kuin yksin ajaessani.

***

Mutta eikö kirjallisuudenrakastajana minun pitäisi hyödyntää autoiluani kirjallisuuden kuuntelemiseen? Missä ovat äänikirjat?  – Ne ovat siellä kirjaston hyllyissä. En jaksa aina sanoja.

Kohta perillä kotona, hyvissä ajoin kerrankin – onhan vielä aivan valoisaa

Glenngouldistumisen hetki – diletanttisuutta karkuun

Välillä täytyy elää elämää ja unohtaa blogi, niin käy ohilulkijallekin; joutuu itse johonkin pyörteeseen mukaan. Elämään kun kuuluu monenlaisia asioita. Ja ne vaativat huomionsa.

Nyt olen taas tässä. Kirjoja on tullut luettua, siinä elämän elämisen ohessa. On välillä hetki hengittää, voin myös kirjoista, lukemistani, kirjoittaa.

***

Keväällä kirjoitin musiikista, nykymusiikista. Että en odota musiikilta itseni viihdyttämistä, vaadin enemmän. Nimimerkki Nok heitti tuohon postaukseeni haasteen kommentissaan: ”Entäs Thomas Bernhard?” Sitten piti tietysti hakea kirjastosta Thomas Bernhardin Haaskio (Der Untergeher 1983, suomentanut Tarja Roinila, kustantanut Teos v. 2009). Sen myötä piti myös lainata 1900-luvun jälkipuoliskon omalaatuisen pianovirtuoosin Glenn Gouldin levytys J.S.Bachin Goldberg-variaatioista. Ne soivat autossa ja kotona äitienpäivästä juhannukseen. Lainasin jopa nuotit. Ei niin että olisin soittanut – liikaa nuotteja liian tiheästi (no, myönnän, koko muunnelmasarjan aloittavaa aariaa, sen teemaa, tapailin).

Thomas Bernhard. Hän oli itävaltalainen, eli vuosina 1931–1989, kirjoitti näytelmiä, romaaneja, novelleja, runoja. Minulle ennen tätä lukemista tuntematon. Modernisti, sellaisena maineensa luonut. Mielestäni oli kiinnostavaa, kuinka miljoonia myyvä brasilialaiskirjailija Paulo Coelho juuri vähän aikaa sitten sanoi lehtihaastattelussa, että hänen mielestään James Joyce on tehnyt Ulysses-teoksellaan kirjallisuudelle tuhoa, koska kirja keskittyy vain tyyliin eikä siitä tavallinen lukija saa mitään irti. Samaa porukkaa taitaa tämä Bernhardkin olla, vaikeaa, vaikeaa, omalaatuista. Miksi lukea Bernhardia kun rakastettua Coelhoakin olisi tarjolla…?

Ensinnäkään en pidä viisaista kirjoista, ei minua tarvitse kirjallisuuden opettaa. Rautalankaa väännettäköön mieluummin vaikka joulukranssin kieputtamiseen kuin sanataiteessa. Kauneus viehättää enemmän kauniina kuin koristeltuna. Olen minä muuten lukenut viime aikoina yhden chick lit -kirjankin. Kirjailija Tommi Melender kirjoittaa (täällä)  haluavansa kirjallisuudelta lohtua, ei hupia. Jaan tuon ajatuksen. Samaa ajattelen musiikistakin. Siksi Bernhard, nyt.

Bernhardilla totisesti on oma ääni. En ole ennen lukenut tällaista. Hengästyttävää, siinä määrin hengästyttävää tekstiä, että lukeminen oli pakko jaksottaa – kovin montaa sivua en yhdellä istumalla pystynyt lukemaan. Eikä tuo ole moite ollenkaan! Kirjan sisältö vyöryy sivuilta lukijan syliin sellaisella voimalla ja vauhdilla, että maltillinen annostelu oli välttämätöntä. Ensinnäkin jo ihan tekninen asia: Bernhard ei käytä kappalejakoa ollenkaan. Kirja on yksi päättymätön jatkumo ja alusta loppuun kantava huokaus, ja pitäähän lukijan kuitenkin hengittää, siksi tauot. Ensin olin kiukkuinen. – Eihän tätä kestä Erkkikään (no ei varsinkaan Erkki)! Lähellä oli etten alkanut vetää open punakynällä kirjaan kappalejakomerkkejä – mietin miksi kirjailija haluaa kiusata minua tällä. Kunnes jokin loksahti; ajattelin että olenpa yksinkertainen, voihan näinkin tehdä, miksi ei voisi, kirjailija tehköön niin kuin haluaa – minä luen jos haluan ja saan irti mitä saan.

Kappalejako. Sehän on niitä suuria pyhiä asioita joita kaikessa kirjoittamisen opetuksessa korostetaan. Ajattele lukijaasi... Pakko miettiä, onko Bernhard ajatellut lukijaansa – miksi hän olisi ajatellut lukijaansa? Minä toisaalta ajattelen usein kirjailijaa lukiessani. Tätä kirjoittaessani ajattelen kyllä potentiaalisia lukijoitani, niitä muutamia – kyllä, kirjoitan heillekin, teille siis (Sinulle! – kuka lienetkään… tähän voisi laittaa hymiön mutten laita kuitenkaan..)  vaikka enemmän kyllä itselleni. Mutta Bernhard ja hänen tajunnanvirtansa, Haaskion vyörytys ystävyydestä, kuolemasta, luovasta työstä, pianismista, onnellisuudesta, neroudesta. Kirjan lopussa on teoksen kääntäjän Tarja Roinilan jälkisanat teoksen kääntämisestä ja teoksen luonteesta – luin sen, mutta olen yrittänyt unohtaa, jotta en tässä tekstissä toistaisi vain Roinilan äänellä sanottua.

Kirjan ilmaisutapa on sikäli hyvinkin todentuntuista tajunnanvirtaa, että minäkertoja velloo asiasta toiseen, palaa ensimmäiseen, hyppää kolmanteen – kuten ihmismieli kai oikeastikin käsittelee asioita, ei järjestelmällisesti, laatikoihin sijoitettuina, kappalejaoin varustettuna, siististi, vaan todellakin virraten.  Virkkeet ovat välillä pitkän pitkiä, jatkuvasti toistaen ”hän sanoi, minä ajattelin” -kuviota.

Kirjan juoni, tapahtumat? Lyhyesti vain. Mies, minäkertoja, astuu sisään maalaiskylän majataloon, katselee sen likaisia ikkunoita ja samalla käy läpi mielessään lähimenneisyyden tapahtumia, juuri pidettyjä itsemurhaan päätyneen ystävänsä Wertheimerin hautajaisia, käy mielessään läpi kaukaisemman menneisyyden tapahtumia, yhteistä opiskeluaikaa Salzburgin Mozarteumissa tuon juuri haudatun ystävän ja myös jo edesmenneen Glenn Gouldin kanssa; mies menee majatalosta Wertheimerin metsästysmajalle ja kuulee talon metsärengiltä talon isännän viimeisistä viikoista. Siinä se.

Kustantamo kertoo kirjan olevan romaani menestyksestä ja perikadosta. Ystäväkolmikko, kirjan minäkertoja, itsemurhaaja Wertheimer ja Glenn Gould olivat nuoruudessaan kaikki pianovirtuooseja. Onnetonta oli se, että Glenn Gould oli niin ylivertainen, että kaksi muuta tajuavat oman virtuositeettinsa olevan sen rinnalla mitätöntä. He lopettavat pianistinuransa. Glenn Gouldin  Goldberg-variaatioiden kuuleminen teki lopun kahden muun siihen asti vakaista aikomuksista. (En voi olla tässä vaiheessa muistelematta omaa historiaani muusikkona: teininä oli helppoa tehdä soittotuntien lopetuspäätös, kun eräs ikätoverini siinä vaiheessa kun itse suoritin jotain kämyistä peruskurssia, soitti kaupunginorkesterin solistina – mihinkä minun soittamistani muka tarvittaisiin?)

Kimikki kukkii elokuussa ja haisee pahalta. Tuon hajunsa vuoksi se valikoitui Haaskion kukkakuvaksi.

Kirjan nyt-hetkessä tapahtuva ei siis ole järisyttävää, järisyttävää sen sijaan on se, kuinka minäkertoja 157:n sivun mitalla muistelee kolmikon historiaa ja elämänvalintoja, toisaalta niitä, mutta pohjimmiltaan pohtii omaa suhdettaan elämiseen ja itseensä. Ensin jotenkin ulkokohtaisesti, kirjan loppua kohden kiihtyvällä mutta toisaalta aavistuksen verran pehmentyvällä asenteella.

Wertheimerstä tuli aforistikko. Kun ei hänestä pianovirtuoosia, ei edes filosofia, tullut:

”Kun en kerran syntynyt filosofiksi, ryhdyin aforistikoksi, enkä ihan tahattomasti, se täytyy myöntää, ryhdyin yhdeksi näistä vastenmielisistä filosofian loiseläjistä, joita on tuhansittain —. ”

Mitä aforistikkoihin tulee, on tässä hetkessä pakko ajatella taas Paulo Coelhoa. Mitäpä Haaskion onneton Haaskio (tällaisen lempinimen rakas ystävä, Glenn Gould, toverilleen keksi, ”kanadanamerikkalaiseen suorasukaiseen tapaansa”), Wertheimer, ajattelee aforistiikasta, kertojan muistelemana (s. 63):

”Pohjimmiltani en ole mitään muuta kuin yksi näistä yhteiskuntarauhaa uhkaavista aforistikoista, jotka rajatonta röyhkeyttään soluttautuvat filosofien joukkoon, hän sanoi, minä ajattelin. Jos lopettaa juomisen, kuolee janoon, jos lopettaa syömisen, kuolee nälkään, hän sanoi, tällaista viisautta näistä aforismeista kumpuaa, elleivät ne ole sitten ole Novaliksen kynästä, mutta kyllä Novaliskin puhui paljon potaskaa, hän sanoi, minä ajattelin.”

Coelholle erityisesti on omistettu tämä sitaatti (s. 63):

”— he ovat niin sanottuja puolifilosofeja sairaanhoitajien yöpöytiä varten, voisin myös sanoa kalenterifilosofeja jokamiehelle; saamme ajan mittaan lukea heidän mietelauseitaan joka ikisen lääkärin odotushuoneen seinältä —”

Tuli selväksi, Wertheimer uppoutui johonkin mitä ei itsekään arvostanut, ystävä, Haaskion minäkertoja kertoo tunnistaneensa tämän onnettomuuden jo aikaa sitten. Eikä osaa tai halua tai kykene tehdä mitään, auttaakseen ystäväänsä, uppoutuu itsekin johonkin,  ehkä ei oikein usko itse omaankaan tekemiseensä, tekstiinsä nimeltä Glenn Gouldista. Wertheimer päätyy itsemurhaan, kertojan päätelmän mukaan Glenn Gouldin, todellisen virtuoosin, kuoltua, sairauden lopetettua tämän maanisen pianoradikalismin.

Haaskio on kovin maskuliininen kirja – jotenkin. Se kertoo kolmen miehen ystävyydestä, heidän taiteellisista ambitioistaan, kateudesta, kilpailusta – pätemisestä. Jos olisin kirjallisuustieteilijä tai muuten viitseliäs, lisäisin tähän jonkun osuvan viittauksen feministisestä kirjallisuustutkimuksesta. Koska en ole, täsmennän vain mutuhuttu-periaatteella: teoksessa naiset ovat sivuroolissa, olemassa vain miesten kautta, heitä varten, ja teoksen miehet tuntuvat olevan äärimmäisen suorituskeskeisiä. Pianovirtuositeetin (sittemmin tuloksettoman filosofian ja aforistiikan) harjoittamisen sijasta kirja voisi kertoa aivan yhtä hyvin vaikka painonnostosta tai Formula-kuskaamisesta. Ehkä tämä on käsitettävä kuvaksi maskuliinisuudesta. Se vähän murtuu loppua kohden.

Minäkertoja mainitsee aina vihanneensa subjektiivisuutta – jolta ei kuitenkaan koskaan ole osannut itseään varjella. Ah! Hienoa. ”Oman olemassaolon uhraaminen tunteilulle ei kuulu tapoihini.” (s. 17.) Taiteilija, pianovirtuoosi, sittemmin sanankäyttäjä, pianovirtuoosista, täydellisestä Glenn Gouldista kirjoittava. Toisaalta hän ei siis siedä subjektiivisuutta, mutta ei hän kestä pikkuporvarillisuuttakaan, joka rinnastuu kaikenasteiseen keskinkertaisuuteen. Se on rikkaalta ihmiseltä ihan oikein (s. 104):

”—(Mozarteumin opiskelutoverit) löysivät diletanttisuudestaan elinikäisen turvapaikan, nimittävät nyt itseään professoreiksi ja antavat hukuttaa itsensä tunnustuksiin ja kunniamerkkeihin.”

Olennainen yksityiskohta on sekin, että minäkertoja lahjoittaa upean (ja tietysti huippukalliin) flyygelinsä jollekin tarkemmin määrittelemättömälle ”opettajan tyttärelle”. Siis mitäänsanomattomalle keskinkertaisuudelle.

Traagisuudestaan huolimatta tämä Haaskio on myös hauska kirja. Bernhard on niin tarkka. Oli pakko lukea osia kirjasta ääneen kanssaihmisilleni: ”Kuunnelkaa!” Taisin kuulostaa vähän opettavaiselta aforistikolta. Loppua kohden kertoja ottaa esille jo joitakin ”hempeileviä osasyitä”, ei ole enää niin kyyninen ja toivoton, kai. Wertheimerin metsästysmajalla hän esittää peräti positiivisenkin asian: ”— Traichissa olen aina saanut parasta vettä mitä tiedän.” (s. 151.) Tuo on kauniisti sanottu sen kaiken ikävyyden jälkeen mitä on ollut. Kertojaminä tajuaa ehkä lopulta senkin, että voidakseen kirjoittaa Glenn Gouldista, hänen on kirjoitettava myös Wertheimerista – ja lopulta jotain myös itsestään. Ehkä hän vielä joskus saa yhdeksän vuotta tekeillä olleen Glenn Gould -tutkielmansa valmiiksi.

Valitse Haaskiosta oma näkökulmasi, niitä on tarjolla riittämiin. Minua erityisesti kiinnosti järkyttävät mutta niin todet pohdinnat keskinkertaisuuden ja diletanttiuden kauhuista. Haluaako pianisti olla piano eikä ihminen?

Glenn Gouldin jälkeen kannattaa kuunnella vaikkapa András Schiffin tulkinta!

***

Päivitys 23.9.2012: Ylen Teema lähetti tänään dokumenttielokuvan oikeasti eläneestä pianisti Glenn Gouldista. Se on nähtävissä Areenassa vielä kuukauden verran tästä päivästä lukien. Linkki on tässä.